Hiljaa hyvä tulee

maanantai 21. lokakuuta 2013 Valeäiti 59 Kommenttia

En oikein tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. En epäile hetkeäkään, etteivätkö päiväkodin hoitajat toteuttaisi tätä kasvatussuunnitelmaansa suurella lempeydellä ja positiivisen kautta. Jotenkin silti korvaan jäivät soimaan lauseet "pitäisi oppia pitämään puoliaan" ja "meidänkin täytyy alkaa pitää huolta, että vaaditaan aina se vastaus".

Ja kaikista eniten päässä vaivaa kysymys, jota en ole ikinä ennen joutunut miettimään: kuuluuko jokaisen yhteiskuntamme jäsenen oppia vaatimaan kovaäänisesti omia asioitaan? Vai voisiko tarkkaileva mukautuja pärjätä, tulla hyväksi ystäväksi ja luotetuksi kuuntelijaksi?

Minä olen ollut aina rääväsuu, puhelias kyläluuta. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut puhuvat hiljaa. Tai ovat puhumatta, sehän on hurjan kivaa! Toisaalta olen ollut myös aina se pieni juniori, joka joutuu menemään muiden mukana ja muiden tahtia silloinkin, kun oma kantti tai taidot eivät kantaisi ihan yhtä pitkälle. Muut halusi, minunkin oli haluttava. Do or die.

Mutta nyt on tämäkin puhepata vähän sanaton. Minä, jolla sanoja aina riittää ja joka aloitti tämänkin tekstin kertomalla itsestäni. Puheella minä selviydyn. Mutta miten selviytyy pieni Ykköseni, herkkä tarkkailija?

Lastentarhaopettaja kertoi, että Ykkönen on iloinen, kiltti ja taitava tyttö. Mutta sitten on tämä pieni ongelma. Kun hän ei oikein uskalla puhua aikuisille. Tai jos puhuukin, puhuu kovin hiljaisella äänellä. Ei pyydä apua, eikä halua syliin jos sattuu. Vaikka jälkimmäinen on äärimmäisen surullista, muuten jäin taas odottamaan, missä kohtaa oli se ongelma. Sehän on vain sen (ihana) luonne, teki mieli todeta, kun asiaa puitiin tänään lasten keharissa, vasussa. Sellainen sen isäkin oli, ja katso, sillä menee ihan hyvin.

Mutta ei sillä kuulkaa nykyään pärjää. On opittava pyytämään maitoa kovempaa, vaatimaan muita omiin leikkeihin. Pitämään puoliaan. Muuten koulussa voi olla jo hankalampaa. Juu juu, nyökkäilin, tiedänhän minä. Tytöt on ihan kauheita yläasteella, simputtavat toisiaan ja kyykyttävät kilteintä. Mutta kun en minä oikeasti halua ymmärtää. Sanotaanko niiden äänekkäämpien, vauhdikkaampien ja halaamaan juoksevien lasten keskusteluissa, että teidän tyttönne ei aina anna hiljasemmille tilaa, ota mukaan leikkeihin ja pyydä anteeksi kädestä riuhtaistua lelua? Vai sanotaanko heille, että on niin reipas ja puhelias tyttö, ja tälläinen nahina nyt kuuluu tämän ikäisille lapsille?

Jotenkin mulla jäi nyt vähän sellainen olo, että tähän yhteiskuntaan kuuluu röyhkeys, kova ääni ja tappeleminen. Että eiköhän nyt yhdessä yritetä opettaa teidän lapsellenne näitä taitoja.

Kun haluaisin niin kovin vastata "Ei. Opetetaan mieluummin maailma kuuntelemaan myös niitä (minua) hiljaisempia tyyppejä." Ehkä kuitenkin riisun nämä siniset silmälasini ja kohtaan todellisuuden. Opetan Ykköstä puhumaan kuuluvalla äänellä ja luottamaan aikuisiin, joita minä en itse edes tunne, tilanteissa, jossa me emme ole paikalla auttamassa.

Mitä sinä tekisit? Sano vaan kuule ihan reippaasti, puhu kuuluvalla äänellä.


En oikein tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. En epäile hetkeäkään, etteivätkö päiväkodin hoitajat toteuttaisi tätä kasvatussuunnitelmaans...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

59 kommenttia :

  1. Minä olen päiväkodinopettaja ENKÄ vaadi ujolta lapselta väkisin vastausta! Nykyisin puhutaan paljon lapsen osallistamisesta, lapsen annetaan osallistua omalla tavallaan "päätöksen tekoon" ettei kaikki olisi päiväkodissa aikuislähtöistä. Meidän päiväkodissamme lapsella on oikeus olla hiljaa, oikeus olla vastaamatta kysymykseen, jos se tuntuu vaikealta. Juuri tällä tekniikalla olen saanut monet lapset avautumaan. Minusta voisit sanoa ihan suoraan päiväkodissasi, ettei Ykköseltä saa vaatia vastausta! Sinulla on vanhempana oikeus esittää vastalauseita heidän tapaansa kohdella sinun lastasi!
    ps. Olen suuuri suuri blogisi fani :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. voi kiitos sekä kivasta kommentista että konkreettisesta, hyvästä mielipiteestä! kyllä mäkin ajattelin, etenkin nyt sinun rohkaisemana sanoa vielä sinne että odotetaan nyt vaikka edes kevääseen, ennen kuin aletaan "pakottamaan" mihinkään muottiin. Kuitenkin vielä uusi päiväkoti ja uudet ihmiset aralle tytölle.

      Poista
  2. Hmm.. tuo on vähän kaksipiippuinen juttu. Itsekin alalla työskentelevänä joudun juurikin painimaan näiden juttujen kanssa. Että mikä nyt on kenellekin lapselle parhaaksi ja mitä kirjataan kenenkin lapsen vasuun kehittymistavoitteiksi. Kuitenkin minä uskon, että jos lapselta toivotaan edes hieman kommunikointia pienissä tilanteissa niin kyllähän se tekee lapsenkin elämästä vähän helpompaa kun kommunikointi ei ole mikään mörkö. Enkä nyt tarkoita sitä, että pitäisi alkaa tappelemaan siitä kuka pääsee ensimmäisenä ovesta ulos tai saa sen ainoan vaaleanpunaisen lapion. Puoliaan voi pitää esimerkiksi niin, että tulee koputtamaan tätiä olkapäähän ja kertomaan, ettei saa itse vetoketjua kiinni ja tarvitsisi siihen apua. Tottahan nyt jokaisen pienen päiväkotilaisen vetoketjut kiinni laitetaan jos se ei onnistu... liian moni vaan helposti ehtii pudottaa muutaman kyyneleen temppuilevan vetoketjun kanssa vaikka sitä ei vielä tarvitsisikaan osata laittaa kiinni.

    Tietenkin pikkuhiljaa rohkaisten ja paljon kannustaen.
    Se on sitten taas eri asia, että osaavatko kaikki pikkuhiljaa "vaatia" vähän enemmän. Itsekään en laittaisi sitä pientä ujoa koko ryhmän kuullen kertomaan asiaansa vaan ensin aikuisen kanssa harjoitellen pieneen ääneen :)

    Ei kaikkia lapsia ole tarkoituskaan laittaa samaan muottiin, mutta kaikille lapsille yritetään saada mahdollisimman hyvät lähtökohdat lähteä sitten aikanaan koulutaipaleelle :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, juuri tämä on se ongelma: kyllähän minäkin tajuan, että jossain vaiheessa on vain sopeuduttava kovempaan maalimaan, vaikka kuinka olisi itse herkkis. Mutta ehkä en ihan vielä ole valmis sitä koulutusta aloittamaan, tuntuu että Ykkönen saisi kyllä hetken olla vielä omassa rauhallisessa maailmassaan. jos ryhmään tulisi esim vähän pienempiä lapsia, voisi helpottaa - ykkönen on nyt nuorin.

      Poista
  3. Minulla on myös herkka tarkkailija poika ja itse olen aikas riehakas ja äänekäs ollut aina. Itsestäni on aivan ihanaa jotenkin, kun poikani on hyvin erilainen kun minä tässä luonteenpiirteessä; ainakin vielä. Eikös yleensä tarkkailijat ja rauhalliset lapset ole aikas älykkäitä loppujen lopuksi.. ;-) Tiedä häntä, mutta itse en kuuntelisi moisia puheita tai kohauttaisin lähinnä olkia ja olisin onnellinen, kun ne huomautettavat asiat on tuon kaltaisia. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, kauniiisti he sen kuitenkin sanoivat ja selkeästi lapsen parasta ajatellen, mutta ehkä eniten tässä mietityttää tämä maailman meno yleisesti.

      Poista
  4. Ei ole näköjään maailma muuttunut omista lapsuusvuosistani! :-( Muistan aina, kun ala-asteella opettajani "kuulusteli" minua koko luokan edessä tunnin ajan, että miksi olen niin hiljainen ja karjui, että "pelkäätkö sinä minua" Hiljaisesta ja ujosta lapsesta tuli kuitenkin suulas aikuinen, joten tekisi mieli sanoa pari valittua sanaa ex-opettajalleni, jos äijä olisi vaan vielä hengissä! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan että toi on edes vähän muuttunut, hyvänen aika...

      Poista
  5. Apua. Hurjalta kuulostaa. Ja kurjalta. Oma esikoiseni on myös herkkä tarkkailija, ja vähän hirvittää, miten maailma tulee hänet vastaan ottamaan. En silti haluaisi kasvattaa hänestä kovempaa, vaan antaa olla juuri sellainen kuin on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kun just se! En haluaisi edes että siitä tulee sellainen "pärjääjä", jotenkin niin ihana luonne tollasena kilttinä ja herkkänä. Kun itse todella en ole :)

      Poista
  6. Mä haluan uskoa, että tuossa on takana vähintään hyvä tarkoitus. Siis juuri se tavoite, että oppisi hiljaksiin pyytämään vaikka apua tai rohkaistuisi paremmin ottamaan kontaktia. Jäin kuitenkin miettimään että miksi tosiaan tuo tuntuu menevän aina vain toiseen suuntaan. Vai onko jonkun raisummasta lapsesta muka joskus sanottu, että olis hyvä oppia antamaan tilaa muille? Että ei sais "liian hyvin pitää puoliaan" kun hiljaisemmat kärsii? Ehkä onkin, mistä sen tiedän... Kunhan epäilen. Omat tenavat osuu johonkin tuohon väliin, vaikea peilata omien kokemusten kautta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis on on, ihan selkeästi hyvä tarkoitus! mutta harmi että se tarkoitus on olla kovaääninen, kaikille sama. Jotenkin tuntuu että nykyisessä globaalissa tilanteessakin tajuttaisiin kohta olla vähän empaattisempaa porukkana.

      Poista
  7. Meilla on just pain vastoin, etta sita tosi vilkasta lasta pitaa opettaa vahan rauhottumaan ja tuntuu etta sita pahaa silmaa saa paljon useemmin kun hiljaisten lasten vanhemmat. Hiljaa oleminen liitetaan niin usein siihen 'onpas teilla kiltti lapsi' -kommenttiin, ja jos lapsi ei pysty istumaan paikallaan ja olemaan hiljaa niin jotain on pielessa. Mutta ei mun mielesta lasta tarvii alkaa "muuttamaan" suuntaan tai toiseen, lahinna just opettaa niita selviytymiskeinoja. Maailma ei ole taydellinen eika me vanhemmat voida olla joka paikassa, ei ees valttamatta useimmissa "tilanteissa" mukana.

    Yleensa ajatellaan itsestaan selvyytena etta vilkkaan lapsen on opittava etta han ei aina voi olla huomion keskipisteena ja annettava toiselle tilaa, ja kylla mun mielesta se on hiljaisen lapsen parasta ajattelemista ja myos persoonallisuuden tukemista etta oppii luottamaan toisiin ja pyytamaan apua. Miten muuten uskaltaa sanoa esim. opettajalle ettei ymmarra jotain asiaa tai etta joku kiusaa? Toki naita asioita voi kertoa sitten kotona vanhemmille, mutta mun mielesta lapsen on sita turvallisempi olla ja kasvaa mita enemman kannustavia aikuisia (ja muita lapsia) on ymparilla. Ei ollenkaan sita 'yksin pitaa parjata' -asennetta! Eri asia on sitten tollanen 'vastaamaan pakottaminen', se ei ainakaan maalaisjarjella ole kovin kannustava tapa tukea hiljaisempaa lasta.

    Meidan hoitopaikassa on esim. sellasia leikkeja missa annetaan lapsille pallo kateen ja se jolla se pallo on saa puhua ja muut kuuntelee, ja sitten aina vaihdetaan pallon pitajaa. Nain ainakin kaikki (myos ne hiljaiset) saa puheenvuoron ja oppii kuuntelemaan. Ehka te voisitte kysya sielta tarhasta mita keinoja ne kayttaa hiljaisten lasten tukemiseen, ja etta sun mielesta se pakottaminen ei tunnu oikealta. Luulisin etta keskustelemalla loytyy hyva strategia jota voidaan sitten soveltaa siella hoidossa ja kotona. Eli nayta esim. tama postaus niille paivakodin tadeille eika vaan netin asiantuntijoille (vaikka siis mehan tiedetaan kaikki asiat ;) ) niin he tietavat teidan nakokulman ja huolet. Kovasti tsemppia, taallakin on huomattu etta kun lapset vanhenee niin kysymykset ja varsinkin vastaukset vaikeutuu!!!

    -Henkka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hih, niin rohkea sentään en ole minäkään että tän näyttäisin siellä :D Mutta noita keinoja mäkin jäin miettimään, voisin kysyä niistä vielä vähän että mitä niitä on. Nyt se mainitsi että kysyy mm. Ykköseltä aina vielä eriksene jos tietää että se olisi tiennyt vastauksen mutta joku äänekkäämpi huusi omansa. Olisi niiiiin kiva päästä näkemään mitä noissa tilanteissa tapahtuu Ykkösen kasvoilla: onko se iloinen että sai puheenvuoron, vai ahdistaako sitä väkisin annettu huomio? vaikea sanoa.

      Poista
  8. Tämä herätti ajattelemaan pitääkö tosiaan kaikkien olla kovaäänisiä. Kiitos kun sanoit ääneen ajatuksesi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, että tulit kommentoimaan, tämäkin teksti oli ennen kaikkea sitä varten että muutkin saa ajatella :)

      Poista
  9. Mun ykkönen on samanlainen! Tai siis oli, koska juuri tänään tämä eskarilainen kertoi ruokapöydässä kertoneensa harrastusopelle juuri tuollaisessa Henkan kuvaamassa 'piirissä' oman juttunsa, omalla vuorollaan. Ensimmäistä kertaa! Ja oli niin ylpeä itsestään, että meinasi jäädä ruoka syömättä. Tämä siis lapsi, joka ei tähän mennessä viiden päiväkotivuoden aikana ole kertaakaan halunnut ottaa lelua mukaan lelupäivänä, kun sen joutuu esittelemään (välillä on kuitenkin ottanut kun on niin tehnyt mieli ja vaipunut kuulema pöydän alle/nurkkaan/hävinnyt oman vuoron lähestyessä). Mä olin aluksi ihan tuskainen tämän asian suhteen, mutta vähitellen oon relannut ja itse asiassa muistanut omaa lapsuuttani - yllättäen muistankin olleeni todella ujo! En siis yhtään muistanut. Aika on siis tehnyt tehtävänsä omalla kohdalla ja tytönkin kohdalla alkaa kuulua pulinaa pöydän alta... t. tiskari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai miten ihana kuulla! Eli eskarissakin voi sitten "oppia" tähän, jee!

      Poista
    2. Vähitellen ,vähitellen. Ei tuota nyt rohkeaksi voi vielä sanoa, mutta selkeästi muutosta avoimempaan ja 'rohkeampaan' kommunikaatioon ja kaikilta osin yhteiseen osallistumiseen on havaittavissa. Pitkäjänteisellä tuella ja ymmärryksellä vaan (joka muuten _ei_ oo mun vahvuus). t. tiskari

      Poista
    3. Ai niin, alemmista kommenteista tuli mieleen oma kakkoseni (ai niin, sekin on hiljainen...)! Kakkoseni rakkaaani on 4,5v ja hän vaihtoi myös uuteen päiväkotiin elokuussa. Puhui uudessa päiväkodissaan ensimmäisen kerran kavereille yhteisen leikin keskellä lokakuun alussa eli 2kk aloituksen jälkeen. Osallistui ensimmäiseen peliin viime viikolla. Kertoi tässä päivänä muutamana autossa, että nyt hän uskaltaa jo puhua niille aikuisillekin kun ne on vähän tuttuja. Ja että ne on kaikki kivoja. NÄKÖJÄÄN olen oppinut sitkeyttä, pitkäjänteisyyttä ja lapsen oman tyylin tukemista vähän paremmin tuon kakkosen kohdalla.... t. tiskari

      Poista
  10. Tosi hyviä kommentteja tuli jo yllä. Mutta itselle osui tekstistäsi silmään, ettet itse ilmeisesti tunne hyvin lapsesi päiväkodin aikuisia joille hänen tulisi uskaltaa puhua. Ehkä auttaisi jos juttelisit näiden aikuisten kanssa enemmän aina lasta viedessä/hakiessa, niin että lapsellekin välittyy kuva että he ovat yhteisiä kivoja tuttuja ihmisiä, joiden kanssa on kiva jutella. Ja ehkä näissä tilanteissa voisi jotenkin kysellä lapseltakin ohimennen jonkun pikkujutun. Uskaltaisiko hän puhua enemmän jos vanhempi on vieressä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No en vielä kovin hyvin, kun lapset vasta elokuussa aloitti. Sen verran mitä päivän tapahtmista tietysti puhutaan, ja aina tosi iloisina kyllä. Mutta ehkä pitää vielä pidentää tota aikaa, ja huolehtia että Ykkönenkin kertoisi jotain jo siinä pihallakin :)

      Poista
  11. Olen kuullut Liisa Keltikangas-Järvisen toteavan, että kasvatuksen tarkoitus on tuoda erilaiset ääripääpersoonat kohti kultaista keskiviivaa, eli tasoittaa eroja. Jos siis uskon häntä, niin ehkä antaisin hiljaiselle lapselle konkreettisia ohjeita miten hän voi saada vuoron, tai saada hoitajan kuuntelemaan häntä "huomenna jos sulle tulee vessahätä ulkona, nosta käsi pystyyn ja huiskuta hoitajalle" (apua tää mun ehdotus voi olla ihan väärinkin...)

    Sinkkonen taas on sanonut että pitäisi ajatella että lasta ei tunne. Että oma lapsi on oma yksilö josta ei voi tehdä paljonkaan johtopäätöksiä ellei kysy lapselta mitä hän miettii. Pitää onkia onkimisen perään.

    Minä tekisin niin että siinä iässä kun lapsi osaa jotenkin ilmaista onko hänellä hyvä olla vai ei, niin kyselisin häneltä. Miltä tuntuu, onko kaikki hyvin jne. Ja jos on, niin en suin surminkaan lähtisi hänen ihanuuttaan muuttamaan. Lapsi kertoo sitten jos on huonosti, joko kielellisesti tai käytöksellään. Teillä on suloinen tyttö. :)

    -Nuppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää oli tosi hyvin sanottu! Kerran muuten sain hyvin Ykkösen puhumaan hoitajille sillä että puhuttiin jo tarhaan mennessä että mitä hän voisi tänään hoitajilta kysyä ja se keksi itse jonkin pienen jutun, ja päätti keneltä sen kysyy :) Ihme sinänsä muuten että harjoitellessa se puhui niille enemmän...ehkä tämä on vaan sitä reagointia koko hoidon alkuun.

      Kiitos sullekin Nuppu hyvästä ja avartavasta kommentista, ja munkin mielestä meillä on suloinen tyttö :)

      Poista
  12. Voi pientä, mulla nousi suuri sympatia tytyä kohtaan! Tehän ootte vasta alottaneet päivähoidossa, ei elokuusta ole mitään aikaa! Hän on sielä aivan yksin, ei ketään vanhaa kunnon turvallista aikuista lähellä. Antais lapsen olla lapsia, eikä kokoaika yhteiskunta koittais tehdä kaikista niin "täydellisesti kehittyneitä" yksilöitä.. Ehkä se puhe tulee sitten kun luottokin, tuskin nopeammin jos koittaa pakottaa.. Mutta, kuka minä olen mitään sanomaan, kun ei ole koulutusta semmoiseen. Maalaisjärjellä vaan ihmetyttää. Tekis mieli tulla antamaan sun pienelle hali ja sanoa ettei tarvi puhua jossei halua. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) No mä annoin sen halin sun puolesta tänään, ja keksittiin taas yhdessä asia, jota voi kysyä tädeiltä tänään: "voinko mennä pissalle". Tosin sitten se innoistui että senhän hän voisi kysyä Eeviltä, johon oli pakko todeta ettei se toinen kolmevuotias ehkä osaa auttaa sua vessaan.

      Poista
  13. Voi ykköstä! En ole kasvatusalan ammattilainen ja oma lapsenikin on vasta alle 2kk, mutta sanoisin, että hän tarvii kärsivällisyyttä, lempeyttä ja aikaa. Missään nimessä ei sais pakottaa eikä hokea, miten hiljainen hän on.
    Mun mies on tarkkailijaluonne ja sanut ikänsä kuulla olevansa hiljainen ja "eihän se edes puhu"-kommentteja. No ei varmasti puhukaan, jos et kuuntele! Ja ketä kiinnostaa puhua, jos kuulee toistuvasti typeriä kommentteja ja ennakko-oletuksia kuten "miten te pystyitte edes mennä kihloihin kun Mies ei edes puhu". Kuule ele- ja viittomakielellä se hoidettiin ;) tai sitten hän osaa kuin osaakin puhua! Mieheni on rohkaistunut paljon tänä aikana kun me olemme olleet yhdessä. Olen aina painottanut, että pakko ei oo höpöttää kokoajan. Lupaamat pitää korvat auki, sano sitten kun haluat puhua. Kun hiljaisempi tuntee, että hänellä on vapaus ja oikeus puhua (mutta ei kuitenkaan pakko) niin yleensä se sana-arkku aukeaa. Sitä aukeamista odotellessa voi keskittyä muistamaan ja muistuttamaan, että ihmisarvo on aivan yhtä suuri niin hiljaisilla kuin huutajillakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aaargh, ärsyttävää! Hiljaisia ihmisiä pidetään myös muuten usein tyhminä, mikä on aika dorkaa. Suurin osa suupalteista on itseasiassa aika tyhmiä, kun eivät pysähdy kuuntelemaan muiden viisauksia.

      Poista
  14. Koskettava kirjoitus ja herätti paljonkin ajatuksia. Paljon hyviä kommenttejakin oot saanut. Mä osallistun parilla ajatuksella. Ekana aloin ajatella omaa poikaa, joka täyttää tällä viikolla kolme ja joka aloitti elokuussa puolipäivähoidon. Poika on tulinen, nopea, vilkas ja voimakastahtoinen. Mä pelkäsin etukäteen, miten sellaista lasta ymmärretään päiväkodissa. Vielä on mennyt hurjan hyvin, poika ottaa päiväkodissa aika iisisti. Saa nähdä, mitä myöhemmin tapahtuu.

    Mä olin itse aivan hurjan arka pienenä. Mun kokemus on, että oli tosi tärkeetä, että sain olla hiljainen tarkkailija, eikä siitä tehty numeroa. Mä reipastuin koulun alettua ihan itsekseni. Toiset tarvitsee vaan enemmän aikaa, niinkuin täällä on tullut esiinkin.

    Vielä loppuun: ihana blogi. Mulle uusi tuttavuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anu, onpa kiva kuulla että löysit tänne ja tykkäsit :)

      Poista
  15. Mun mielestä sä kirjoitat tässä tosi ihanasti Ygösestä, silleen lapsilähtöisesti, rakastaen ja äidillisen suojelevasti - ja esität ihan hyvän kysymyksen siitä, olisko kaikkien kuitenkin parempi oppia kuuntelemaan niitä hiljaisempia vai puhumaan kovempaa.
    Ei mitään vinkkiviitosia tarjolla, mutta ihanan sivistynyt keskustelu tänne kehkeytynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Munkin mielestä mahtava kesksutelu täällä, kyllä nää kommentit vaan on blogin suola!

      Poista
  16. Meillä esikoinen, hitaasti lämpenevä tarkkailija, on nyt ykkösellä. Huolehdin pari vuotta sitten samanlaatuisista asioista, mutta kun ikää tuli lisää niin tilanne muuttui. Ihana eskarivuosi ja mahtava eskariope ja nyt ekaluokkalainen avaa kyllä suunsa, jos asiaa on. Ehkä tällainen luonne on ominaista enemmän esikoisilla kuin muilla. Pikkusisko höpöttää kaikkea ja kaikille senkin edestä. Tiedä sitten kumpi on parempi, että toiselta saa joskus nyhtää vastausta vai se, että korvat puutuu välillä tauottomaan tarinaan. Joka tapauksessa, kliseisesti sanottuna, erilaisuus on rikkaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. no JES, kiva kuulla että vielä eskarissakin ehtii! Ettei tarvi heti ekana kolmena kuukautena alkaa suupaltiksi..

      Poista
  17. Hyvä kirjoitus.

    Meillä on kotona 2,5-vuotias ekstrovertihkö tyyppi, jota yritämme kovasti kannustaa ottamaan mukaan niitä hiljaisempiakin. Syksyn myötä päiväkotiryhmään on tullut pienempiä lapsia, ja olen aina tosi iloinen, jos kuulen, että meidän lapsi on ottanut niitä mukaan leikkiin.

    Kivaa on myös se, että lapsella on leikkikavereita moneen lähtöön: pulisevia ja raisuja rohkelikkoja ja vanhemman/hoitajan puntissa hengaavia arkajalkoja. Mulle on tärkeää, että lapsi oppii toimimaan erilaisten tyyppien kanssa, eikä vaan hakeudu aina omansorttiseensa seuraan. Tästäkin peukutus kunnalliselle päivähoidolle: siellä pitää opetella toimimaan yhdessä erilaisten tempramenttien kanssa.

    Mies ja minä ollaan kumpikin puheliaita, sanavalmiita ja sosiaalisia. Pohdittiin odotusaikana paljon sitä, miten osaisimme tukea ujoa ja hiljaista lasta; jäisikö se meidän perheessä ihan jalkoihin. Ujon lapsen kanssa olisimme varmaankin tehneet vähän erilaisia ratkaisuja esim. päivähoidon aloitusajankohdassa.

    Mäkin liputtaisin hienovaraisen tukemisen ja kannustamisen puolesta (sun esimerkki tarhamatkalla "harjoitellusta" vuorovaikutustilanteesta oli mainio), sen sijaan, että lapsesta pitäisi jotenkin maagisesti tehdä jotain muuta, kuin mitä hän luontaisesti on.

    Venni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on varmasti vaikeaa noinkin päin; opettaa pienelle hiljaisempien mukaan ottoa. Kyllä päiväkodilla on aika hurjan tärkeä rooli aikaisessa vaiheessa ihmisen psyyken kehittymstä, huh.

      Poista
  18. Me ollaan kaikki (äiti, isä, poika kohta 3v) hiljaisia ja rauhallisia. Äiti ja poika myös hyvin herkkiä. Tämä on kuitenkin vain "perusluonne" tutussa seurassa palpatetaan kyllä muiden mukana vaikka kaikki kolme samaan ääneen. Toisaalta voidaan leikkiä kotona täydessä hiljaisuudessa. Toisilta höpötystä tulee ihan jatkuvalla syötöllä ja volyymit nousee välillä korvia särkeväksi ja toiset taas viihtyy paremmin kuuntelemassa niitä papupatoja. Jokainen ihminenhän on yksilö, eikä siitäkään tulisi mitään, että kaikki kaakattaisi aina kovempaa kuin vieruskaveri että "EIKUN MIIIIINUN VUORO VASTATA/LAULAA/SAADA LISÄÄ.." Äänekkämpiä tulee muistuttaa ottaa toisetkin huomioon keskustelussa (eihän se ole mikään keskustelu jos vaan yksi paasaa) ja hiljaisempia tulee rohkaista sanomaan jotain. Se jotain voi olla vaikka "joo, niin, kyllä kai" tai muuta vastaavaa. Kun keskusteluun pääsee hiljalleen mukaan, voi jo puhuakin enemmän.
    Ja meidän kotipapukaija (kyllä rauhallisellakin juttua riittää) ei kyllä käskemällä puhu kenellekään. Kun naamat alkaa tulla tutuiksi, alkaa juttuakin kuulua enemmän. Se on kai sitä hitaasti lämpeämistä. Itse en ole ikinä käsittänyt lapsia, jotka estottomasti menevät juttelemaan vieraille ihmisille ja mulle itsellekin tulee siitä vaivautunut olo :D
    Olikos ykkösellä nyt joku harrastus? Koen, että itse aikoinaan joukkuelajia harrastaneena olen saanut itsevarmuutta toimia ryhmätilanteissa, vaikka en joukkueessammekaan mikään suupaltti ollut. Varmaan se, että henkilö hyväksytään kaikkialla sellaisenaan luo sen turvallisen itsetunnon, jonka pohjalta voi sitä ryhmässä esiintymistäkin lähteä kehittämään. Tiedän, että liiallinen "kannustaminen" voi saada ihmisen sulkeutumaan vain enemmän. Annetaan toisten tulla hitaammin tilanteisiin mukaan, niin voimme oppia heistä ja heiltä paljon. Suulaammat voivat alussa hoitaa tunnelman ylläpidon :) Sitäpaitsi onhan niitä sellaisiakin, jotka jännittäessään papattavat kahta kauheammin muistamatta jälkeenpäin, mitä edes sanoivat! Jokainen reagoi tilanteissa tavallaan, eikä vääriä tapoja ole.
    -tintti
    ps. tänään vasu edessä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kysymästä, hyvin! Poika on kuulema reipastunut paljon ja ottaa myös kontaktia esim. sijaishoitajiin. Varmasti sanavaraston lisääntyminen ja ihan normaali kasvu ovat tässä isossa roolissa. Ei meille tosin koskaan ole valitettu, että poika olisi liian kiltti tai hiljainen, mutt kyllä nyt tuli kehuja reippaudesta. Leluja ei edelleenkään ota toisen kädestä vaikka joku ne häneltä veisi, mutta hoitajalle uskaltaa mennä kertomaan tapahtuneesta. Eli toimii just niinku oon opettanu! Jee. Mun mielestä toi on vajaa kolme veelle ihan sopiva toimintatapa. Sitten isompana opetellaan käymään neuvottelut suoraan (kehittyneen, yli 3 vuotiaan) lelurosvon kanssa. Tässä iässä on ihan sopivaa pyytää aikuiselta sovitteluapua. Ihana rakas pieni poikani <3 Ja myös ihana päiväkoti!
      -tintti

      Poista
  19. Meidän nelivuotiaan pojan vasussa lukee kehittämiskohteena: rohkeus. Jätkä on ihan ylisosiaalinen tapaus, ottaa vieraita kädestä kiinni "tuu kattoon" ei ujostele hetkeäkään. Mutta ei kuulemma pidä puoliaan päikyssä. Tarttisko tätä kehittää kotona tempasemalla lelu jätkän kädestä ja opettamalla "tappele se takaisin" --- juuri kun koitetaan opettaa ettei saa ottaa pikkusiskolta kädestä. Tai kun toitotetaan "äitiä täytyy totella"...
    Kaikki me ollaan erilaisia. Pojan isoisä on esiintyjä (rohkea, avoin) on pärjännyt hyvin. Pojan isä on hiljaisempi, on pärjännyt hyvin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tää oli just se munkin reaktio, että mitä hittoa: nytkö pitää opetella repimään leluja kädestä kun juuri on opetettu olemaan kiltisti. Pakkohan se toisaalta on, viidakon lait..

      Poista
  20. Ihana ajatuksia herättävä kirjoitus! Tämä tuli jotenkin niin hyvään tilanteeseen. Ehkä osaan huomenna pitää silmäni ja korvani paremmin auki tutustuessani tulevaan harjoittelupäiväkotiini.

    Itse olen hyvin puhelias ja reipas, joidenkin mielestä varmasti myös hyökkäävänoloinen. Ensimmäiseen harjoitteluuni muistan laittaneeni tavoitteeksi erityisesti niiden luonteeltaan erilaisten lasten huomioimisen. Ja nimenomaan siinä mielessä, että lapset saavat olla oma itsensä ja lähestyä minua sitten, kun ovat siihen valmiita tai kokevat sen mielekkääksi. Ei niin, että menen jokaisen ottamaan syliin ja väkisin pakottamaan keskusteluun. Huomion kiinnittämisellä tähän asiaan oli huikea vaikutus. Ja voitte kuvitella sen tunteen, kun se porukan hiljainen ja aikaa tutustumiselle tarvitseva lapsi, lopulta "lämpeni" ja uskalsi jopa hymyillä minulle.

    Tämän kirjoituksen aion linkittää opiskelukavereilleni, jotta me tulevat lastentarhanopettajat voimme tätä pohtia ja ottaa jotain mukaan omaan ammattitaitoomme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai miten kiva kuulla, että ammattilaisetkin pohtiin näitä asioita, ja niin toivon että mun lapsi sitten joku päivä tekee jollekin hoitajalle ton hyvän tunteen avautumalla :) Kiitos kommentistasi!

      Poista
  21. Ahdistaa kyllä se että heti pitäis olla jotenkin täydellinen tai suorittaa päiväkoti oloa oikein. Vaaditaanko lapsilta ehkä hieman liikaa jo noinkin pienenä? Eikö ne sais vaan olla lapsia. Ja en tarkoita etteikö pitäis opettaa ja opastaa.

    Meillä on ainakin rohkea kaveri, mut myös se on joskus huono. Kerhon aloituksen jälkeen olen kyllä huomannut kotona että leluista pidetään enemmän huolto, omitaan ne. Ehkä siellä on pakko, muistelisin ainakin että kivoimmista leluista käytiin kisaa kuka ne ehtii saamaan päikyssä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen että toi on vähän kyllä pakollinen juttu, oppia olemaan osa ryhmää, jota enemmistö ääneekkäästi johtaa. Mutta ehkä tätä kaikkea pohtiessa tulee nyt mieleen, että vähän enemmän kuitenkin annettaisiin aikaa.

      Poista
  22. Mun mielestä on ihan tosi hienoa, että osaat lähestyä tosi fiksu oloisesti lapsesi temperamenttia vaikka se onkin kaukana omastasi. Kun useinhan sanotaan, että jos lapsella on kovin paljon vanhemman omasta temperamentista poikkeava temperamentti, niin kasvatus ym. saatetaan kokea tosi hankalina ja haastavina. Tai no, haastavaahan tietysti tämäkin tilanne on - helpompaa olisi varmasti pohtia asiaa omien muistikuvien kautta jos olisi itsekin ollut samankaltainen. Että millaiselta kaikki tuntui jne. kun oli itse pieni. Mutta joka tapauksessa, tosi hyvää pohdintaa sinulta siis.

    Mutta äh, en haluaisi itse uskoa, että kaikkien pitäisi olla niin agressiivisesti oman itsensä esille tuojia maailmassa ja elmässä yleensä kuin nykyään usein ajatellaan. Tosin, olisihan vanhemmilta tyhmyyttä olla kehittämättä lapsensa luonnetta ja käyttäytymistä sellaiseen suuntaan joka palvelee lasta sitten elämässä yleensä. Äänekkäät on hyvä opettaa kuuntelemaan muita ja hiljaisempienkin on hyvä opetella sanomaan asiansa. Mutta miten se sitten käytännössä toteutetaan. Jaa-a.

    Voiko tässä olla taustalla myös sitä, että pahalta se tietyllä tavalla varmaan kaikista vanhemmista tuntuu päästää lapsi ulos "pahaan maailmaan", jossa muiden aikuisten mielestä se oma ei olekaan se ihanin ja erityisin. Vaan vain lapsi muiden joukossa. Joka joutuu pärjäämään siellä tietyllä tapaa ihan yksinään. Nämä ovat ainakin tuntemuksia, joita itse koin kun esikoinen aloitti päivähoidossa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä onkin mulle yksi vaikeimpia asioita Ykkösen kanssa, en millään malttaisi antaa sille sitä hitautta ja hiljaisuutta mikä siltä luonnostaan tulee. Ei ole muuten parisuhteen puolellakaan ihan helpoin juttu antaa diesel-insinöörin käynnistyä rauhassa kun itse on jo rakettimoottorina matkalla kuuhun :)

      Poista
  23. Hurjasti oot saanu jo kommentteja, tässä vielä minun ajatukseni, sillä tuoreana äitinä olen ajatellut näitä asioita viime aikoina aika paljonkin. Itse olen hiljaisempi tarkkailijatyyppi (kuten myös mieheni) ja olen koko ikäni saanut kuulla miten puhun niin hiljaa tai että olen ujo. No, äänenkorkeuteni sattuu nyt olemaan hiljaisempi enkä itse ole ikinä kokenut olevani mitenkään ujo. Vuosi sitten kuulin ilmiöstä HSP(Highly Sensitive People) ja lukiessani enemmän aiheesta palaset loksahtelivat paikoilleen, sehän olen minä! Perusteilla on juuri paraikaa uusi yhdistys nimeltä Suomen erityisherkät, ja siellä myös tukiryhmä HSP-lapsien vanhemmille. Itse toivoisin ainakin, että tällaiset luonteenpiirteet otettaisiin paremmin huomioon tarhoissa & kouluissa tulevaisuudessa. En tiedä, sopiko tämä nyt yhtään lapseesi, mutta kantsii tsekata! P.S. Oon Lotta J:n kaveri, ollaan tavattu livenäkin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kyllähän mä nyt heti nimimerkistä tiesin, kuka on kyseessä :) Tuo HSP on mulle ihan uusi tuttavuus, kiitos vinkistä, todellakin tutustun!

      Poista
  24. Luin muuten just viime viikolla jossain vastaanottoaulassa lehtijuttua introverteistä ihmisistä - jutun kirjoittaja oli just sellainen. Ja koko ikänsä sitä oli yritetty laittaa johonkin muuhun muottiin, oli ollut jopa terapiassa masennuksesta ym., kun ei halunnut ottaa kontaktia ulkomaailmaan kun ei pitänyt sitä tärkeänä. Sitten se oli aikuisiällä vihdoin löytänyt itselleen oikean "diagnoosin". Että on vain sellainen ja sellaisena hyvä, ei mitään korjattavaa tai vikaa. :) No joo, tosi nopsa referaatti jutusta jota en ehtinyt edes lukea loppuun ennenkuin oma vuoro tuli. Mutta pointtina vain, että "hitsi, ihan kauheaa samaan muottiin laittamista sitä todella onkin". Esim. opettajat olivat aina patistaneet sitä viittaamaan mutta se ei ollut nähnyt siinä mitään tavoittelemisen aihetta: että miksi pitää viitata vaikka oikean vastauksen tietäisikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Valeäiti ja pilami! Kiitos kummallekin hyvästä kirjoituksesta.

      Musta on todella hienoa että nykyään tiedostetaan enemmän kuin ennen että introverttius ei todellakaan ole mitään humpuukia tai edes huono asia, se on enemmänkin neutraali fakta. Itse en ole introvertti, päinvastoin, mutta esikoiseni on. Jos introvertti väsyy liioista sosiaalisista kontakteista, mä tulen hulluksi jos en sa päivittäistä annosta sosiaalisointia :D Kun taas lapseni ei missään nimessä ole ujo, mutta selkeästi hakee muiden lasten seuraa aika vähän ja silloinkin jaksaa leikkiä yhdessä vai hetken. Sitten palaa omien touhujensa pariin, ihan tyytyväisenä :)

      Tuli vaan mieleen kun kirjoitit hitaasti lämpenevästä diesel-insinööristä - mikä siunaus että näillä hiljaisemmilla ja rauhallisemmilla lapsilla on myös se toinen vanhempi, joka osaa asettua paremmin siihen hiljaisuuden maailmaan ja näin samaistua esim.lapsen tunteisiin tai arkipäivän haasteisiin paremmin.

      Kuitenkin oon sitä mieltä, että on hyvä kun päiväkoti "puuttuu" myös ujouden aiheuttamiin ongelmiin. Lapsen on hyvä oppia pitämään puoliaan, ei niin että vetää lelun takaisin, jos se kädestä viedään vaan enemmänkin niin, että lapsi tietää että se on väärin tehty ja osaa sanoa toiselle "et saa viedä tätä minulta, se on minulla nyt leikissä. Saat sen, kun olen leikkinyt leikkini loppuun".
      Eli ei niin, että se ujous leimataan ongelmalliseksi, vaan että sen aiheuttamat haasteet ymmärretään. Vähän sama kuin vilkkaille lapsille opetetaan rauhoittumiskeinoja.

      Hups, tulipa pitkä ja vähän sekava sepustus, mutta olkoot :)

      t. Oiva

      Poista
    2. Hyvä oli pitkä sepustus :) Se on just noin, jokaisen pitää oppia tulemaan vähän vastaan, kauemmas omasta luonteesta. Harmillista on vain se, että äänekkäillä ihmisillä tässä epäonnistuminen ei tarkoita välttämättä mitään pahaa, kun taas hiljaisilla se voi estää etenemistä sosiaalisesti tai taloudellisesti. Mutta aika hyvä juttu universumilta heittää mulle tälläinen hliljaisempi lapsi, tuleepahan taas uutta näkökulmaa elämään :)

      Poista
  25. Todella hyvä kirjoitus ja tärkeä aihe, joka on mietityttänyt itseäni paljonkin oman raskauteni ja lapseni syntymän myötä. Itse ole aina ollut ujo ja hiljainen luonteeltani (en mm. uskaltanut lapsena puhua vieraitten ihmisten kanssa) ja saanut kärsiä siitä jo päiväkodista saakka. Sttemmin jouduin myös koulukiusatuksi sen vuoksi. :( Raskausaikana mietinkin paljon sitä mahdollisuutta, että lapsestani tulee luonteeltaan samanlainen ja että hän joutuu sen vuoksi kokemaan saman helvetin. Tekisinkin mitä tahansa estääkseni sen. Onneksi näyttäisi siltä, että lapseni on tullut luonteeltaan enemmän isäänsä, joka on "yhteiskuntakelpoinen" eli sosiaalinen ja puhelias tapaus. Täsmennän nyt vielä, ettei hiljaisessa ja ujossa luonteessa ole omasta mielestäni mitään vikaa, mutta nykymaailmassa sillä tuntuu olevan vaikea pärjätä. :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi miten kurjaa että sulla on käynyt noin :/

      Mut hei yks juttu nykymaailmassa on paremmin; internetissä kukaan ei ole ujo!

      Poista
  26. Ykkönenhän on ollut siellä tarhassa, mitä, kaksi kuukautta? Tuntuu kyllä hitaasti lämpeävän persoonallisuuden turhalta kiirehtimiseltä, jos nyt jo pitää ruveta kauhean reippaaksi aikuistenkin kanssa, jos se ei tule luonnostaan.

    Meidän esikoinen ei 3-vuotiaana hoitoon mennessään puhunut aikuisille sanaakaan ennen kuin joulun jälkeen. Toisten lasten kanssa kyllä jutteli yksittäin tai pienessä porukassa ja oli ihan yhteistyökykyinen, mutta isossa ryhmässä tai aikuisille ei tosiaan tullut inahdustakaan. Opettaja totesi tämän meille, mutta ei mitenkään painostanut lasta vastaamaan. Sitten vähitellen 4-5 kuukauden jälkeen rupesi tulemaan pieniä sanoja ja vastauksia ja seuraavana vuonna samassa ryhmässä otti oman tilansa jo isossakin ryhmässä.

    Tänä vuonna koulunalku uudessa porukassa sujui ihan hyvin, osallistuu kuulemma tunnilla, vaikka välillä puhuukin vähän hiljaa.

    Meillä on auttanut sekin, että (vähän isomman) lapsen kanssa on jutellut siitä, miten ihmiset on erilaisia ja käyttäytyy eri lailla, tuntee ja ajattelee tilanteista eri tavalla, koska välillä lasta itseään harmittaa ja ujostuttaa lisää se oma ujous, kun näkee toisten olevan reippaampia. Ja se, kun voi vedota aikaisempiin hyvin sujuneisiin tilanteisiin, auttaa paljon myös silloin kun jännittää.

    Tulipa pitkä kommentti, mutta tämä on musta tärkeä aihe, meidän yhteiskunnassa kun tosiaan helposti palkitaan vain siitä ulospäinsuuntautuneisuudesta ja vaaditaan sitä kaikilta, mikä ei kuitenkaan ole kenenkään etu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei onpa kiva kuulla että teilläkin on ollut vastaavaa "ongelmaa" joka on kuitnekin lähtenyt purkautumaan. Kiitos siis tuesta ja hyvistä vinkeistä :)

      Poista
  27. Voih. Ihana kirjoitus. Olet todella hyvä, realistinen äiti. Pohdit asiaa niin monelta näkökulmalta. Herää vaan kysymys, että miksi kolme vuotiailla pitää olla jokin kehitystehtävä... Voi surullisuus, en usko että meidän aikaa tälläisiä asetettiin! :( tsemppiä, anna teidän ykkösen olla oma itsensä!

    VastaaPoista
  28. Tää oli ihana lukea opettajana. Äänekkäänä, vilkkaana, puheliaana ihmisenä ja sellaisen äitinä. Tästä tuli mieleen, että on muuten todella hankala arvioida esim. kielissä ujoimpia lapsia. Erottaa ensin, mikä on open/kielen/luokkatovereiden jännitystä, sen hetkistä haria tms ja mikä persoonaan liittyvää "arkuutta" ja vaikenemista. Kuitenkin esim. arvosanaa 10 ei voi antaa missään kielessä, ellei lapsi aktiviisesti tuota suullista tuotosta. Minusta tuntuu julmalta, että OPS rokottaa ujoja lapsia. Aktiivisuus kielten tunneilla kun on ehdoton kriteeri kymppiin. :(

    Tosin tähän kehittelin mm. omaan kännykkään oman puheen nauhoittamista ja minulle lähettämistä (köyhän open kielistudio) ja kappas, tunneilla tuppisuuna ollut tyttö äänsi todella kauniisti sillä pienellä, hiljaisella äänellään. <3

    VastaaPoista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.