Same same

tiistai 28. tammikuuta 2014 Valeäiti 0 Kommenttia

Huomasin just, että meidän aamiaispöydässä meno on kuin klo 01.30 baarissa: jokainen touhuaa aivan omia juttujaan, kiinnittämättä millään lailla huomiota toisen asioihin.

Juuri nytkin Kakkonen seisoo puoliksi pöydällä, laulaa ja heiluttelee tyhjentynyttä mukiaan, pyytäen täyttöä varsin karkeaan tyyliin"litää!". Ykkönen roikkuu Kakkosen hihassa, katse harhaillen jonnekin muualle, ja toistelee "hei Kakkonen, mulla on sulle asiaa. Hei kuunteletsä, mulla on sulle asiaa!"

"litää! litää!"

Ja niiden äiti on väsyneessä unilaskuhumalassa pöydän toisella puolella, ääni käheänä ja aivot narikassa.

Jos ette ole jo nähnyt, tämä video sopii tähän aamuun vallan hyvin:




Huomasin just, että meidän aamiaispöydässä meno on kuin klo 01.30 baarissa: jokainen touhuaa aivan omia juttujaan, kiinnittämättä millään la...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Edessä loistava tulevaisuus

sunnuntai 26. tammikuuta 2014 Valeäiti 13 Kommenttia

11.10.2010. 
Olen synnärillä yksin. Tulee asiaa vessaan. Huoneessa ei ole ketään, jolta kysyä, enkä todellakaan aio soittaa näin typerän asian takia hoitajalle. Kurkistan ovesta vähän ulos, toinen jalka vielä huoneessa. Vessa näyttäisi olevan tosi lähellä, oviaukko on kai aika leveä. Kun en muutakaan keksi, minimoin riskit, epävarmuuden ja nolouden ja kärrään vauvan mukanani vessaan. Se nukkuu koko kiirehdityn toimituksen ajan ihan yhtä tyytyväisenä kuin olisi nukkunut siellä kolmen metrin päässäkin.

14.10.2010. 
Olemme kotiutuneet. Insinööri sanoo vievänsä roskat ulos. Haluaisin estää, koska en tiedä mitä sillä aikaa pitää tehdä. Et voi mennä, pitää olla valmiudessa!

Marraskuu 2010. 
Insinööri on palaamassa töihin. Apua, se on palaamassa töihin! Ei se voi, en minä pärjää! Tule sitten heti kotiin, älä tuhlaa aikaa mihinkään roskiin!

18.12.2010.
On hyvän ystävän polttarit. Minä olen kaaso. Ykkönen ei syö pullosta. Menen, huolehdin, soitan ja voitan. Kolmen tunnin jälkeen Ykkönen syö vihdoin 10ml pullosta. Olen lopulta melkein koko päivän poissa, mutta olo on kaikkea muuta kuin huoleton, luonnollinen tai mukava.

Helmikuu 2011.
Sen kaverin häissä Turussa. Mukana pumppu, Ykkönen ja isovanhemmat. Olen juhlissa muka vapaana, lapsi kahden kerroksen päässä maitopussiensa ja -pullonsa kanssa. Väkisin pumpatut maidot loppuvat kesken yön viimeisinä tunteina, hetkeni Tuhkimona on ohi. Aamulla koittaa ihan yhtä lapsellinen herätys kuin aina ennenkin.

Kesäkuu 2011-forever. 
Eroahdistus, need I say more? Saan seuraa vessaan, keittiöön, olohuoneeseen, eteisen kaapille ja ihan takuuvarmasti myös yöllä sänkyyn. Leikkiessä minun on oltava aivan vieressä, vaikka en tekisi yhtään mitään. Anna. Mun. Kaikki. Kestää.

Kesäkuu 2011. 
Et ole tosissasi, kaksi viivaa??

Ajanjakso, jota en muista. 

Joulukuu 2011
"Nyt on pakko mennä kun kohta ei saada olla ikinä kahdestaan", me tuumimme ja lompsimme Berliiniin. Olemme 2,5 vuorokautta pois, eli emme ehdi juuri asettautua lomaksi ja minä valitan jo toisena päivänä piilevää ikävää. Koneen laskeutuessa Helsinki-Vantaalle olen jo tippa linssissä, etenkin sitten kun vihdoin pääsemme takaisin sen kiittämättömän lapsen luo, joka ei halua syliini ensimmäiseen kahteen tuntiin ollenkaan.

Tammikuu 2012. 
Vietämme Ykkösen kanssa viikon Lastenklinikalla, eristyshuoneessa. Neliöitä on ehkä 20, meitä kaksi. Päiviä kuusi. Yksi vapaayö keskellä viikkoa on hidasta kidustusta. En suostu menemään yli metrin päähän sairaasta vauvastani. Mahassa potkii viisi viikkoa vajaa vauva, seuraava vauva. Yksinäisiä tunteja: 0.

9.3.2012.
Toisin kuin siskonsa, Kakkonen aloittaa uransa iilimatona jo sairaalassa. Edes hoitaja ei saa sitä kapaloitua, huijattua tai lahjottua omaan sänkyyn. Vietämme kolme vuorokautta kylki kylkeä vasten. Ja siitä aika monta kuukautta eteenpäin.

14.3.2012
Insinööri uskaltautuu lähtemään töihin kahdeksi tunniksi. Minä otan Kakkosen rinnalle ja olen kaksi tuntia ja neljäkymmentäseitsemän minuuttia liikkumatta. Onnistun, ne eivät herää.

Maaliskuu-Toukokuu 2012. 
Kakkonen syö tunnin, tai oikein hyvin onnistuen, kahden välein. Päivin öin. Ykkönen liimautuu syliin Kakkosen jokaisen kolmen vartin unipätkän ajaksi.

Toukokuu-Syyskuu 2012.
Päiväni kuluvat kantojuhtana. Toisessa kainalossa läski vauva, toisessa ruipelo taapero. Öisin saan olla yksin - kolme varttia kerrallaan.

Ajanjakso, jota en muista. 

Joulukuu 2012.
Poistun kotoa kuin mikäkin nuorisokapinallinen kuudelta illalla - aion olla työpaikan pikkujouluissa (melkein) alusta loppuun! Hell yeah! Kahdentoista jälkeen luovutan ja kävelen melkein nukkuen kotiin. Vastassa on jo tunnin ajan erotuskaa / maitoa huutanut vauva, joka rauhoittuu sekunnissa rinnalle.

Tammikuu 2013.
Havahdun hälyttävään hiljaisuuteen: nyt on muuten kyllä joku kuristumassa tai tiputettu kadulle. Juoksen spagettikauha vielä kädessäni lastenhuoneeseen, legopalikat jalkojeni tieltä sinkoutuen. Kohtaan mitä shokeeraavimman näyn: ne leikkivät keskenään. Kiltisti, kauniisti ja turvallisesti. Poistun häkeltyneenä takaisin keittiöön.

Huhtikuu 2013.
Palaan töihin. En laske tunteja, vaan minuutteja, poissaolostani. Miten ne pärjää, kostautuuko illalla? Pitäisikö tästä vähän hitaammasta lounaasta olla morkkis? Ei pitäisi, niitä ei kiinnostanut ollenkaan.

Elokuu 2013. 
Arki alkaa kaikilla. Päiväkoti, iik! Erotuska, iik! Harjoittelu, iik! Kakkonen itki kaksi kertaa. Minä en kertaakaan. Tämähän alkaa...sujua?

Marraskuu 2013. 
Edessä on työmatka, kotoa pitäisi olla ennätykselliset kaksi yötä poissa. Optimoin matka-aikoja, mietin miten vähennän poissaoloa lasten luota. Turhaan. Tulen kotiin ja vastassa on iloisia lapsia, vailla ikävää tai kotiinpaluun kiukuttelua. Hämmennyn.

Päivää myöhemmin.
Olen varannut noin kymmenen muuta matkaa. Freedom!!

Tammikuu 2014. 
Havahdun keittiössä, yksin ollessani, että voisin helposti lähteä viemään roskia. Jättää lapset hetkeksi yksinään, huikata että käyn ulkona ja tulla sitten takaisin. Tunnen, miten lieka alkaa vavista, sitten murtua ja lopulta katkeaa. Edessä on loputon vapaus.

Et ole tosissasi, kaksi viivaa??
Heti luulit, kumihuuli.








11.10.2010.  Olen synnärillä yksin. Tulee asiaa vessaan. Huoneessa ei ole ketään, jolta kysyä, enkä todellakaan aio soittaa näin typerän as...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

13 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Ainoa varma

Valeäiti 18 Kommenttia

Jos jokin on elämässä varmaa, niin se että lapset sairastuvat 10-20 tuntia ennen puolison työmatkan alkua. 


Tällä lyöntivuorolla talouteen jaettiin yksi silmätulehdus, yksi mahdoton yskä (haukkuko se sittenkin, saakohan se kunnolla henkeä?) ja tietysti niitä hoitavalla äidille Iso Räkä.


Eikö ne meinaa jättää mitään keskiviikolle kun on mun vuoro lähteä matkalle? Tai perjantaille kun mennään koko perhe?


Ja mistä ne tiesi, että pelkästään huomiselle olisi kuusi palaveria ja deadlinet kaikelle muulle meni jo? Miten ihmeessä ne saattoi haistaa että se koko kuuluisa turvaverkosto on matkoilla?


Nyt on jotenkin taas niin perhe-elämää, että melkein jo naurattaa. Ei kyllä ihan. Heittääkäähän ehdotuksia: mistä saa palkattua hyvän vahdin tarvittaessa päiväksi? Kokemuksia? Jos niitä ratkaisuja tuntuu teillä olevan enemmänkin, voitte myös kertoa miten pikakelataan nämä ekojen vuosien "haen vastustuskykyä" taudit pois?


Voitaisiin vaikka muuttaa koko perhe Kaliforniaan. Käy sekin. 

Jos jokin on elämässä varmaa, niin se että lapset sairastuvat 10-20 tuntia ennen puolison työmatkan alkua.  Tällä lyöntivuorolla talouteen ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

18 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Harrastan juoksua, koripalloa...ja taaperoita?

maanantai 20. tammikuuta 2014 Valeäiti 14 Kommenttia

Ihanan kamalissa Satuhäissä pappi sanoi, että "mainitsitte harrastukseksenne [jotain] ja lapset". 

Vähänkö siistiä, en olekaan ikinä ajatellut sitä niin! Lapset onkin minun harrastukseni, eivät esimerkiksi palkaton, ympärivuorokautinen työ! Tämähän muuttui juuri paljon hauskemmaksi. Ajatelkaa, jos ne olisikin harrastuksia:

- Niitä voisi harrastaa muutaman kerran viikossa, tai vaikka vaan tiistaisin, kun näin harrastuspohjalta.
- Ei joutuisi koskaan lähtemään olympialaisiin lyhyen matkan mutapainissa.
- Niitä voisi vaihtaa aina syksyn tullen. Jos kyllästyttää.
- Alussa riittää pieni panostus: yksi onnen hetki ja puolikas sämpylä päivässä.
- Jatkossa menisi toki aika paljon rahaa varusteisiin, mutta onhan se osaaminenkin silloin kova.
- Parasta olisi aloittaa nuorena. Vanhana sitä on vaan tosi väsynyt ja hidas. 
- Saunaillat!
- Lisärivi CV:hen!
- Hetkinen, onko tämä joukkue- vai yksilölaji? 
- Urheilua vai aivojumppaa?

Ei tästä nyt saanut Erkkikään mitään selvää. Laitetaan kuumeen piikkiin.






Ihanan kamalissa Satuhäissä pappi sanoi, että "mainitsitte harrastukseksenne [jotain] ja lapset".  Vähänkö siistiä, en olekaan iki...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

14 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Panokset kovenee

lauantai 18. tammikuuta 2014 Valeäiti 10 Kommenttia

Nyt meni mulla ekaa kertaa kurinpidon uskottavuus. Insinööri on aina ollut tässä heikompi, se vaan ei voi olla nauramatta kun Kakkonen kipittää 17. kertaa kikattaen pois sängystään. Mutta minä olen aina pystynyt pitämään tiukan vakavan ilmeen, kaikista "minä en aio pitää hauskaa!" - klassikoista huolimatta.  

Mutta kyllä tänään teki vähä tiukkaa Ykkösen ilmoittaessa, että:

"Nyt mua harmittaa ja minä aion lyödä kaikkia ihmisiä, lyön vanhoja tätejä!"

Raukka. Hirveä Viha ja Suuri Uhkaus saivatkin vastaansa äkillisen pään kääntymisen ja ihmeellisen yskäkohtauksen. Hämmentyi vissiin kun ei se sitten ketään edes lyönyt. 

Innolla odotan kyllä, miten tämä kehitys kehittyy. Mitä klassikoita teillä kuullaan?

Nyt meni mulla ekaa kertaa kurinpidon uskottavuus. Insinööri on aina ollut tässä heikompi, se vaan ei voi olla nauramatta kun Kakkonen kipit...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

10 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Täydeltä laidalta

maanantai 13. tammikuuta 2014 Valeäiti 5 Kommenttia

Tiedättekö, mitä tässä kuvassa näkyy?


Siinä on kaksi tosi isoa lasta todistamassa, ettei meidän taloudessa asuu enää pikkuvauvoja. Siinähän ne pomppii, Kakkosen sängyn laidan päällä. Tunnin kikattamisen, sängystä pois hyppimisen, sinne palauttamisen ja pahasti-mieleni-pahoitin-huutamisen jälkeen Kakkonen nukahti Isojen Poikien Sänkyyn heti kymmeneltä kuin mikäkin ammattilainen. Jäämme odottamaan muiden iltojen tuloksia.

No tiedättekö mikä tämä on?


Se on jättiläismäinen kahvikuppi, jota nautin Helsinki-Vantaan lentoasemalla, päivän neljää lentoa odottaen. Mikäs tässä Saksassa käydessä, vasta 04.30 piti herätä ja jo klo 01 olen taas kotona. Säälipisteitä en tässä nyt hae, mutta jos niitä satut olemaan jakamassa, lue vielä hetki.

Ja tulipa tässä muuten ihan yllättäen, sattumalta mieleeni, muutama hyvä asia oksennustaudeista:

  • Niiden jälkeen tavallisia asioita arvostaa ihan tosi paljon. Kuten yli kahden tunnin yöunia, tukkaa ilman oksennusta tai puhtaita vaatteita. 
  • Syntyy hyvä testimahdollisuus sille, kumpi herää nopeammin oksennuksen ääneen (kompa: ei tarvitse herätä jos ei nuku)
  • Tulee testattua talouden pyyhe- yöppäri- ja petivaatevarannot, sekä oma petaamisnopeus
  • Vessan ovi, seinät, lattia ja olkkarin kaikki pinnat pyyhitään kerrankin kunnolla 
  • Arpaonni menee tasan: on ihan yhtä nihkeetä hoitaa kahta lasta yksin tai matkustaa tuntikaupalla lentokoneessa - omaa tautia odottaen
  • Ja jos niin sattuu käymään, luvassa on pieni laihis

Loppuun vielä ihan yhtä satunnainen huomio, että laidattoman pinnasängyn viereltä on kyllä toki tavallaan helpompi napata oksentava lapsi ylös.


Tiedättekö, mitä tässä kuvassa näkyy? Siinä on kaksi tosi isoa lasta todistamassa, ettei meidän taloudessa asuu enää pikkuvauvoja. Siin...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

5 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Turvaverkoston varassa on hyvä olla

keskiviikko 8. tammikuuta 2014 Valeäiti 21 Kommenttia

Kerroinkin jo, että joululomalla tein aika paljon töitä. Siihen nähden, että olin lomalla. Yllättäen sama meno olisi jatkunut eilen, mutta kas - Ykkönen heräsi silmät melkein kiinni muurautuneena. Menin siis aiotun pitkän työpäivän sijaan lääkärin kautta siis toimistolle, jotain muka tekemään, samalla kun matkassa (ja lahkeessa) roikkui yksi tablettitaapero. Työpäivän aikana sain ehkä pari meiliä lähtemään.

Tänään sen piti mennä tarhaan, mutta se pirulainen heräsikin toinen silmä rähmäisenä. Taas mennään. Insinööri oli kumpanakin päivänä auttamattoman estynyt, joten oli keksittävä jotain muuta. Aika ottaa puhelin kauniiseen käteen ja lähettää taivaalle turvaverkoston valosignaali. Teitä tarvitaan nyt!

Tämän päivän jälkeen voin taas huokaista, että onneksi meillä on se verkosto. Se ei nimittäin oikeasti koskaan petä. Tällä kertaa Ykkönen pääsi hurjan jännälle seikkailulle. Retkipäivä alkoi puolimatkan Shellistä, josta Ugi nappasi Ykkösen kyytiinsä ja vei suoraan toimistoneidiksi omalle toimistolleen, jossa myös Mummi on töissä. Siellä se rähmä- anteeksi tähtisilmä sitten leikki jotain muutaman tunnin, kunnes retki jatkui seuraavaan paikkaan: Kivan H-Tädin luo. Leikit jatkui siis Serkkutytön seurassa vielä iltapäivän ajan, kunnes minä lopulta hain paketin takaisin kotiin kahden tunnin puistoulkoilun jälkeen. Hoh, en ole ehkä ikinä itse pystynyt moiseen, varsinkaan sadekelillä! Go Täti!

Lopulta koko homma saatiin järjestymään kolmella puhelulla, ja kaikilla oli mahtava päivä. Amazing. Toinen vastaava Amazing-kertomus saataneen viikon kuluttua, kun kaksi pahaa aavistamatonta lastenlikkaa, nuo kaunistakin kauniimmat, mutta ah niin hyväuskoiset Gaga-leidit saapuvat vapauttamaan meidät Insinöörin kanssa kiipeilyretkelle kahdestaan. (Tiedättehän, sitä laatuaikaa. Sitä kaivataan.)

Voi rakas turvaverkkolaisemme, olette niin ihania. Aina te löydätte aikaa auttaa, siirrätte johtoryhmän palavereita ja peruutatte jumppatunteja. Uhraatte kotiaikaanne ja uskallatte keskelle kaaosta. Se merkitsee meille todella paljon. Haluan sanoa teille kaikille todella vielä yhden lihavan, julkisen kiitoksen: KIITOS.  Sanomme vielä sitten livenä muutaman lisää! Ja sitten soitamme taas sen puhelun. 

Mutta kyllä tämä laittaa taas vähän ajattelemaankin. Pärjäämisestä.

Väestöliiton blogissa kirjoitettiin ihan kivasti, että pitää lopettaa se pärjääminen. No, me ollaan ehkä lopetettu se ja pyydetään hoitajia silloin kun sille on tarve. Mutta entäs ne, joilla ei ole näin upeaa verkostoa? Miten ne, joita ei ole edes kahta säätäjää taloudessa valmiina perumaan työmenoja? Entä ne, joille työmenon peruuttaminen tarkoittaa myös tulojen peruuttamista? Ne, joilla isovanhemmat asuu satojen kilometrien päässä ja joiden ihanat ystävät eivät ole valmiita testaamaan lapsiperhe-elämää hetkeksi?

En ole ihan varma pitäisikö tässä tulla huono omatunto, vai nimenomaan ottaa apu kiitollisena vastaan ja turvautua siihen just niin paljon kun voi. Kun siihen kerran on mahdollisuus.


Kerroinkin jo, että joululomalla tein aika paljon töitä. Siihen nähden, että olin lomalla. Yllättäen sama meno olisi jatkunut eilen, mutta k...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

21 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Elämän huipulla

Valeäiti 19 Kommenttia

Mieleeni on viime aikoina jostain syystä tulvahdellut muistoja Kakkosen vauvavuoden ajalta. Muistan aika paljon hyviä hetkiä, mutta aika paljon myös sellaisia kaoottisia hetkiä, jotka saavat kauhistumaan Ykkösen ja Kakkosen välisestä ikäerosta. Siis herranjestas miten pieniä ne oli samanaikaisesti.

Niin pieniä, että jouduin nostamaan yhtä yhdellä kädellä syöttötuoliin samalla kun toista imetti. Tai lohduttamaan pinnasängyssä (!) itkevää taaperoa samalla kun se toinen roikkui vasemmassa kainalossa ja söi, taas. Ja joskus soittamaan mummin hätiin etten olisin jäänyt yksin lasten kanssa yöksi, koska edellisellä kerralla ne herätti toinen toisensa itkemällä 11 kertaa yhden tunnin aikana. 

Aika kultaa muistot, sanotaan, mutta musta alkaa tuntua että tilanteen sanelema pakko on vielä parempi kultakone. Ei se nimittäin silloin niin pahalta tuntunut, meni siinä kun kerran oli pakko. Ja vaikka en kyllä silloinkaan olisi allekirjoittanut väitettä, että "kaksi menee siinä missä yksikin", tajuan vasta nyt miten rankkaa se ensimmäinen vuosi olikaan.   

Mutta kas, universumi on nähnyt vaivani ja tuskani, ja päättänyt palkita! Sillä nyt huomaan eläväni elämää, jossa kaksi lähes samanikäistä lasta viihdyttää, opettaa, lohduttaa ja ymmärtää toinen toisiaan. Ne painaa menemään kuin mikäkin majakka ja perävaunu, kiipeilee ja kikattelee mennessään. Äidin ja isän tarpeellisuus laskee sitä mukaa kun Kakkoselle kertyy lisää sanoja. Olen jopa paikoitellen tylsistynyt. 

Lastenhoitopalvelu Sisarukset Ab aloittaa heti aamulla toimintansa, kun Ykkönen kiikuttaa Kakkoselle lelun, ettei sille tule tylsää. Sitten ne juoksevat kikattaen aamiaiselle. Pyytävät toisiltaan anteeksi jos matkalla tuli pieni töytäisy. Päiväsaikaan Ykkönen ohjaa leikkiä, käskee Kakkosta (tai joskus Repeä) tekemään niin tai näin, tai leikkimään vauvaa. Ja sehän tekee. Ja nauraa päälle. Tai sitten Kakkonen ilveilee Ykköselle, naurattaen niitä kumpaakin. Takit ja hatut ne pukee jo melkein itse, vaunupaikasta tulee sentään aina tappelu. Jos kävellään, ne pitää toisiaan kädestä. 


Illalla ne tekee samat vetkuttelut kylpyveden loiskimisesta sohvalla pakoon juoksemiseen, ja pyllähtävät kukin omalle polvelleen satua lukemaan. Ykkönen vasemmalle, Kakkonen oikealle. Kun märät kikkarat saadaan lopulta omien tyynyjen päälle lepäämään, ja homma näennäisesti rauhoitettua, alkaa päivän paras osuus: yhdessä "salaa" kikattelu. Väsymystilasta riippuen tätä jatkuu minuutin tai puolitoista tuntia, samalla kun naurua pidättelevät vanhemmat käy aika ajoin muistuttamassa että nyt päät tyynyyn ja nukkumaan. 

Jos siellä joku nyt miettii pssainen tikku kädessään, alle yhdeksänkuinen vauva sylissään, että mitä hittoa sitä tuli juuri tehtyä niin voin lohduttaa: neljässä kuukaudessa helpottaa paljon. Kahden vuoden kohdalla olet voittaja. Ja jos joku muu miettii siinä konttailevan vauvansa menoa katsellessaan että pitäiskö sitä toista harkita, niin vastaan että harkitse vaan mutta pidä housut jalassa. Edessä on aikamoiset vuodet. 

Onhan tähän mahtunut kaikenlaista. Ja jotain taitaa olla tulossakin. Siksi tallennan juuri tämän hetken, tämän pikaisen vaiheen, tiukasti muistiini (ja blogiini): nyt on helppoa. Mukavaa, kivaa, helppoa ja söpöä. Pahimmat uhmat ovat menneet tai vasta tulossa, tappelut eivät ole vielä fyysisiä. Ne ei ole vielä keksineet ihan kaikkia temppuja, vaikka tuoli jo aika sähäkästi kaapin eteen löytääkin. Ne ei vielä varasta viinoja ja jatka niitä vedellä, keksi toisilleen peitetarinoita eikä huijaa läksyissä. Eivät karkaa ulkomaille tai jätä kouluja kesken.

Eikä ketään tarvitse silti unikouluttaa. Voisiko tähän jäädä?



Mieleeni on viime aikoina jostain syystä tulvahdellut muistoja Kakkosen vauvavuoden ajalta. Muistan aika paljon hyviä hetkiä, mutta aika pal...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

19 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Viesti tuli perille

tiistai 7. tammikuuta 2014 Valeäiti 2 Kommenttia

Tiedättehän, miten sitä joskus toivoo kovasti että oma lapsi osaisi puhua jo vähän paremmin? Se alkaa ehkä synnytyssalista, kun mietit ensimmäistä kertaa tosissasi, että voikohan sittenkin jo vastasyntynyttä vain yksinkertaisesti vituttaa? Uhmaikä ei paranna asiaa, koska vaikka ne kolmivuotiaan sanat ulvoo sanoo ihan selvästi että mua harmittaa kun nalle meni silmään, itse asia ei silti selvene ollenkaan.

Mutta osaa ne pienemmätkin. Viimeksi tänään toivoin, että Kakkonen alkaisi jo pian vähän laventamaan hurjaa sanavarastoaan. Case esimerkki: Sen sijaan, että se sanoi hetki sitten kakka, se olisi ihan hyvin voinut sanoa:

Mutsi mulla on nyt menossa aika monumentaalinen sepa-tilanne näissä vähän liian alhaalla roikkuvissa housuissani. Suosittelisin vahvasti että lopetat nyt hetkeksi sen ruoanlaiton. Se on loppuva ihan pian kuitenkin.

Tai jos yllämainittu on liikaa vaadittu, olisi se voinut edes sanoa:

Hoi äiti, seisoskelen täällä ihan sohvan vierellä. Tai tarkennan; istuskelen. Tilanne päällä. 

Mutta kai se on sitten niin, että me aikuisetkin puhutaan välillä vähän vähemmän selvästi aikomuksiimme nähden. Minäkin nimittäin huomasin vastaavani tähän selkeään ilmoitukseen ohhoh, niinpä näyttää olevan. Mennäänpä pesulle. 

Vaikka luulin sanovani ihan selvästi voi helvetti. 


Tuli taas käyttöä. 


Tiedättehän, miten sitä joskus toivoo kovasti että oma lapsi osaisi puhua jo vähän paremmin? Se alkaa ehkä synnytyssalista, kun mietit ensim...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Melkein uudenvuodenlupaus

maanantai 6. tammikuuta 2014 Valeäiti 0 Kommenttia

En nyt kyllä ala oikeasti mitään lupaamaan. Mutta kerron että on blogin kannalta lupaavaa palata takaisin omenaperheeseen Lumian syövereistä. 

Nyt on sentään jotain käyttömukavuutta, kuvien lisäämisestä alkaen. Etenkin Valeäidin Facebook-sivulla (kvg) voidaan olettaa suurta kuvatulvaa, kun se taas on mahdollista. Ehkä jopa jotain pientä kuva päivässä-haastetta tulossa, ans kattoo ny. 

Mutta tästä kaikesta innostuneena tiedoksenne, että alamme lähestyä kotia, tarha-aamuja ja arkea:



 

En nyt kyllä ala oikeasti mitään lupaamaan. Mutta kerron että on blogin kannalta lupaavaa palata takaisin omenaperheeseen Lumian syövereist...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Ykkösen terveiset kansalle

Valeäiti 0 Kommenttia

Valitan, tästä tulikin tyhjä postaus. Ajattelin, että pyydän Ykköstä kirjoittamaan kanssani blogia, pyysin sitä kirjoittamaan tuttujen nimiä. Oletin että tulisi hassunhauskaa siansaksaa. Mutta se perhana menikin rikkomaan meidän top secret yksityisyydensuojaa ja kirjoitti kaikki nimet ihan oikein. Ei voi julkaista ennen kuin se oppii meidän oikeat nimet. Siis Ykkönen, Kakkonen...

Sillä aikaa vain lyhyt nopea viesti hänen korkeudeltaan:

HEI. 


Valitan, tästä tulikin tyhjä postaus. Ajattelin, että pyydän Ykköstä kirjoittamaan kanssani blogia, pyysin sitä kirjoittamaan tuttujen nimiä...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Onnellisesti töissä

sunnuntai 5. tammikuuta 2014 Valeäiti 12 Kommenttia

Terveisiä huikean pitkältä lomalta (mitä ilmeisemmin myös blogista). Töihin paluu koittaa tiistaina, yli kahden viikon loman jälkeen. Tai itseasiassa, jos tarkkoja ollaan, teen nytkin töitä. Ja olen ollut kuudessa palaverissa. Ja lähettänyt sata meiliä. Työtunteja on tainnut kertyä parin, kolmen päivän edestä. No ainakin ollaan vietetty paljon aikaa perheen kanssa yhdessä. Tai itseasiassa, jos tarkkoja ollaan, Insinööri on ollut kaikki mahdolliset välipäivät töissä.

Jotenkin tässä kävi niin että ajattelemani pitkä perheloma (joka olisi voitu viettää jossain lämpimässä, toim. huom.) muuttui minun kiirekaudekseni, jonka aikana hoidin kotia, joulua, lapsia ja töitä. Enhän minä katkera ole, en, mutta kyllä se välillä vähän nyppäisi kun kiikutin lapsia hoitoon mummilleen tai lahjoin niitä popcornilla, että sain kirjoitettua "sen yhden meilin".

Tässäkin multitaskaamisessa oli kuitenkin jotain hyvää. Meillä oli ensinnäkin todella kivaa lasten kanssa. Oli huippua viettää pitkästä aikaa paljon aikaa yhdessä, käydä retkellä SeaLifessa ja leipoa pipareita. Me kaikki kolme oltiin pääsääntöisesti oikein aurinkoisia, hyväkäytöksisiä, terveitä ja iloisia. Ja nukuttiin paljon. Samalla kuitenkin odotan tiistaista töihin paluuta innolla, ja olin onnellinen jokaisesta loman aikana käydystä palaverista. Ne toivat todella kaivattua toimintaa korvien väliin. Niinä päivinä kun töitä ei ollut ja elämä pyöri taas hiekkalaatikkorallia, huomasin ajattelevani "mä en voisi ikinä olla kotiäiti".

Kaksi ja puoli vuotta sitä kuitenkin tein. Ja sen kotiäitiuran jälkeen on jotenkin helpottavaa huomata, että tämä työmoodi sopii minulle ihan tosi hyvin. Niin ihania kuin nuo kaksi ovatkin, minä kaipaan elämääni hurjasti aivotyötä, aikuisia ihmisiä ja Tärkeitä Tehtäviä. Jokainen puhelinkonferenssi, hankala asiakasmeili ja konseptidokumentti saa aivoni hyrräämään tavalla, jota kakkavaipat eivät vaan ikinä voi tehdä. Onnistuminen näissä tehtävissä tuottaa valtavasti tyydytystä, ja pelkkä niiden tekeminen (vaikka huonomminkin) lohduttaa sisäistä suorittajaani, jolle kotiarjen murmelipäivät eivät oikein ikinä...riittääneet. Ei sillä, toki se lapsen ensimmäinen onnistunut itse kirjoitettu kirjainkin tuottaa onnea. Mutta alan uskoa, ettei se pelkästään toisi elämään ihan riittävästi sisältöä, ainakaan minulle.

Nyt töissä käydessä on hyvä, fiksu, hyödyllinen ja arvostettu olo. Eikä se olenkaan pahitteeksi, että lasten kanssa on virkistävän mukava olla illalla, vs. kotiäitiarjen vähän liian usein tapahtunut "kato sä näitä nyt hetki, mä lähden lenkille".

Siis kiitos 2013, toit mukanasi hyvän elämänmuutoksen. Mitähän tällä nykyisellä vuodella on takataskussaan?


Terveisiä huikean pitkältä lomalta (mitä ilmeisemmin myös blogista). Töihin paluu koittaa tiistaina, yli kahden viikon loman jälkeen. Tai it...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

12 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Jos ei aurinko tule Valeäidin luokse...

perjantai 3. tammikuuta 2014 Valeäiti 2 Kommenttia



Tästä tuli keskimääräistä kalliimpi tammikuu.

Tästä tuli keskimääräistä kalliimpi tammikuu.

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.