Keltaista kultaa

sunnuntai 29. joulukuuta 2013 Valeäiti 8 Kommenttia

Aina välillä tipahdan tästä superäitikuplastani johonkin kummalliseen amatööriansaan. Silloin saatan sanoa esimerkiksi sellaisen dorkan lauseen, että "hei tää Kakkosen vaippa on aika kuiva, onkohan se juonut tarpeeksi?" Äkkiseltään ihan fiksu lause, ja tavallaan ihan ammattihuomio.

Mutta sellaisen huomion jälkeen kannattaisi muistaa, että kyseessä on ehkä potalle kypsän ikäinen lapsi, ja kiinnittää huomiota siihen letkuun.

Mutta enhän minä voinut, kun juuri sillä hetkellä Ykkönen päätti kokeilla, mitä potalla istuessa tapahtuu, jos jalat aukaiseekin levälleen, noin niin kuin omaa toimitusta katsoakseen. Voin kertoa, että siinä tapahtuu sellaista, ettei minun tarvinnut katsoa sinne potan uumeniin tietääkseni mitä sinne piti mennä.

Ja viemärijutut sen kuin jatkuu. Sillä tästä hetkestä minuutin päästä päätti Insinööri korjata vähän tukossa olevaa vessan lavuaaria, ja laittoi tyhjentäen koko allaskaapin sisältöä lattialle. Laski siis esimerkiksi minun kynsilakkakama-laatikkoni sellaisenaan lattialle, sen muovilaatikon kansi siinä vieressä sillä tavalla huolimattomasti, mitä näin isojen lasten perheessä jo voi tehdä. Kun ei ne nyt sentään enää kaikkea syö.

Nyt te muistatte, että puhuin siitä letkusta.

No se letku laittoi menemään komeassa kaaressa (melkein) kaiken sen, mitä sieltä vaipasta puuttui, aika lähelle sitä mun kynsilakkalaatikkoani. Tarkennan: siihen kannen päälle. Amatööriäitinä nauroin asialle, enkä heti tarttunut siivoamiseen. Olihan vahinko aika pieni, muovisen kannen voi pestä kuitenkin. Tai sitten. Jos sattuukin olemaan 1v9kk lapsi, joka on tänään aiemmin uimahallissa läiskytellyt uimalaudan kanssa, saattaa nähdä tilanteen toisin. Aika hauskoja ne keltaiset pisarat tietysti tavallaan olivatkin, sinne meidän pyykkikoriin, kylpytakkiin, pesukoneeseen ja Kakkosen naamaan osuessaan.

Ja nyt joku oikein tarkkasilmäinen huomaa, että äsken sanottiin "melkein". Niin. Hei, olen Valeäiti, enkä aina ymmärrä edessäni piileviä vaaroja. Niinpä en laittanut letkumiehelle heti vaippaa, vaan annoin sen touhuta sohvalla.

Tuijotin hölmistyneenä ja täysin yllättyneenä vielä siinäkin vaiheessa kun kolmas desi tippui sen kylpytakin helmasta siihen Kakkosen jalkojen alla olevalle sohvatyynylle. Sitten tartuin toimeen (mieheen), ja astuin sohvatyynylle Kakkosta nostaakseni. Nostin äkkiä lämmineen jalkani pois juuri aiheuttamastani lammikosta ja siirryin takaisin kylppäriin.

Samalla kun hätistin pissaisten pyyhkeiden päältä löytynyttä Ykköstä meidän muiden mukana takaisin suihkuun, tuli mieleeni, että on muuten aika onni että päivän asuntonäyttö meni jo. Koska mikään Pinoa&Piilota ei toimi yhteen paljaaseen sohvatyynyyn, isoon koloon sohvalla ja valtavaan kasaan vähän haisevia, märkiä pyykkejä. Ei meidän uuni vedä niin paljoa kerralla.

Tuli myös ihan hetkeksi mieleeni, että olisiko nyt sen aika. Mutta ei, kyllä minä edelleen haluan uskoa että lapsi oppii potalle ilman harjoittelua, apua tai tavoitteita ihan itsestään.



Aina välillä tipahdan tästä superäitikuplastani johonkin kummalliseen amatööriansaan. Silloin saatan sanoa esimerkiksi sellaisen dorkan laus...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

8 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Neljä kiloa myöhemmin

lauantai 28. joulukuuta 2013 Valeäiti 3 Kommenttia

No jos sitten minäkin, kuitenkin. Kyllä mekin sitä joulua vietettiin, vaikka jouluaattona en ensin asiasta ollutkaan ihan varma: meitä oli poikkeuksellisesti koolla vain meidän perhe, minun vanhemmat ja veljeni. Aivan liian vähän kaaosta meidän normaalijouluihin nähden siis. Hyvin silläkin porukalla saatiin vitsien taso aivan liian alas, farkkujen napit räjähtämään ruoan määrästä ja koko parketti peitettyä aukirevityillä paketeilla.

Tapaninpäivänä koossa oli vihdoin koko porukka seitsemän aikuisen ja neljän lapsen voimin. Ja meno oli sitten sen mukaista. Oli kiljumista ja repimistä, muutama mielen pahoitus ja pari ylimääräistä päiväunta. Lapsillekin. Joskus niiltä unilta herättiin vähän liian aikaisin ja sitten oltiin tunti sylissä. Pääsääntöisesti kaikki 7+4 olivat kuitenkin yhtä iloista perhettä ja erimielisyyksiä tuli korkeintaan siitä, onko Fortuna taito- vai tuuripeli. (Tietysti taito-, sillä Kakkonen voitti meidät kaikki muut about 200:lla pisteellä.)

Niin, Fortuna. Siitä tuli se joulun hittilahja, uskokaa tai älkää. Mummin itselleen ostama 20€ retropeli repi lapset ja aikuiset sinänsä valtavan lahjaröykkiön ääreltä tuntikausiksi. Ei kuulkaa paljon sukset,  Myssyt, kylpytakit, korut, autot, nukkekodit tai uudet tabletit kiinnostaneet kun pöydältä löytyi kuitenkin pala vaneria, viitisenkymmentä naulaa, yksi rumpukapula ja kymmenen yhdeksän kuulaa.

Fortunan harvoilla erätauoilla hypittiin, riehuttiin, pompittiin, syötiin, pompittiin ja syötiin. Voi öh sitä syömistä. Jopa spagettimallinen Ykkönen alkaa näyttää uskottavalta Korvatunturin tyypiltä pömppömahoineen.

Selkeästi täysi napakymppi siis, tämäkin joulu. Nyt kun vielä Kakkonen lopettaisi ton jokailtaisen Soihdut sammuu - kabareen, olisin varsin valmis siirtymään seuraavaan vuoteen. Loppuun vielä perinteiset "ei kasvoja, mutta sitäkin enemmän muistoja" -kuvat, olkaa hyvät!

















P.s.  Inspiraation otsikolle antoi ohikävelevä, paidaton Insinööri. You do the math.

No jos sitten minäkin, kuitenkin. Kyllä mekin sitä joulua vietettiin, vaikka jouluaattona en ensin asiasta ollutkaan ihan varma: meitä oli p...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

3 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Mitä kuvat eivät kerro

maanantai 23. joulukuuta 2013 Valeäiti 2 Kommenttia















Nämä epätarkat, sumuiset kuvat kertovat ehkä jotain: että kävimme Seurasaaren joulupolulla, ja että silloin oli pimeää ja minulla hanskat.

Ne eivät kerro sitä, että siellä hiton saaressa oli meidän lisäksi koko Helsinki ja kaikki lähiseudut päälle. Lähimmät parkkipaikat löytyi kilometrin tai parin päästä ja jo menomestoille kävely oli tukalaa valtavan ihmisvirran takia. Vastaantulevissa vaunuissa oli poikkeuksetta nukkuvia tai kiukuttelevia lapsia - varma merkki siitä, että tätä ideaa olisi pitänyt harkita vielä vähän.

Julisteessa ne lupasi metsän eläimiä, pipareita, näytelmiä, lauluja ja tikkupullaa. Miksi ne ei maininnut pelottavia metsän eläimiä, tylsiä lauluja ja äkillisiä pissahätiä? Vessajonoja, toimimattomia lukkoja, kylmiä varpaita, väsyneitä aikuisia ja nälkäisiä lapsia? Olisivathan ne voineet ystävällisesti edes muistuttaa minua ottamaan lapsille ruokaa, tai taskulamput. Aivan, kyllähän ne muistutti.

Ei tätä voi Joulupolku Ry:n niskoille heittää, kiva tapahtumahan se oli. Kai. Ympäriltä kyllä kuului loputon kiukkuitku vanhempien yrittäessä innostaa lapsiaan tungoksessa jouluriemuun samalla kun vaihtoivat keskenään sellaisia "voidaanko me jo lähteä" -katseita. Ja niinhän mekin tehtiin: lähdettiin. Kuljimme lyhyimmän mahdollisen reitin kautta suoraan takaisin autolle. Ennen kuin ehdimme edes nähdä ystäviämme, jotka myös poistuivat pikapikaa tungoksen tieltä kodin rauhaan.

Mitä tästä opimme:
  • Seuraavalla kerralla ajoissa paikalle, julkisilla. 
  • Se seuraava kerta saisi olla aika monen vuoden päästä, vaunuttomassa elämäntilanteessa. 
  • Surkeakin kokemus on oikeastaan aika hyvä, kunhan ymmärtää tilanteen koomisuuden. 
  • Lasten mielestä on ultrahauskaa kun puilla on kaulahuivit. 
  • Aikuisten mielestä on vielä hauskempaa kun Siili ja Karhu tulevat kysymään "Anteeksi, mutta oletteko nähneet Ilvestä?"

Kävittekö tekin kaikki siellä, onko parempia vinkkejä?

Nämä epätarkat, sumuiset kuvat kertovat ehkä jotain: että kävimme Seurasaaren joulupolulla, ja ett...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Suosikkilastenohjelmat. Not.

Valeäiti 15 Kommenttia

Ah, lomapäivä. Herätys puoli yhdeksän (koska lapseni ovat täydellisiä), sohvalle pötköttämään ja - aaaaargh haluan töihin. Koska olin unohtanut lastenohjelmat. Ihan vain muutamia esimerkkejä kertoakseni:

Katti Matikainen
Myöhäispubertiteettiä elävä, äänenmurroksesta kärsivä kokapää tekee typeriä asioita ja lisää kaikkiin sanoihin mukasukkelaa mau-etuliitettä. Olen sitäpaitsi aina inhonnut raidallisia legginssejä ja se koira on vaan ärsyttävä.

Mimi&Kuku
Yksi on jossain vielä Matikaista pahemmassa kokapilvessä ja toinen vaikuttaa koko ajan saavan orgasmin ruoasta. Mikä eläin toi Kuku on olevinaan? Sekopääleijona, baaripuuma, happorasta? Hah, mitä näenkään?? Raidalliset legginssit!

Mansikka-Marja
Sama vika kuin sillä koka-kissalla; jokaiseen väliin pitää tunkea jotain marjaisaa sanottavaa. Uskokaa kun sanon, se ei ole mesi-hauskaa. 

Kaapo
Täydellinen lapsi, joka nyt vain sattuu olemaan vielä neljävuotiaana sekä kalju että ärsyttävä. Ihannekombo. Miksi puolet ruuduista on koristeltu "unelmasumulla" reunoista? Onneksi sentään tämän huomautuksen jälkeen et tule enää huomaamaan mitään muuta.

Kaikki vanhemmat
Ohjelmasta riippumatta sietämättömän hyväntuulisia, empaattisia, rauhallisia, organisoituneita ja onnellisia. Ja ne osaa tehdä minkä vaan kakun. Anteeksi vain arvon ohjelmantekijät, mutta minkä mallin te oikein annatte minun lapsille oikeista vanhemmista?

Listaan meinasi joutua Pikku Prinsessa, koska omg miten ärsyttävästi se pirpana puhuu. Ja miksi sillä on aina yöpuku? Mutta muutaman pakollisen jakson jälkeen huomasin sen sentään olevan uhmaikäinen idiootti, jonka jäljiltä on ollut yllättävän monta kertaa helppo sanoa "Muistathan miten Pikku Prinsessakin luopui niistä pienistä vaatteistaan?".

Onneksi edes Kakkonen viihtyy paremmin asiallisten lastenohjelmien parissa: pieruhuumorin Late Lammasta ja slapstickiä viljelevää Vaaleanpunaista Pantteria saa mun puolesta katsoa aina.

Onko vinkkejä ohjelmista, joista äiti tykkää ja lapsetkin suostuu katsoa?

P.s. Tästä kaikesta olisi voinut repiä vähän analyyttisempaakin kirjoitusta, johon liittyy ainakin se, että myös lapset saavat televisiosta epärealistisia ihannekuvia elämästä. En tykkää. Mutta koska on loma, ja on ruostunut bloggaaja, saatte tyytyä tähän pikaiseen aamu-urputukseen.

Ah, lomapäivä. Herätys puoli yhdeksän (koska lapseni ovat täydellisiä), sohvalle pötköttämään ja - aaaaargh haluan töihin. Koska olin unohta...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

15 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Perinteikästä menoa

sunnuntai 22. joulukuuta 2013 Valeäiti 4 Kommenttia

Olen havainnut yhden selkeän aikuistumisen merkin: olemme alkaneet kehittää omia perinteitä vanhempiemme lanseeraamien tilalle. Murramme vanhojen kotiemme perinteitä pikkuhiljaa, tapa kerrallaan. Enää ei saunassa lämmitetä kiukaan päällä hookoo blöötä, eikä sunnuntaisin syödä lämpimiä reekkavoileipiä. 

Sen sijaan teemme jotain aivan muita asioita kerta toisensa jälkeen samalla tavalla, luoden vähän vahingossa omia perinteitämme. Toivottavasti sellaisia, joista muodostuu myös hyviä lapsuusmuistoja:

Kylvyn jälkeinen kapalo
Insinöörin kuuraamat läpimärät tassut siirtyvät varovasti kylppärin matolle, jossa odottaa virallinen valvoja huppupyyhkeen kanssa. Tyyppi kuivataan, huppu heitetään päähän ja loppupyyhe huitaistaan mahdollisimman tiukaksi kapaloksi. Sitten koko tiukka nakki heitetään olkapäälle palomiesotteeseen ja kannetaan sohvalle puettavaksi. Perinteeseen kuuluvat oleellisesti äitiyspakkauksesta saatu valkoinen pyyhe vihreillä kanteilla, ja samaan aikaan perheeseen saapunut n.3,3 kilon paketti, joka on sittemmin kasvanut puolisen metriä. Nykyään se osaisi jo sanoa kapalo ihan oikein, mutta sekin on perinteen ystäviä ja kutsuu sitä edelleen pakaloksi.

Saunajuomat
Ne muutamat kerrat kuussa kun meillä mennään naunaan noudatamme aina samaa kaavaa: sauna ehtii vähän liian kuumaksi, ja sinne on ihan hirveä kiire. Hyvä kun saa vähän niitä peppuja huuhdella kun pitää jo mennä kiipeämään lauteille, ylimmälle tietenkin. Alta kahden minuutin Ykkönen on kiivennyt alimmalle portaalle vilvoittemaan, ja punaposkinen Kakkonen yrittää vieläkin heittää lisää löylyä. Mutta tämän kaiken tekisimme varmasti kylmässäkin saunassa, sillä saunomisen päätarkoituksena on saunajuomat. Aikuisilla ne yleensä sihisee, lapsilla ne on isot muovipullot täynnä jotain marjoilla tai mehuilla maustettua vettä, ja niissä on pillit. Sillä sekunnilla kun juomat loppuu, loppuu myös saunominen. Perinteeseen kuuluu oleellisesti se, että samaan aikaan minulta loppuu happi, kyky ja jaksaminen.

Omenat autokärryissä
Järkeviksi ihmisiksi käymme yllättävän paljon kalliissa lähikaupassamme, vaikka melkein saman matkan päässä olisi ihan hyvä ääsmarket. Tähän on syynsä. Jos ässästä sattuisi olemaan autokärryt lopussa, me emme ehkä voisi mennä sinne ollenkaan. Sillä tässä kauppaperinteessä on oleellista kaksi autokärryä, joihin kaksi torpedoa menee istumaan. Kun kärryt työnnetään kaupan sisälle, on viimeistään avokadojen kohdalla kädet ojossa: anna se omena tänne. Niinpä minä taas pyyhkäisen mahdollisimman luomua omenaa mahdollisimman puhtaaseen kohtaan itsessäni, ja maksan kassalla tyhän pussin hintalappuja. Perinteeseen kuuluu oleellisesti kärryistä säännöllisin väliajoin ilmestyvä käsi, joka ojentaa pahan makuisia omenankuoria takaisin palvelijalle.

Hapanhorpputarina
Noille kahdelle kikattajalle uni ei aina tule ihan silloin kun pitäisi (heti liian pitkäksi venyneen iltasadun jälkeen), ja niinä kertoina vetäisen esiin hapanhorppukortin. Lupaan kertoa taas kerran, miten hapanhorppurullia tehdään. Kerron sängyssä hiljaa toljottaville silmäpareille kaiken kaupassa käynnistä odottelun aikaiseen legolinnan rakentamiseen. Rullan käärimisen kohdalle kummatkin lapset tekevät sormillaan mukana rullaamisliikettä. Lopussa kaikki kolme haukkaavat äänekkäästi juuri tehtyjä rullia. Paitsi niinä kertoina kun silmät ovat päässeet lupsahtamaan jo jossain sinapin kohdilla. Perinteeseen kuuluu oleellisesti se, ettei näitä Pikku Kakkosesta opittuja rullia itseasiassa ikinä tehdä, sekä se, ettei minulla ole mitään hajua miten ne alunperin ohjelmassa tehtiin.

No, tämähän saattaa kuulostaa nyt aika mukavan idylliseltä. Tunnustan, valehtelin vähän. Unohdin kätevästi mainita muutaman perinteen, joita jotkut taloudessamme kyllä rakkaudella vaalivat samalla kun minä yritän niitä parhaani mukaan kitkeä. Näitä ovat ainakin:

  • Hapanhorrpurullian jälkeen alkava, jokailtainen puolentoistatunnin viihdytyshow pinnasängyn pohjalta, reunoilta ja laitojen yli.
  • Täysi kyvyttömyys peiton itsenäiseen liikuttamiseen noin klo 07.50. 
  • Yksi- tai kaksiääninen huutoshow valojen sammuessa koko talosta klo 24.
  • Pippeli -sanan käyttö vokaalina, verbinä, adjektiivina ja yleisenä täytesanana.
Odotan uusia innolla. 

Olen havainnut yhden selkeän aikuistumisen merkin: olemme alkaneet kehittää omia perinteitä vanhempiemme lanseeraamien tilalle. Murramme van...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kaupunkikävelyä ja se J-sana

lauantai 14. joulukuuta 2013 Valeäiti 2 Kommenttia

Oli lauantai, oli asuntonäyttö. Oli kirpsakka talvikeli ja toppatakkijengi. Nuo ihanat keltaiset tapit käveli koko matkan kotoa Kamppiin kiltisti kikatellen, Myssyt pakkasessa heiluen. Ne oli niin söpöjä etten edes jaksanut hävetä sitä, että suurin osa niiden kikatuksista oli vaihteeksi pippeli-johteisia. Se meni suunnilleen niin, että ne käveli metrin, sitten pysähtyi halimaan ja Ykkönen laukoi "hei Kakkonen, kana-pippeli-kenkä!" Hetken hiljaisuus, ja sitten: "äähhähäähhähäkäkäkäkäkä x 2". Metri eteenpäin ja Kakkonen kaatuu, ylös ja matka jatkuu. Tätä samaa koko jalkakäytävän leveydeltä, aika monta minuuttia (eikö tuntia sittenkään?). 

Matkalla nähtiin jopa Suuria Maailman Ihmeitä, kuten Kiinalainen ravintola ja Kaivuri. Vieläkin ihmeellisempi oli Kaivonkansi. Se olikin muuten varmaan siinä kohtaa kun Kakkonen tamppasi kaivonkantta halitoissaan, että tajusin sen: tämä on ehkä sen eka kaupunkikävely. Se on ehkä aika iso lapsi. Sniff. 



Pääsimme kuin ihmeen kautta perille ehijnä ja ilman tappeluita. Toiset meni Kamppiin, yksi meni salille yskimään liikaa. Toivuttuani hoidettiin vielä porukalla yksi nopea ravintolakeikka (taas, nyt se omatunto alkaa jo vähän saada viestejä) ja pikainen pistäytyminen yhteen kauppaan joulupukin asioita toimittamaan. 

Erittäin pitkän, kuuman ja flunssaisen kirjakauppatungoksen aikana sain vähän napsittua todistuaineistoa myös sille parrakkaalle satuhahmolle (ja yhden hankinnankin). Että jos teistä nyt joku sattuu minut tuntemaan ja aikoo tytärtäni lahjoa, tämänkaltaisista huonoista ideoista saattaisin olla kiinnostunut: 

 

Jossain kohtaa sitä tungosta se totuus sitten iski tajuuntaani: joulu on kai tulossa. Per...pitääkö siihen jotenkin valmistautua, eikö tämä keikka riittänytkään? Missä välissä? Miksei kukaan kertonut mulle tästä??! 

Poistuimme kotiin hyvän sään ja hyperventilaatiosta vapaan hetken aikana. Käytiin kuitenkin vielä ennen kotiin lähtöä hakemassa vähän itsesuojeluvaistoa ja vastustuskykyä. Keltainen vie ja villitsee. 


Kaupunkiasuminen on aika pop, sanonpa taas. 
 
Ja joulun lähestyminen on aika ahdistavaa, sanonpa senkin. 

Oli lauantai, oli asuntonäyttö. Oli kirpsakka talvikeli ja toppatakkijengi. Nuo ihanat keltaiset tapit käveli koko matkan kotoa Kamppiin kil...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Etäistä hurmaa

torstai 12. joulukuuta 2013 Valeäiti 1 Kommenttia

Kiireetön lähtö tarhaan, äiti tulee sitten joulujuhlaan. Ei meikkiä, ei rintsikoita. Jotkut housut sentään jalassa ja silmälasit naamalla. Tukan harjaus hetken huumassa.

Vähän tiukkaa naputusta, paljon seinään tuijottelua. Yhdet salaa napatut päikkärit, kupillinen sitä maailman parasta kahvia, omaa. Lounasta ei edes tee mieli, mikäs tässä paikallaan röhnöttäessä. No jos vähän rahkaa. No jos nyt vähän myös jälkkäriksi niitä muffinsseja, sen kahvin kaveriksi.

Pyykkikone laulaa, astianpesukone murisee. Keittiössä pauhaa Lady Gaga, kirvoittaen yllättäviä, harkitsemattomia ja täydellisen sulavia rokkiliikkeitä tahraisen peilin edessä.




Lattialta löytyvät rasvaiset tassunjäljet rikkovat sosiaalisen hiljaisuuden, herättävät hempeään yksinnauruun - mitähän hittoa tossakin.

Mikä parasta, tämä päivä päättyy pitkästi aikaa suoritettuihin rasteihin ja hyviin tuloksiin.

Etätyö, minä rakastan sinua.

Kiireetön lähtö tarhaan, äiti tulee sitten joulujuhlaan. Ei meikkiä, ei rintsikoita. Jotkut housut sentään jalassa ja silmälasit naamalla. T...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

1 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Soihdut sammuu, äiti puhuu kukkuu

sunnuntai 8. joulukuuta 2013 Valeäiti 12 Kommenttia

"Me kirjoitettiin pojan kanssa kirje joulupukille, laitettiin se yöksi oveen ja aamulla tilalle oli tullut pipareita. Voi että se oli onnellinen", kertoi kaveri muutama viikko sitten.

Hymähdin iloiselle lapselle ja samalla muistin, että minullakin on lapsia. Apua. Ei niille ole muistettu mistään joulutontuista puhua. Jos jo kaksivuotias kaveri osaa arvostaa tätä tonttuläppää, olisikohan meidänkin jo pitänyt?

Siitä se sitten alkoi. Tietoinen kouluttaminen, tontuista ja joulupukeista opettaminen. Nyt kolmen viikon johdonmukaisen valehtelun jälkeen Ykkönenkin osaa jo puhua tontuista, tietää että niitä käy välillä jossain. Luonnollisesti ne vähän pelottaa. Sitä kuitenkin myös vielä aika paljon arveluttaa, se ei selkeästi ihan usko tätä vähän ontuen kerrottua satua. Itseäni lähinnä arveluttaa se sama ihmeellinen pakkosatu. Onhan se nyt vähän outoa opettamalla opettaa, että joku parrakas tyyppi tuo sitten materiaa jos on kiltti.

Toisaalta saahan siitä hyvän uhkailun vipuvarren aina yhdeksi kuukaudeksi vuodessa. Ja kai se sitten on jännää etsiä tonttuja ja laittaa nille pipareita.

Mutta kyllä se kuulkaa vähän omituiselta tuntuu yrittää väkisin selittää lapselle että tontut kato käy sitten katsomassa kilteille lapsille jotain pieniä paketteja, varsinkin kun se lapsi katsoo epäilevästi takaisin ja ilmoittaa että "eikun äiti ja isi käy kaupassa".

Toisaalta, pakkohan tuo totuuden siemen on kitkeä pois, ettei siitä tule ihan party pooper tarhassa! Vai?

Äh, en minä tiedä. Nämä on varmaan niitä vanhemmuuden vaikeita asioita, kun yrittää miettiä mistä kaikista asioista lapselleen valehtelee. Kertokaahan, onko tämä yksi niitä valheita, jotka kannattaa kertoa, yhteiskunnallisen edun nimissä?

Pulkkamäki, not so hot.


"Me kirjoitettiin pojan kanssa kirje joulupukille, laitettiin se yöksi oveen ja aamulla tilalle oli tullut pipareita. Voi että se oli o...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

12 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Sekavaa tekstiä

lauantai 7. joulukuuta 2013 Valeäiti 16 Kommenttia

Ykkönen on viime aikoina kunnostautunut osastolla lasten suusta kuultuna. Välillä kyseessä on ollut sanoinkuvaamattoman kauniita ja ystävällisiä asioita kuten:  "Onpa täällä ihanan siistiä! Kiitos äiti kun olet siivonnut."

Toisaalta myös anteeksi antaminen on ollut erityisen kohteliasta: "Anteeksi Ykkönen, että pelästytin, saanko anteeksi?" "Saat." "Kiitos." ..."Ole hyvä rakkaani."

Ykkönen on myös osannut olla kovin huomaavainen sosiaalisten suhteiden ylläpidon osalta. Viime viikolla se huomautti huolestuneena, että "me ei olla käyty pitkään aikaan Lauttasaaressa. Eikä Suvi-Mummin luona, ei edes sen talossa."

Joulupukilta tämä hyväkäytöksinen ihmelapsi on toivonut helppoa listaa: kylpytakki, viisi pikkusiskoa ja kolme pikkuveljeä. (minä toivoin tähän perään kierukkaa).

Mutta kas, tälläkin kolmevuotiaalla on myös hieman epäsovinnainen puolensa. Osin puhtaasti vahinkona, sillä onhan pessimisti aika vaikea sana ja pissimissi paljon helpompi. Suurimman osan ajasta kyseessä on kuitenkin tietoinen yritys saada vanhemmat nauramaan ns. kakkajutuille, jotta niiden kertomiselle saisi hyväksynnän. Pääosin "kakkakeitto" tyyppiset läpät eivät riitä naurattamaan, mutta pelkästään tänään on ollut pari tilannetta, joissa olen joutnut luovuttamaan.

Kuten:
"Kerropa Ykkönen Mummille, miten olet oppinut tavuttamaan sanoja"
"Au-to. Sei-nä. Tau-lu."
"Hyvä hyvä, entä jotain vähän pidempiä sanoja?"
"Ik-ku-na. Lei-jo-na. Pip-pe-li."

Ja lopulta, tämän sekavan postauksen grande finaali, itsekeksittyjä laulunsanoja pulkasta kirkkaalla ja kuulvalla äänellä:
"Leijonaa mä metsästän! Tahdon saada pippeliä!"

Tämä viimeinen kuuluu myös sarjaan: asioita, joita äitini tulee kertomaan rippijuhlissani. Ja netissä. 


Ykkönen on viime aikoina kunnostautunut osastolla lasten suusta kuultuna.  Välillä kyseessä on ollut sanoinkuvaamattoman kauniita ja ystäväl...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

16 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kaupungin (kahvi)kermasta

Valeäiti 8 Kommenttia

Yleensä se on Starbucks-kuppi, koska se on selkeästi mitä siisteintä. Ennen Helsingin uusinta jonoa niiden kädessä keikkui joku vielä makeampi, vaikka New York -leimattu kuppi. Oikein ulkomaanmatkailija! Viesti oli aina sama: olen cool, hip ja urbaani uraihminen, jolla on niin kiire, että kahvikin pitää juoda töihin kävellessä.

En vaan ikinä tajunnut sitä. Miten voi ensinnäkin olla niin kiire? Sehän hoituu samalla kun tekee jotain muuta. Sitäpaitsi, miten siitä pienen pienestä kolosta saa juotua kahvia jotenkin näpsäkästi? Ja onko hampaat pesty jo sitä ennen? Eikö ne herranjestas edes läikytä? Niillä on siellä kupissa varmaan jotain erityislaatua, jonka tarvitsee hautua pitkään. Tai ehkä se kuppi on edellä mainituista syistä tyhjä, jolloin toiminta on sekä käytännöllistä että katu-uskottavaa. 

Olihan sitä pakko kokeilla. Niinpä olen minäkin kerran, ellen jopa kaksi, kävellyt kadulla leuka pystyssä, mieli korkella ja pahvimuki kädessä. Voi että olin kuulkaa kaupungin kermaa. Sitten otin sen ensimmäisen tyylikkään hörpyn. Saatana, kieli paloi. 

Pyyhittyäni ylimääräiset tipat hanskasta jatkoin matkaa ja odotin pari korttelia. Seuraavassa maistoin taas, sen mitä kielelläni enää maistoin. Kahvi oli kylmää ja kitkerää ja kadunkulmassa yksinään seisominen, kahvia siemaillen tuntui ihan pelkästään typerältä. Enhän enää uskaltanut kävelläkään kun kaikki roiskuu vain päälle. 

Juuri ennen toimistoa, jossa se paremman makuinen kahvi posliinimukissa ja vaarattomissa olosuhteissa odotti, sain homman melkein hoidettua. Viimeiset tipat piti kallistaa epämukava muovireuna vasten nenää, se liian pieni kolo vanhalta kahvilta maistuen. 

Etsin lähimmän roskiksen, johon kuppini tunkea. Hanskaa ei tarvinnut riisua, sehän oli jo valmiiksi kahvin tahrima. Tungin kupin roskikseen muiden viereen, pyyhkäisin loput tahrat takilta ja astuin toimistoon kahvinhajuisella hengityksellä. Olin ehkä kielestäni vammautunut, vähän likainen ja ärtynyt, mutta ainakin cool. 


Ja taas seuraavana aamuna sellaisen kiireisen uratykin nähdessäni voin hymyillä ja ajatella - joisit sinäkin kuule sen kahvisi pöntöllä. 


Yleensä se on Starbucks-kuppi, koska se on selkeästi mitä siisteintä. Ennen Helsingin uusinta jonoa niiden kädessä keikkui joku vielä makea...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

8 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Hyvää aikaa ajatella

Valeäiti 0 Kommenttia

Maanantaina sain ylennyksen, torstaina sain pukea juhlamekon päälle ja perjantain puolella sain tanssia täyttä baaritanssia Mr. Gary Rebel Jr:n kanssa. Perjantaina sain kolme tuntia unta ja täyttä palvelua Insinööriltä. Lauantaina sain nukkua aamupäiväunet ja pötkötellä sängyssä - todellisen harvinainen herkku. Sängyssä pötköttelystä on sen ylivoimaisten kauneus- ja mielenterveysetujen lisäksi se hyöty, että sinä aikana keksii kaikenlaista kirjoitettavaa ja suoritettavaa. 


Tulossa kahviajatuksia, Ykkösen kielinäytteitä ja ihmettelyä Joulupukista. Enää pitää päättää oksennanko kaiken teille yhteen putkeen vai ajastanko herkkupalat valumaan pitkin viikkoa. 

Maanantaina sain ylennyksen, torstaina sain pukea juhlamekon päälle ja perjantain puolella sain tanssia täyttä baaritanssia Mr. Gary Rebel ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.