114 Myssy-voittajaa!

lauantai 30. marraskuuta 2013 Valeäiti 3 Kommenttia

Tällä kertaa tässä kesti vähän kauemmin ihan hyvästä syystä. Piti vähän hoidella lohdutuspalkintoja. Mutta kannatti odottaa! Sillä sen seurauksena te kaikki ihanat 114 (!) arvontaan osallistunutta voititte:

Myssy tarjoaa Valeäidin lukijoille kaikki tuotteet -15% 6.12. asti  koodilla VALEMYSSY. Päälle tulee normaalit 3,80€ postikulut. Siis hop hop tilaamaan, kaikki muut paitsi:




, joka saa omansa ihan ilmaiseksi! Siis onnea SatuJ arvonnan virallisesta voitosta! Laitatko minulle valeaidin (at) gmail . com yhteystietosi niin saattelen sinut lämpimän Myssyn äärelle.

Huh, sainpas tehtyä. Nyt päivän listalta jäljellä enää asunnon myyntikuntoon saaminen. Piece of cake.

Tällä kertaa tässä kesti vähän kauemmin ihan hyvästä syystä. Piti vähän hoidella lohdutuspalkintoja. Mutta kannatti odottaa! Sillä sen seura...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

3 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

"I have a ...routine"

keskiviikko 27. marraskuuta 2013 Valeäiti 16 Kommenttia

Minulla on rutiini. Itseasiassa niitä on varmaan sata, niin monta että joku saattaisi kutsua neurooottiseksi. Itse pitäydyn sanoissa "järkevä", "käytännöllinen" ja "järjestelmällinen". Lapsiarjessa osa rutiineista on kuitenkin kohtuu pakollisia, ainakin jos päivästään haluaa suoriutua ilman keskivakavaa fyysistä tai henkistä väkivaltaa, ja ennen kaikkea hikeä. On vaan helpompaa tehdä jotkut asiat helpommin. Anyway.

Minulla on rutiini. Saavun tarhalle noin klo 16.08. Harpon kaikki portaat ylös neljänteen, pyyhin kengät tarmokkaasti matkalla ja teeskentelen unohtaneeni pitkävartiset saappaani taas jalkaan sisään mennessä. Tsekkaan uudet valokuvat hymyssä suin ja uudet kihomatovaroitukset sormet välittömästi raapima-asentoon etsitytyen, pamautan nimikointiuhkailuista harhautumatta Ykkösen kaapille, nappaan mahdolliset pissaiset vaatteet mukaani ja palaan salamana takaisin rappukäytävään.

Yksi rappu alas, sama stoori kolmannessa. Jos siivooja tulee vastaan häpeän ja otan kengät pois jalastani. Muuten suikautan taas kaapille, tsekkaan varoitukset vesirokosta ja märkäruvesta ja poistun ruokavaatekassi kainalossa taas käytävään, paitsi tällä kertaa yritän jo välttää jokaista kosketuspintaa. Lopulta kipitän alas kuraeteiseen, silmäilen sekunnissa lasten kamat läpi (onko jalassa saappaat, missä on kurakamat?) ja klo 16.14 syöksyn jo kohti vaunuvarastoa.

Napsautan vaunut auki yhden käden ammattiliikkeellä, työntäydyn melkein jo hikeä pukkaavana raikkaaseen ulkoilmaan ja kellonlyömällä 16.15 saavun portille iloisesti heiluttaen, uhkaavasti lähestyvä hikiperspiraatio loppuen. Samalla sekunnilla (ei yhtään ennen, olen vakoillut!) lasteni katse alkaa hakeutua portille. Kohta se tulee.

Minulla on rutiini. Lapsilla on rutiini. Kaikki hymyilee, kenellekään ei tule hiki, kaikki on hyvin.

Tänään kävi toisin.

Siellä kuraeteisessä silmäni pysähtyivät ihan väärään näkyyn: Ykkönenhän se siinä, vasta menossa ulos. Se on ehkä jo seissyt siinä hetken, posket on vähän punaiset lämmöstä. Siinä ajassa kun ihmettelin asiaa ja muistin moikata iloisesti, huomasin että alkaa tässä itselläkin tulla vähän lämmin, olen ollut minuutin normaalia kauemmin sisällä.

En tiedä kumpi meistä lopulta oli hämmästyneempi äkillisestä ohjelmanmuutoksesta, mutta lopputuloksen voitte arvata.

Aloitimme shown koko tarharyhmän edessä, lasioven väärällä puolella. Siis väärällä reitillä Ykkösen rutiineja ajatellen. Kuutisen lasta seurasi kauhulla kun minun kupeitteni hedelmä raapi lasista ovea ja huusi "haluan takaisin tarhaan". Niitä pakahduttavan ylpeitä äitiyden hetkiä, tiedättehän? Jatkoimme vaunuvarastosta portille, reitillä jonka aikana osin kannoin potkivaa megafonia, ja välillä odotin hänen ylhäisyyttään itse saapuvaksi. Ongelmahan oli että hän halusi hanskat / ei halunnut hanskoja / ei halunnut syliin, vaunuun tai jaloilleen / häntä ei odoteta / älä.

Toki otimme oopperaamme mukaan toisenkin solistin. Arvaatteko mitä Kakkosen rutiinintajulle kävi, kun se näki tämän "iloisen kaksikon" "saapuvan" vaunuvarastosta? Vinkki: hoitaja nauroi "sun lapset rakastaa sua todella kovasti".

Näistä rakkautta pursuavista hennoista elämän korsista sentään toinen saatiin taltutettua vaunuihin. Se toinen, raskaampi ja vahvempi, kulki koko hurjan 500m matkan kotiin raivoisasti huutaen, reilusti potkien, ja siksi välillä kainalostani alas valuen. Jollain käsittämättömällä tyyneydellä ja voimalla kannoin sitä kuitenkin kuin psykedeelistä räsymattoa, pysähtyen välillä vain poimimaan sen heittämiä hanskoja ja jalasta irronneita (!) kenkiä.

Vasta juuri ennen kotiovea jouduin hetkeksi lepäämään, asetin huutavan spagetin maahan ilman kenkiään ja totesin vieressä seisseen nuoren naisen ilmeen nähtyäni että "olet muuten nyt kävelevä ehkäisymainos. Paitsi ai niin, ethän sä kävele".

Jossain määrin tragikoomiseksi tilanne muuttui kotona kun yksi heitti läpihikoillun villamekkonsa epätoivoisena vielä toimivalla kädellä pyykkiin ja toinen jäi oviverhon taakse uikuttamaan "Mä haluun päästä ulos! Mulla ei ollut ikävä! Älä kurki! En aio leikkiä! En ole väsynyt! Ei mua harmita!".

Tästä ei tule rutiini.


Minulla on rutiini. Itseasiassa niitä on varmaan sata, niin monta että joku saattaisi kutsua neurooottiseksi. Itse pitäydyn sanoissa "j...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

16 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kolme asiaa

sunnuntai 24. marraskuuta 2013 Valeäiti 4 Kommenttia


1. Hienojen, uusien Myssyjen innoittamana tein kausivaihdoksen. Saisinko sata selkääntaputusta, hurraahuutoa ja paljon viiniä, kiitos?? Kaksi kuukautta saunassa asuneet talvivaatteet löysivät tiensä kaappiin tai kirpparille, eteisestä pääsi vk-vaatteet vintille / kirpparille / pois silmistä. Julistan talven alkaneeksi.

2. Edellämainitusta johtuen, säät tulevat lähiviikoiksi merkittävästi lämpenemään.

3. Kohdasta yksi johtuen, sen ansioista ja siitä palkintona menen nyt saunaan.


1. Hienojen, uusien Myssyjen innoittamana tein kausivaihdoksen. Saisinko sata selkääntaputusta, hurraahuutoa ja paljon viiniä, kiitos?? Ka...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Myssy on kohta sielläkin! (ARVONTA)

perjantai 22. marraskuuta 2013 Valeäiti 114 Kommenttia

Voi teitä onnenpekkoja!

Minä haluan kiittää teitä siitä, että olette täällä niin sankoin joukoin, vaikka en itse aina olekaan. Lisäksi Myssyfarmin emännät, isännät ja lampaat olivat niin iloisia viime kirjoituksen jälkeen tapahtuneesta ryntäyksestä verkkokauppaansa, että haluavat myös palkita teitä. Siispä olen saanut suuren kunnian Myssyttää vielä yhden teistä (tai lapsenne, tai miehenne, tai kenet nyt haluttekaan tehdä onnellisiksi ja epäviluisiksi)!

Valeäiti arpoo: 
Aito Myssyfarmin Myssy arvotaan kaikkien tähän postaukseen kommentoineiden kesken. 

Värisuora. Onko näistä joku kohta sinun? Kuva Myssyfarmin FB-sivuilta. 

Tällä kertaa jaossa on myös ekstra-arpoja: jos levität ilouutista omaan blogiisi ja laita siitä linkin kommentiisi, saat kaksi arpaa.

Voittaja saa valita mieleisensä pipon aikuisten tai lasten koossa Myssyn mallistosta (katso tarjonta täältä) ja se lähetetään hänelle maksutta suoraan Pöytyältä.

Kommentointiaikaa on maaantai-iltaan asti, eli 25.11. klo 24 mennessä sisään tulleet kommentit lasketaan. 

Arpa- ja Myssyonnea!


Voi teitä onnenpekkoja! Minä haluan kiittää teitä siitä, että olette täällä niin sankoin joukoin, vaikka en itse aina olekaan. Lisäksi Mys...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

114 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Pieniä juttuja

Valeäiti 2 Kommenttia

Tiedättekö, mitä juuri havaitsin?

....edellisestä postauksesta on ihan sata päivää. 
Pahoittelen, mutta en selittele. Tulee jos on tullakseen. Aina ei tule.

...täällä on nykyään (edellisestä huolimatta) jo 270 tilaajaa. 
Woah. On kiitoksen, ihmettelyn ja arvonnan paikka! Siitä muutaman minuutin päästä lisää.

...kyllä mullakin varmaan joku keuhkopöhö on. 
Kakkosella todettiin maanantaina, melkein viikon jatkuneen karsean yskän jälkeen, keuhkoputkentulehdus. Ykkösen yskä on melkein rajumpi, omakin palautui taas hinkumoodiin kun yritin vähän urheilla. Perheemme ainoa vakio on tällä hetkellä *köh köh*.

...perjantaissa on edelleen taikaa. 
Vaikka sitä vähän käyttäisikin töitä tehden, on silti punaviiniä, Vain elämää ja villasukat. Karkit söin jo.

...töihinsä voi rakastua uudestaan. 
Vähän uutta tulta ja ensimmäinen itse maaliin tuotu myynticase ja soppa on selvä: vitsi tää on kivaa. Niin kivaa, että sitä haluaa tehdä perjantai-iltaisin.

...kotiinsa voi rakastua uudestaan. 
Jos sitä kuvaa myynti-ilmoitusta varten, saattaa huomata että omistaa todella, todella kivan kodin. Tätä kukaan saa!

...toisten mielipiteitä kannattaa joskus kuunnella. 
Jos moneen kertaa kerrotaan, että tuot pöytään (tai treeneihin) hyvää henkeä ja iloista tunnelmaa, nielaise sarkastisen häkeltynyt vastaus ja ole iloinen, että muut näkevät sinut itseäsi paremmin.

...pienet hetket ja niiden huomiot ovat elämän suola. 
Niistä kannattaa lukea lisää kuvailun kruunaamattoman kuninkaan Lauran ihanasta blogista, mutta jatkan listaa: Kun muistat koriskentällä että voit hyvin ajaa monenkin puolustajan ohi, kyllä sä osaat. Kun teevesi on juuri sopivan kuumaa ja nenään alkaa nousta ihana, pehmeä tuoksu. Kun huomaat olleesi juuri hyvä kasvattaja (niitäkin hetkiä löytyy!). Kun joku sanoo jonkun asian todella hyvin (Juha Tapio on näköjään näissä hyvä). Kun olet innoissasi tulevasta työpäivästä. Kun keksit, minkä biisin haluat laulaa juhlissa, koska se on sulle just sopiva. Ja kun kaiken tämän jälkeen huomaat, että olet ympäröinyt itsesi aika kivoilla tekemisillä.

Mukavia pieniä hetkiä teille kaikille, kiitos että olette täällä.


Tiedättekö, mitä juuri havaitsin? ....edellisestä postauksesta on ihan sata päivää.  Pahoittelen, mutta en selittele. Tulee jos on tullak...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Myssy on täällä

sunnuntai 17. marraskuuta 2013 Valeäiti 5 Kommenttia

Jos olet joskus tavannut Jannen, on todennäköistä että kiinnitit siihen huomiota; villasta kudottuja skrakoja on aika harvassa. Tai ehkä ihmettelit vähän maanläheisistä väreistä kudotun myssyn tarvetta loppusyksystä. Jos siinä myssyssä oli jotain etäisesti Smurffimaista, puhumme taatusti samasta Jannesta. Lumilautailijasta, josta tuli kutova maanviljelijä, Mr.Myssy.

"Niitä ei saanut mistään niin pakko oli tehdä itse", muisteli Janne, alteregoltaan Isäntä, keittiössämme sitä vuoden 2006 Sveitsin lautailureissua, josta tulikin ensimmäinen askel kohti villaista yrittäjyyttä. "Se oli ensimmäinen kerta ikinä kun kudoin mitään. Tuli ihan hyvä myssy". Kävi niin kuin yrittäjille usein käy: Myssy oli niin hieno, että kaverit halusivat samanlaisen, sitten kavereiden kaverit ja lopulta muutkin.

Seitsemässä vuodessa harrastuksesta on tullut bisnes, ja kumppaniksi on löytynyt samanlaiselle hulluudella maustettu Anna. Tai ehkä se ei teidän muiden mielestä ole hullua, että lähtee Mr.Myssyn matkaan, ostaa maatilan ja pyöräyttää kaksi lasta alle puolessatoista vuodessa. Mutta mitä sanotte siitä että tämä Emäntä pyöräyttää kohta kolmannenkin Myssymallin, samalla kun kutoo, myy ja markkinoi Myssyjä ja muonittaa kokonaista maatilaa lampaineen ja lomittajineen?

Ne lampaat ovat muuten jo nelivuotiaita Myssykonkareita. Onni, Susi, Bambi ja Malammas hankittiin aikoinaan villatuotannon käynnistämiseksi ja tuottavat edelleen villoista luomuinta, merinovillaakin pehmempää myssymateriaalia. Myssyjen villa on siis ihan aidoista lampaista tuotettua, mahdollisimman vähän sävytettyä ja todella jäljitettävää. Se kaunis, hyvin suomalaiselle iholle sopiva ruskea löytyy ihan sellaisenaan Pöytyän maatilalta, Suomenlampaan mahan ympäriltä. Ostamasi Myssyn taustasta tiedetään kaikki suunnilleen alkuperälampaan ruokavaliosta kutojan nimeen. Joskus se on Isäntä, joskus Emäntä ja joskus yksi monista Myssymummoista, jotka käsineen ja kutimineen luovat tuotantolinjan skrakoille, kaulureille ja myssyille, myös lasten koossa.

Me olimme kokoontuneet siihen keittiöpöydän ääreen vaihtamaan kuulumisia ja sovittelemaan Myssyjä, sillä Emäntä-Anna oli luvannut pari korruptiopipoa lapsille bloginäkyvyyttä vastaan. Tarjous oli helppo ottaa vastaan, koska minultakin jo yksi Myssy löytyy ja tiedän sen olevan hyvä. Silti oli pakko tunnustaa, että vähän mietiyttää lasten pipot: suostuuko ne muka pitämään niitä päässään, eikö se villa kutita herkkää ihoa?

"Ei villa kutita jos sitä on käsitelty vain vähän, ja suomen lampaan villa on pehmeimmästä päästä. Ainakin meidän lapset on aina valittamatta. Itseasiassa esikoisen ensimmäinen lause oli: Myssy on täällä." Ei muuten varmaan käväissyt Jannen mielessä moinen mahdollisuus sitä ensimmäistä Myssyä kutoessaan. Myssyjä Janne kutonut sittemmin kudottu 801: numero 802 menee Insinöörin päätä lämmittämään, ja muiden puikoista lähteneet kaksi minimyssyä menisivät Ykkösen ja Kakkosen päähän. Nyt piti enää kokeilla sopiiko ajatus arvon minipäille.

Kuvat kertokoot lopputuloksesta.











Siinä keittön ääressä istuessamme mietin pariinkiin otteeseen, että en ehkä olisi uskonut. Että siitä kauppakorkeakaveristani, jonka kanssa olen haalarit jalassa kiskonut muutamankin liiallisen annoksen Jägeriä, tuli tuollainen suurperheen ekoäiti, yrittäjä ja pipopää. Melko siistiä.

Ja siistejä on ne pipotkin. Siirry siis ostamaan omasi.




Jos olet joskus tavannut Jannen, on todennäköistä että kiinnitit siihen huomiota; villasta kudottuja skrakoja on aika harvassa. Tai ehkä ihm...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

5 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Uunituoretta kamaa satutehtaalta

Valeäiti 7 Kommenttia

Vasu-keskusteluun oli merkattu sen kuuluisan ujouden lisäksi Ykkösen mieltymys mielikuvitusleikkeihin. Maininta tuli vähän puskista, koska ei täällä kotona kyllä mitään kovin valtavaa kuvitelmaa ole nähty. Tähän iltaan asti.

Tässä osa illan showsta, johon pääsivät osallisiksi ystävämme "Teija" (Ykkönen) ja Repe (Kakkonen) sekä vaunuissa (kävelykärryissä) heidän Liisa-vauvansa (pieni mehiläispehmolelu):

"Äiti nyt mä oon Teija ja mä meen hakemaan Kakkosen tarhasta. Eikun se on Repe. Se on ollut tarhassa koko päivän. Mä olen ollut töissä. Mun töissä on tosi tosi paljon leluja ja keinut ja iiiiiso, kato äiti näin, iiiiiso leikkipaikka. Mä saan siellä paljon rahaa, muut ei saa mitään. Ne rahat me laitetaan roskikseen. Repe on tarhassa ollut päivän. Liisa nukkuu vaunuissa. Meillä ei ole ollenkaan farkkuja meidän kotona, sun kaapissa äiti eikä mulla, Teijalla. Meillä on vaan paljon legginsejä. Liisalla on farkut joissa on punainen vetskari, mutta ei nappia. Ja sillä on leppäkerttuvaipat. Se ei saanu muumivaippoja mut sillä on leppäkertut. Oho mä potkasin Liisaa vahingossa. Mennään Repe autolla Mukkilaan (tähän väliin Kakkonen, eli Repe, osallistuu innostuneena "too!")."

Luin yllä kerrotun ääneen Ykkös- siis Teijalle ja kysyin menikö kaikki oikein. Teija muistutti että Liisalla oli tarinassa myös Linnanmäkipaita, paita jossa on Linnanmäen kuvia. Mutta sillä on paljon muitakin paitoja.

"Repe, mennään Naken (insinöörin) luo ja Mukkilaan, Liisa tulee mukaan" "Too!".

"Niin mut Repe ei aina mee kakalle. Repe, se kakkaa vaan housuun. Repe pissaa housuun ja kakkaa. Ei se osaa käydä potalla, mä käyn aina. Teija käy."

Tarina jatkui kolme tuntia. Joka kerta kun kutsuin sitä vahingossa Ykköseksi, se suuttui. "Mun nimi on Teija, eikä Ykkönen".

Kerrottakoon, että Teija ja Repe touhusivat yhdessä Liisa-vauvan kanssa koko illan, oikein iloisesti ja mukavasti, ihan iltapalaan asti. Teija ja Repe söivät kuulemma sormin, Liisa haarukalla. Liisa tuli mukaan ruokapöytään, sille oli katettu oma iltapala. Ainoa särö koko illassa oli yksi vähän tyhmä äiti. Siitä tuli aika iso poru kun siirsin pois sen muffinssivuoan jonka sisällä oli kaksi palikkaa. Kun en tajunnut että se on tietysti Liisan iltaruoka.

Nukkumaan mennessä tuli tiukka ilmoitus, nyt he eivät enää ole Teija ja Repe, eikä mehiläinenkään ole enää Liisa.

Osat vaihtui vielä viime minuutilla niin, että Ykkönen meni nukkumaan "Serkkutyttö" kainalossa. En enää uskaltanut kysyä, millä nimellä sitä itseään olisi pitänyt kutsua.

Jokin minussa sanoo että sillä on ihan kohta mielikuvituskaveri.


Vasu-keskusteluun oli merkattu sen kuuluisan ujouden lisäksi Ykkösen mieltymys mielikuvitusleikkeihin. Maininta tuli vähän puskista, koska e...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

7 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Varmoja merkkej ä

tiistai 12. marraskuuta 2013 Valeäiti 6 Kommenttia

Mistä tiedät olevasi äitihahmon kanssa ulkomaanmatkalla?

...Se mankuu jo lentokentällä alkoholia. Loma!

...Se on innoissaan lentämisestä. Kokonainen penkki minulla, ja koko jalkatilakin! Kyllä kiitos, otan tulikuumaa kahvia!

...Se alkaa puhua lapsistaan (lähtöpäivänä) kello 16.35 Suomen aikaan. Että kun tein niille sinne ruokaa valmiiksi.

...Tunnin päästä se näyttää kuvia ja kertoo mitä hassua vanhempi tänään sanoi. Oppii samalla ettei se niin hauskaa ollutkaan.

...Se saa mankumaansa alkoholia kaksi annosta ja muuttuu hyvin, hyvin väsyneeksi.

...Niiden annosten jälkeen sen mielestä on hyvä idea ostaa (lasten rakkauden takaisin hankkimista varten) todella ruma mekko ja pehmolelu, vaikka hyvin tietää että kumpikin tulee olemaan tästä lähin lasten jokapäiväinen asu.

...Se ajattelee lähettävänsä kolmevuotiaalle lapselleen kuvan keijumekosta ja viestin jossa kertoo että on ikävä - muistaakseen ettei lapsella ole kännykkää eikä se osaa lukea. Ja että eroa on takana vasta yksi päivä.

...se bloggaa sen sijaan että nukkuisi siinä ihanassa rauhassa, ihanassa hotellisängyssä.

Väsyttää.

Mistä tiedät olevasi äitihahmon kanssa ulkomaanmatkalla? ...Se mankuu jo lentokentällä alkoholia. Loma! ...Se on innoissaan lentämisestä. ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kolmen tunnin strategia

maanantai 11. marraskuuta 2013 Valeäiti 4 Kommenttia

Opin vasta nyt, että eräässä ystäväperheessämme on käytössä aivan mahtava keksintö. Niin mahtava, etten ymmärrä miksei se ole ollut meidänkin käytössä ennen: kolme tunnin vuorot. Nyt ei ole kyse työvuoroista, heräilyvuoroista tai työskentelyvuoroista. Vaan lauantaivuoroista.

Heillä on kuulemma joka lauantaipäivä kuuden tunnin varaus omalle ajalle niin että ensin toinen saa tehdä kolme tuntia ihan mitä haluaa, ja sitten toinen saa oman kolmen tunnin ajan tehdä mitä haluaa. Loppupäivä ja -ilta vietetään yhdessä perheenä.

Nerokasta! Näin kumpikin ehtii tehdä kunnolla jotain, tai olla tekemättä yhtään mitään, ilman että takaraivossa raksuttaa kello. Tietysti tämän koko tarve on nykyisellään paljon vähempi kuin vauva-aikana, mutta kolmen tunnin putki on se silti ihan eri asia kuin satunnainen juoksulenkki siellä, kaupassa käynti täällä. Siinä ehtii jo tehdäkin jotain, tai montaakin jotain.

Testasimme, nautimme ja suosittelemme. Minä kävin lauantaina pilatestunnilla ja sen jälkeen kaupoilla pyörimässä. En muista milloin olisin viimeksi ollut huvikseni vaatteita tuijottelemassa, ilman varsinaista sukkahousu/kumppari/työvaate -tarvetta. Se oli i h a n a a. Sen ajan sain ihan itsekseni tuskastua kauppojen ylitarjontaan ja lompakon kärsimykseen, miettiä kävisinkö kahvilla ja pohtia isänpäiväostoksia (lahjakortti Stadiumiin oli päivän valinta).

Insinöörin ajalla ruoanlaittoa, omalla blogia.
Insinööri puolestaan otti oman aikansa eilen. Kävi juoksulenkille, sen jälkeen rauhassa suihkussa, soitti isälleen hyvät isänpäivät ja lööbasi hetken sohvalla. Ihan normaalia toki kaikki, mutta sillä erotuksella että nyt jokainen lasten inahdus ja tarve meni automaattisesti minun piikkiini sillä aikaa kun päivän sankari sai rauhassa toimittaa. Mitä ikinä sitten halusikaan toimittaa.

Kengät kiittivät Insinööriä omasta ajasta. 
Seuraavaksi edessä onkin kolmen päivän vuoro. Minulle työmatka Lontoossa, Insinöörille talouden yksinäistä pyörittämistä. Ei sekään nyt ihan väärin ole.


Opin vasta nyt, että eräässä ystäväperheessämme on käytössä aivan mahtava keksintö. Niin mahtava, etten ymmärrä miksei se ole ollut meidänki...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Hyvin se vetää

sunnuntai 10. marraskuuta 2013 Valeäiti 0 Kommenttia

Minun mielestäni parasta on se jonkinlainen elämyksellisyys: se miettii aina, että tästä se Ykkönen tykkäisi niin paljon ja milloinkohan Kakkosen voisi viedä kunnolla pyöräilemään. Lisäksi se on tosi tosi kärsivällinen, mutta toisaalta superjohdonmukainen ja jämäkkä. Se jaksaa kanniskella huutavaa lasta vahvoilla hartioillaan vaikka tunnin tai kaksi, ja se jaksaa käydä vaikka joka yö hyssyttelemässä lasten huoneessa sillä aikaa kun vaimo teeskentelee nukkuvaa.

Kakkosen mielestä sitä on ihana halata, ja se on hurjan hauska kun se jaksaa nostella ja heitellä. Pepunkin se pesee kovin huolellisesti.

Ykkösen mielestä siinä on parasta se kun se "tekee juttuja" ja "suihkuttelee" hänen kanssaan. Vaikka vähän hitaasti se kyllä kuulemma juoksee. Ulkonäkö sillä on kuitenkin selkeästi ihan kohdillaan:

Nikon toivottaa hyvää isänpäivää!

Kaikkien mielestä se osaa korjata ihan mitä vaan, ja sen hoiviin kannattaa luovuttaa kaikki vähän repsottava. Laulettiin sille tänään onnittelulauluksi Ykkösen toiveesta autolaulu, ja se olikin sen mielestä ihan kiva laulu.

Se on Insinööri, meidän perheen ihan paras isi.


Minun mielestäni parasta on se jonkinlainen elämyksellisyys: se miettii aina, että tästä se Ykkönen tykkäisi niin paljon ja milloinkohan Kak...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Miksei aina voi olla lauantai

lauantai 9. marraskuuta 2013 Valeäiti 4 Kommenttia

Tasan kome vuotta ja yksi kuukausi. Niin kauan näköjään meni että pääsin takaisin Hesari-lauantaihin . Sen nykyisessä versiossa tosin vieruskaveri haisee miedosti kakalle ja taustalla häärii legginssibeduiini.

....ja sillä aikaa kun kirjoitin tätä, tilanne muuttui ipad-painiksi. Mutta oli ne kolme minuuttia aika onnelliset kuulkaa!

Tasan kome vuotta ja yksi kuukausi. Niin kauan näköjään meni että pääsin takaisin Hesari-lauantaihin . Sen nykyisessä versiossa tosin vierus...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Suuri Perunasota 2013

keskiviikko 6. marraskuuta 2013 Valeäiti 16 Kommenttia

Uskon, että kun tästä päivästä opetetaan peruskouluissa, ei enää muisteta jokaista nyanssia. Ehkä ne unohtavat kokonaan tapahtumien komiikan, suurien tunteiden vallatessa koko näyttämön. Minäpä kerron teille nyt pääpiirteittäin kaiken, minun näkökulmastani tietenkin. Herkkähipiäisimmät lukijat voivat ehkä kääntää katseensa, tai siirtyä niihin blogeihin, joissa lapset eivät ikinä kiukuttele eikä raivoisa rupsuttaminen tarkoita täitä / kihomatoja / märkärupea.

Sillä tänä tuulisena marraskuisena iltana kaikki alkoi synkkien pilvien alla. Tai ihan hyvin se siihen asti meni, kunnes joku pienempi tönäisi tarinamme päähenkilöä. Se oli hirvittävää.

Pääsimme kuitenkin kotiin asti ehjin nahoin. Alle minuutissa oli ne kuuluisat potut jo porisemassa. Nyt tässä kohtaa minun on kyllä myönnettävä, että ruoan valmistumisessa saattoi sitten kuitenkin kestää sen viimeisen oljenkorren verran liikaa.

En olisi silti mitenkään osannut aavistaa, että jokin niinkin makoisa ja suosittu kuin siskonmakkarakeitto, saisi tarinan kääntymään niin päälaelleen. Ennen niin kovasti perunoista ja porkkanoista pitänyt demoni lapsi joutui jonkin toisen vallan valtaan. Niin sen täytyy olla. Sillä mistään muusta syystä en voi ymmärtää, miten voi muutamasta pienestä juureksesta kehkeytyä tämän veroinen sota.

Se meni jotenkin näin, kronologisessa järjestyksessä:

Syömme keittoa, olemme onnellisia.

Ykköseltä loppuvat makkarat ja liemi. Hän pyytää kauniisti lisää. Kieltäydyn aivan yhtä kohteliaasti, vedoten siihen että täytyy niitä perunoita ja porkkanoitakin syödä, ei pelkkää makkaraa sentään. Emme enää ole onnellisia.

Meistä toinen alkaa poimia perunoita sormillaan pois lautaselta, toisen kertoessa yhä tiukentuvaan sävyyn ettei moinen ole sallittua. Lähestymme jäähyllä uhkailua, tai oikeastaan aloitamme vaiheen nimeltä "uhkailulla uhkailemisen", josta Supernanny olisi erityisen ylpeä. Siinä vaiheessa kerrotaan, että alat olla lähellä jäähyä. Hirveän järkevä lause.

Tässä kohtaa myös huomaan luisuvani kontrolloimattomaan tilanteeseen, jossa vastapuoli näyttää lähentelevän perunan- tai lusikanheittotilannetta. Vastapuoli aloittaa käyttää kuitenkin vielä melko pehmeitä aseita, kuten kohteliaisuutta (huutaen): "Kiitos äiti en halua perunaa!!!!". Havaitsen murtumisen olevan lähellä, joten palaan seesteiseksi superkasvattajaksi ja vien lautasen pois heittokoneen edestä. Ilmoitan ah niin tyynesti että "olet sitten valmis, ole hyvä ja poistu ruokapöydästä".

Se kurottaa ohuilla käsillään kohti lautasta kuin mikäkin pulavuotinen: "Emmä oo valmis, mä haluun syödä!!!" Voi nyt kuulkaa menee sen kasvattajan päässä ristiriitaiset ajatukset: jos lapsi haluaa syödä, pakkohan sen on antaa. Mutta onkohan se bluffia? hitto kun se on syönyt kuulemma koko päivän huonosti, ei viitisi nyt nillittää. Mutta äh kun tämä on selkeästi puhdasta uhmaa, eihän tässä voi luovuttaa. Kyllä te tiedätte mihin tämä päätyi. Lautanen takaisin eteen ja todella hyvällä auktoriteetilla "no, syöt sitte kanssa".

Nyt voit lukea uudestaan viimeiset kolme kappaletta, vaikkapa vain kolme kertaa aikaa säästääksesi.

Sitten siirrymme vaiheeseen, joss taas herään omaan alakynteeni. Kerron, että jos yksikin hiilihydraattipitoinen vielä palanen poistuu lautaselta sormin, se on jäähy. Voi sitä porkkanaraukkaa, se ei kyllä yhtään nähnyt tämän tulevan. Ennen kuin se oli edes menossa pois lautaselta (lattialle? lusikkaan? suuhun? Sitä ei johdonmukainen kasvattaja voi tietää), sen kohtalo oli jo sinetöity. Siitä tulisi jäähypanos. Niinpä nälkäinen, lohduton ja syvää vihaa uhkuva lapsi toimitettiin kesken ruokailun jäähylle, jossa se jatkoi koko kahden minuutin (huomaattehan, johdonmukainen kasvattaja ei ole huomannut pidentää jäähyaikaa iän lisääntyessä, mutta ehkä hyvä niin) jäähyn ajan vertahyytävää "äiti mulla on vielä nälkä!" -bluffiaan.

Meanwhile, Kakkonen aloitti neljännen annoksensa siskonmakkarakeittoa täysin tyytyväisenä tilanteeseen.

Tasan klo 17.26 asetun jäähypenkiltä dramaattisesti maahan tiputtautuneen lapsen eteen ja yritän kysyä, "tiedätkö miksi jouduit jäähylle? No mä kerron, kun sä et näköjään ulvonnaltasi voi; [insert epätoivoinen yritys löytää koko tilanteesta logiikkaa] Ja nyt sitten pitää pyytää anteeksi." Katkeamattoman huudon keskelle tämä toinen sijoittaa sanan anteeksi, huudettuna. Ja sitten vuoden kasvattaja pakottaa sanomaan sen "kunnolla" (tm); katso silmiin ja halaa jne. Oikein rakentavaa kesken sen uhmakohtauksen.

Palaamme pöytään, itku ei luonnollisesti ole vieläkään loppunut. "Äiti mä en haluu makkaraaa!!!!" "No sepä hyvä kun sullahan oli vielä noi perunat syömättä. Syöt ne niin sitten saat jos vielä haluat" "Enpäs saa! - Eikun saa-aa-aaan!!" Logiikka, tuo väittelyn aseista tehottomin.

Hän alkaa murtua. Hän huijaa edelleen puoliksi ja käyttää kyllä sormiaan - asettaa niillä juureksia lusikalleen. Riittävän oikein, en jaksa puuttua. Sitten opin taas, ettei uhmakohtauksen viekkautta tule aliarvioida - tällä kertaa hän "haluaa!!!" laittaa kaikki juurekset kerralla lusikkaan. "No hyvä että syöt, mutta ei ne mahdu kerralla." "MAHTUUU-UUUU!!".

Nurkan takaa lähestyy uusi jäähyllä uhkailu, sillä ei sillä näytä nälkä olevan ja sormet on edelleen käytössä ja lusikka hakkaa pöytään. Yritän ensin "olet sitten valmis, ole hyvä ja poistu ruokapöydästä" -bluffia, mutta palaan nopeasti klassikkoon, omituisen epämääräiseen uhkailuun: "nyt äidillä alkaa mennä hermot." Päässäni menee sadattakolmattakymmenettä kertaa korrelaatioanalyysi lapsen kalorimäärien, jäähyminuuttien ja harmaiden hiusten välisestä suhteesta. Valmistaudun menettämään ne hermoni.

Onneksi sitä ennen kiinnitän huomioni Kakkoseen, joka pyytää kohteliaan iloisesti viidettä lautasellista. Keskustelen sen kanssa hetken ylensyömisen ja oksentamisen suhteesta ja siirryn sitten altaalle hakemaan rättiä, sillä oletan siivoani noin minuutin sisällä lattialle heitettyä perunalautasta.

Sitten yhtäkkiä huomaan sen, yhtä yllättävänä kuin helmikuussa pilkistävän auringon: täällä on hiljaista. Katson taakseni, missä punanaamainen ja itkuviiruinen hahmo syö perunaa, sitten porkkanaa, sitten taas perunaa. Ja juo päälle maitoa. Käännyn selin ja tanssin äänettömän ja eleettömän I fucking rule -tanssin.

Sitten suukotan vastapuolta moneen kertaan oikein tosi ylpeänä. Muka siitä, oikeasti itsestäni.




Uskon, että kun tästä päivästä opetetaan peruskouluissa, ei enää muisteta jokaista nyanssia. Ehkä ne unohtavat kokonaan tapahtumien komiikan...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

16 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Ei se aika, vaan se laatu

lauantai 2. marraskuuta 2013 Valeäiti 13 Kommenttia

Ensin sivujuonne, sitten keskitytään toiseen asiaan: Kakkosella taitaa olla isosiskonsa tapaan yöllisiä kauhukohtauksia. Tai, kuten ennenkin olen maininnut, raivokohtauksia. Sen seurauksena päädyin eilen makailemaan aika pitkän aikaa hereillä, uni jotenkin ihmeellisesti karkasi kun rauhoitteli puoli tuntia raivoavaa pötkylää. Ensin ajattelin Lauran tapaan kaikkea pikkujouluista keittiön oveen, sitten keksin käyttää aikani jonkin järkevänkin asian ajattelemiseen.  Luin pelottavan tutulta kuulostavan, ja erittäin hyvin kirjoitetun tekstin ylityöllistetystä konsultista ja uupumuksen syistä:
"Työn sisältö on ratkaiseva asia. Maailma ei varmaan tunne hirveän montaa taiteilijaa, jotka olisivat kokeneet burn-outin. Mun uupumus johtui siitä, että koin pääni sisällä tekeväni jotain, missä ei ole tarpeeksi järkeä. Mulle raskaampaa oli se, ettei työ ollut täysin mun arvojen mukaan merkityksellistä”, hän sanoo.
Spot on. Olen minäkin ihan pari kertaa miettinyt, onko järkeä aloittaa päivän kahdella numerolla alkavia työtunteja jonkun toisen ihmisen työnantajan taloudellisten lukujen parantamiseksi. Mutta vielä toistaiseksi työni metodit, ongelmat ja ratkaisut ovat riittävän mielenkiintoisia tuottamaan minulle arvoa otsikolla teen työtä jossa olen hyvä.

Tämäkään ei kuitenkaan ollut vielä se minun päässä pyöritelty ajatukseni, vaikka ylityön kulttuurista voisin helposti kirjoittaa parikin pakinaa. Tulista sellaista.

Se oleellinen ajatus lukemassani kirjoituksessa, ja minun päässäni jo eilistä yötä pidemmän ajan pyörineessä pohdinnasta on tuo työn määrän ja arvon välinen kuilu. Olen päässyt vastikään (n. 3v ja 1kk sitten) sellaisen salaisuuden jäljille, että me ihmiset mittaamme kaikkea tekemistämme vaivan ja ajan kautta, emmekä kerro koko totuutta.

Kerromme toisille kaiken maailman Valeäiti-blogeissa ja kasvotusten, että lapsiperhe-elämä on tosi rankkaa. Sitä joutuu luopumaan vaikka mistä ja unet lähtee ja mies myös. Toiset saattavat varoittaa remontointiin ryhtyvää että älä nyt hyvä ihminen tee tuota virhettä; meilläkin meni pienemmässä urakassa kahdeksan kuukautta ja paljon enemmän rahaa kuin piti. Ihan hirveesti hommaa. Yrittäjät kertovat kilvan lehdissä, miten yrittäjyys on elämäntapa, jossa työpäivät venyvät kaikeksi vapaa-ajaksikin ja silti leipä pysyy vain juuri ja juuri pöydässä. Kaikki totta, kaikki aidosti isoja hankkeita: lapset, remontointi ja yrittäjyys ovat isoja, kuluttavia ja vaativia elämänmuutoksia.

Vaan oletko koskaan huomannut erästä seikkaa, joka johdattaa havaitsemani salaisuuden jäljille? Yrittäjät eivät juuri koskaan palaa palkkatyöhön. Remontoijat rakentavat kahden vuoden päästä oman talon. Ruuhkaperheet toivovat ja toivottavasti saavatkin lisää lapsia, ehkä useammankin. Onko koskaan tullut mieleen, etteivät he kerro kaikkea?

He eivät osaa ehkä pukea sanoiksi, miten hyvältä sen suuren työn tulokset tuntuvat, miten paljon se parantaa heidän elämäänsä. Kysypä joskus oman kodin remontoineelta, onko kivaa kun se itse suunniteltu kylppärin kaappi toimii juuri niin kuin pitää, tai nauttiiko hän hyvin valituista keittiön sävyistä joka päivä kahvia keittäessään. Tai kokiko yrittäjä suurta tyydytystä saatuaan ensimmäisen kuuden euron tuottonsa, ihan oikealta asiakkaalta. Lapsiperheen näkökulmasta saat eniten irti, kun tulet paikalle lauantain aamiaishetkeen ja näet vanhempien kasvoilta sen keyven puhdistuneen onnen tunteen, kun elämä on niin hyvää just nyt: lapsi sanoi jotain yllättävän kypsää, tai vauva kääntyi tyytyväisenä toiselle kyljelleen, maha täynnä maitoa.

Salaisuus on käytetyn ajan merkittävyydessä, ei määrässä. Työn laadussa, ei määrässä. Itseä varten tehtyä, siis merkityksellistä, ajankäyttöä ei oikeastaan voi minun päässäni edes laskea työksi. Työ on sitä mitä tehdään jonkun muun käskystä, jonkun muun tavoitteita toteuttaakseen. Oman elämän ja onnen rakentamista kutsutaan intohimoksi, ja siihen käytetty aika ei väsytä samalla tavalla kuin peruspuurtaminen.

Toki liika on aina liikaa. Kymmenen kuukauden valvomisen jälkeen voi olla vaikea nauttia aamuista, katosta paljastunut kosteus voi viedä konkurssiin ja avioeroon, yrittäjä voi polttaa itsensä loppuun ennen kuin riittävää, hengissäpitävää, tulosta syntyy. Mutta niissä tapauksissa, joissa kaikki on vain tavallisen kaoottista ja suurta, meillä on mittarointiongelma. Yritämme laskea käytettyjä tunteja suhteessa tasapainoiseen elämään ja onnellisuuteen. Todellisuudessa yrittäjän käyttämät kolme tuntia oman liikkeen sisustamiseen vastaavat ehkä puolta tuntia työnantajan tuntikirjauslomakkeen parissa.

Siis seuraavalla kerralla kun joku varoittelee sinua tavoittelemasi elämän rankkuudesta, tarkista onko vastaaja osa Salaisen Verkoston Suurta Suunnitelmaa kysymällä: jättäisitkö sen tekemättä jos voisit nyt valita?

Ja lähde sitten pankkiin / sänkyyn / tietokoneelle.


Ensin sivujuonne, sitten keskitytään toiseen asiaan: Kakkosella taitaa olla isosiskonsa tapaan yöllisiä kauhukohtauksia. Tai, kuten ennenkin...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

13 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.