Kenen vuoro kärsiä?

torstai 31. lokakuuta 2013 Valeäiti 23 Kommenttia

"Itseasiassa tää on kyllä ollut helpompaa kuin luulin", sanoin tänään kaverille. Niin se on, perheen, tarhan ja työn yhdistäminen on ollut oikeasti vähän helpompaa kuin luulin, ehkä jopa koko lapsiperhe-elämä on ollut kokonaisuutena kivuttomampaa kuin pelkäsin. (Pakolliset klausuulit: tietysti tällä hetkellä lapset ei sairasta, ja edessä on yhä vaikeutuvia uhma- ja kasvatushaasteita. Näin, hoidettu.) Mutta yksi asia on kyllä minunkin elämääni noussut aivan uudella tasolla ongelmaksi: ajankäytön priorisointi.

Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että kaksi iltaa viikossa voi olla kotoa poissa, olettaen että niinäkin iltoina ehtii vähän niitä moikata ja vaikka hakea tarhasta. Kaksi ohi mennyttä nukusta on vielä ihan ok. Kolmannesta saa jo kärsiä, sekä kiukun että yöunien muodossa. Neljättä ei oteta. Mitäs sitten tehdään, kun edessä on tilanne, jossa mikään meno ei oikein jousta? Mikä jätetään ensin pois; ihmissuhteet (muut kuin lapset), urheilu (aka mielenterveys ja selänterveys), työt (nk. ruoka pöydässä), blogi (sori) vai oma uni (silloin kuin mahdollista)? Joku aina kärsii.

Missähän se äiti taas huitelee? (Takana kuvaamassa)

Otetaan helppo käytännön esimerkki, jonka ratkaisu yhä edelleen odottaa löytymistään.

Muutaman viikon päästä saapuu kalenterista esiin sellainen viikko, joka alkaa normaalina työviikkona. Kesken maanantain lähden huippumielenkiintoiseen ja -tärkeään seminaarin Lontooseen (hurraa tähän!). Saavun kotiin myöhään keskiviikkoiltana. Jos lasten näkökulmasta lasketaan, ja se on ainoa mitä nykyään enää ikinä lasketaan, olen siis ma-to poissa. Toooosi monta päivää, enemmän kuin ikinä itseasiassa.

No ei hätää, otetaan vahinko takaisin viikonloppuna! Paitsi ei. Torstaina olisi koristreenit, niitä ei ihan kevyillä syillä jätetä väliin. Lisäksi perjantaina on korisjengin pikkujoulut, joista ei todellakaan olla kevyin syin pois. Eikä varsinkaan nyt, kun minun olisi tarkoitus hoitaa tilat näille pikkujouluille. But wait, there is more! Perjantaina muu perhe lähtenee mökille, ja mulla olisi la aamuna brunssi. Saapuisin siis mökille lasten luo lauantaipäivällä, melkein vuorokauden eron jälkeen. Taas.

Unohdetaan nyt yksinkertaisuuden nimissä se, että tämä kaikki aiheuttaa Insinöörille mielenkiintoisen viikon ja meille kummallekin kertyvää univelkaa + rästitöitä,  jää jäljelle silti tämännäköinen viikko, lasten silmin:

Ma.......... Missä äiti?
Ti............ Hylätty
Ke............Hylätty
To............Jee se on täällä! Hylätty?? Mitä vit..?
Pe............Hylätty
La............Hylätty
Su........... Ai että nyt me kelvataan vai?

....ja tietysti grande finale seuraavalla viikolla:

Ma-To.... Haista sinä mutsi pitkä paska.

Mikä kohta jätetään pois?




"Itseasiassa tää on kyllä ollut helpompaa kuin luulin", sanoin tänään kaverille. Niin se on, perheen, tarhan ja työn yhdistäminen ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

23 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Vertailun vuoksi

lauantai 26. lokakuuta 2013 Valeäiti 21 Kommenttia

Takana on aivan supermahtava lauantai, tiedättehän mitä tein? No tottakai siivosin. Kävin salillakin. Täyspotti siis. No mutta siitä siivouksesta piti kertoa. Sen aikana löysin nimittäin mm. viime viikolla käytössä olleen mopin - samoissa vesissä. Metrin korkean pyykkivuoren takaa löysin lisää jänniä aarteita kadonneista koruista kaukosäätimiin. Varmaan suunnilleen siinä kohtaa kun pinosin neljää vanhaa Talouselämää paperikeräykseen ja luuttusin hammastahnaa lattiasta (?), tulin ajatelleeksi miksei täällä kukaan muu ikinä siivoa missä vaiheessa meistä on tullut näin järkyttävän sotkuisia.

Ennen minun siivouskriteerini sanoivat, että lattialla lojuvat pyykit merkitsivät törkeää oman kodinhoidon laiminlyöntiä. Nyt on täysin normaalia, että lattialla lojuu päiväkausia pyykin lisäksi taskulamppu, puolikas kuminauha ja tyhjä pillimehu. Ei se vieläkään kivaa ole, mutta normaalia. Siedän tätä sotkua huomattavasti aiempaa enemmän, ummistan silmäni pieniltä tarhoilta ja aika suurilta kaaoksiltakin. Vasta sukan jäädessä lattiaan kiinni alan harkita siivoamista. Karseeta!

Pistän paljon kiireiden piikkiin. Olin myös laittamassa paljon laiskuuden piikkiin, mutta sitten mietin mitä jos olenkin väärässä, ja huomasin olevani edelleen kohtuullisen tunnollinen ihminen. Vien vieläkin roskat vasta toiseen tai kolmanteen taloyhtiön säiliöistä, ettei se eka heti tursua; poden huonoa omaatuntoa jos lopetan hampaiden harjauksen muutamaa sekuntia ennen kuin harja olisi tärissyt. Niin että ei tämä sotku voi olla vain minun* laiskistumiseni syytä. Katsotaanpas:

Skenaario 1: Kotiintulo 
A.E.L: 
Ovesta sisään, kengät eteiseen ja takki naulakkoon. Sateenvarjo auki oven eteen kuivumaan. Laukku vaikka tuolin selkänojalle, jos nyt vähän laiskottaa. Ehkä neulepaitakin siihen lojumaan, ehtiihän sen illalla siivota.

Ruuhkavuosina:
Ovesta sisään vaunuilla. Kurajälkiä mattoon, oveen vahinkotöytäisyllä musta jälki. Vesiroiskeita ympäri seiniä. Märäksi kastuneet laukku ja takki lattialle, kengät jalassa. Kurajälkiä lattiaan, kengät johonkin mihin vain ehtii ennen kuin ne kaksi alkaa karata omin neuvoin vaunuista. Yksi ulos, äkkiä vaatteista pois. Kuraiset kengät kopsahtaa lattiaan ja tekee meille sisähiekkalaatikon, haalari jää samantien märkänä myttynä niiden viereen, koska toinen alkoi juuri kapuamaan itse vaunuista ulos ja se on pakko pelastaa aivotärähdykseltä. Vielä märän kuraiset hanskat ja höyrävä pipo nopeasti irti ja räkänenäinen pöpökäsi pääsee karkaamaan olohuoneeseen, suoraan sohvalle. Toivotaan ettei sillä ole mitään eritteitä housussa. Seuraamalla kolmesta kurajäljistä pienimpiä löytää toisen haalarisankarin vessasta. Se on vetänyt pyykkikorin sisällön lattialle, etsii varmaan leikkijunaansa. Kanto takaisin eteiseen, kuraiset kengät, haalarit, hanskat ja pipo siihen johonkin samaan myttyyn ja käsienpesuun. Vaikka ehtihän se jo tohon oveen läntätä näemmä jotain.

Vaatteet saa nyt jäädä tohon, aikaa ruoanlaittoon ennen armageddonia on noin 22 minuuttia, päiväkodin välipalan sokerimäärästä riippuen.

Skenaario 2: Ruokailu
A.E.L.
Valmistan perushelpon ruoan, fetasalaatin. Ruoanlaitosta tulee tietysti vähän sotkua ja tiskiä, en jaksa heti ruoan jälkeen tiskata kulhoa. Nostan vain astiat pöydästä ja siirrän tuolit takaisin pöydän alle.

Ruuhkavuosina: 
Ruoka on valmista. Se on edellyttänyt lahjontaa hapankorpuilla, mikä tarkoittaa että olohuoneen matolla voisi nyt paistaa kakun eikä se jäisi siihen kiinni. Kakkonen tipahti tuolilta lattialle ruoanlaiton aikana, joten lattialle tipahtanut kookosmaito jäi minulta huomaamatta. Huomaan sen kyllä sitten keskiviikkona. Ruokailun jälkeen pesen ruokatahrat lattialta, jääkaapin ovesta, pöydän alta ja keittiön lampusta. Raejuustoa ei muuten kannata vielä edes pyyhkiä, sen kannattaa antaa kuivua ensin. Tai odottaa että Kakkonen syö sen sieltä salaa tunnin päästä. Parhaana päivänä pyyhin pöydästä puolet lasten ruoasta, huonona otan ne taltalla seuraavana aamuna. Ehkä. Siirryn sohvaleikkeihin haettuani yhden ruokapöydän tuoleista pois vessasta.

Skenaario 3: Iltatoimet: 
A.E.L.
Herään sohvalta. Nappaan vesilasin mukaani matkalla iltapesuille ja vien sen keittiöön. Pesen hampaat ja naaman, suljen matkalla television ja painun pehkuihin. Nalkutan siivoan nuo sukat vaikka huomenna.

Ruuhkavuosina:
Otsan hiki lähestyy silmiä, uhaten näköä. Piru, vielä vähän! Enää yhdet takahampaat puuttuisi, mutta Kakkonen on saanut hyvän otteen; sen toinen käsi on vapaa ja olen vaarassa hävitä taistelun. Nopealla ranneliikkellä saavutan kuitenkin sen viimeisenkin kulmurin ja olemme valmiit: Kakkosen hampaat, minun kyynärvarteni ja Ykkösen poni on nyt harjattu. Sillä aikaa kun Insinööri pujottaa ankeriaaksi muuttuneen valitusvirren päälle yöpaitaa, minä yritän raapia olohuoneen lattialle taas tyhjää tilaa. Siirrän kaikki palapelin palasilta näyttävät asiat yhteen laatikkoon, pinoan lattialle heitetyt DVD:t ja niiden kuoret yhteen kasaan ja muistutan itselleni että ne pitäisi siirtää ylemmäksi. Ihmettelen, mistä meille on tullut kolme rikkinäistä lasten kaulakorua (huomenna opin että päiväkodista) ja heitän kahdet kuulokkeet ja yhden postikortin takaisin laatikkoon x. Linkoan kaikki epäilyttävän näköiset vaatemytyt käytävälle "menossa pyykkiin" statuksella ja nostan kaikki sohvatyynyt takaisin paikalleen. Niitä on muuten yhdeksän, plus koristetyynyt (jotka kuten ymmärtänette, ovat vähän turhia). Vietyäni kuusi rikkirevittyä kirjaa takaisin lasten hyllyyn ja löydettyäni ehkä kaikki märät pyyhkeet ja vanhat vaipat, peittelen Insinöörin pukemat lapset sänkyyn ja rojahdan sohvalle. En jaksa laittaa telkkaria päälle, kännykkä saa riittää. Herätessäni sohvalta kaksi tuntia myöhemmin en jaksa edes masentua keittiöstä löytyvästä tomaattikuorrutetusta pöydästä. Onhan meillä se taltta.

Insinöörin näkemys nalkuttavasta vaimosta.

"Tää on sun mä bloggaan nyt -ilme!"

*Insinöörille annettakoon tässä yhteydessä "vapaudu vankilasta" -kortti. Sitten tapaamisemme hän on poikkeuksetta nostanut omaa siisteystasoaan ja on jo keskivertomiehen tasolla.


Takana on aivan supermahtava lauantai, tiedättehän mitä tein? No tottakai siivosin. Kävin salillakin. Täyspotti siis. No mutta siitä siivouk...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

21 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Ajatuksia viikon varrelta

perjantai 25. lokakuuta 2013 Valeäiti 4 Kommenttia

Perjantaissa on jotain taikaa
Lapsiperheelle se on periaatteessa ihan samanlainen kuin torstai: iltaa on vain muutama tunti ennen lasten nukkumaan menoa, aamulla on kuitenkin herättävä ihan yhtä aikaisin kuin kaikkina muinakin päivinä. Silti siinä on sitä jotain. Siihen ei vielä lataudu lauantain viihdytyspaineita, eikä sunnuntain arkiviikko-odotuksia. Silloin ei myöskään tarvitse urheilla, ja ehkä pyykitkin saa väistyä sohvapompputuokion tieltä, onhan tässä koko viikonloppu aikaa. 

Stressi on vain tunne
Maailman ärsyttävin lause sellaiselle, jolla on stressiä. Mutta oikeasti siinä on perää: kiireisimmänkään hetken keskellä ei kiireen huutaminen auta ketään. On aivan turha toistaa itselleen miten kova stressi on, miten hirveä kiire: parempi kääriä hihat ja suhtautua jokaiseen pieneenkin 20 minuutin väliin ihan riittävänä työskentelyaikana jonkin pienen edistymisen aikaansaamiseksi. Terveisiä to do -listan pyörittäjältä.

Mitä jos olenkin väärässä?
Jostain kiireen, stressin ja ketutuksen keskeltä minun aivoihini on tämän viikon aikana muodostunut iskulause, suorastaan nerokas filosofia. Sen ytimessä on omien ajatusten ja lähestymistapojen kyseenalaistaminen silloinkin, kun kukaan muu ei niitä kyseenalaista. Siis kysy itseltäsi "mitä jos olenkin väärässä?", ja huomaat löytäväsi ihan uudenlaisia ajatuspolkuja. Toimii muuten myös kotioloissa hyvänä nalkutuksen/kitinänehkäisyvälineenä. Kokeile.

Nagging works - ja puhuminen auttaa 
Toivotaan oletetaan, että päiväkodin hoitajat eivät lue minun blogiani, vaan heillä on rautainen ammattitaito. Oli syy mikä tahansa, olen iloinen, että he huomasivat meidän suuren pohdintamme Ykkösen "ongelmasta" ja lähettivät tekstiviestejä (!) varmistaakseen että kaikki on ok, sekä varasivat uuden keskusteluajan. Lapsesta viis, ainakin vanhempia nämä hoitaa hyvin!

Häät eivät ole lasten juhla
Meidän häissä ei ollut lapsia, koska ajattelin lapsettomana että ne vain häiritsevät minun suurta päivääni, ja vievät vanhemmiltaa kaiken ilon kun ne joutuvat vain juoksemaan perässä käskien. Viime lauantaina olisin kysynyt itseltäni mitä jos olinkin väärässä, mutta en ehtinyt kun juoksin lasteni perässä ja juhlailo katosi hetkittäin jonnekin jäähyllä uhkailun ja juuri kaatuneen lapsen lohdutuksen väliin. Sitten lauloin suurella tunteella ja paatoksella vain kuullakseni kolmevuotiaalta tuomarilta, että meni vähän huonosti. Jonka jälkeen yhtä suurella arvontunteella hän kertoi, että morsiamella on vähän ruma mekko. Arvelen, ettei siltä morsiameltakaan tarvitse tässä kohtaa kysyä, oliko alle metriset avecit hyvä idea.

...Mutta kaksi tuntia myöhemmin katselin tanssilattian hurmiossa pyöriviä serkkulapsia hulmuavine helmoineen, ja ikävöin kipeästi juuri hoitoon lähetetty lapsiani. Että voi kun ne olisi nähneet tämän. Mitä jos olinkin väärässä?

Villakakka
Miten saa villahaalarista kakan hajun pois? Miksi kolmevuotiaani kysyy mieluummin kolmivuotiaalta Eeviltä vessapääsyä kuin hoitajiltaan? Miksi se kuitenkin kaikissa muissa yhteyksissä puhuu vain kakasta? Ja milloin kakasta tuli sen v-sanan veroinen substantiivi, adjektiivi ja pronomini? Kaikkien mielestä sairaan hauska vitsi heitellä peräjälkeen laukkukakka pissapylly pyllypeppu ähäähhhäääähähähäähh. Ja kaikki nauraa - not. Hei Ykkönen, vinkki, mietipä seuraavalla kerralla näissä tapauksissa: mitä jos olenkin väärässä?

Montako kuvaa maailmassa oikein on?
Ja miksi ne kaikki majailevat minun tietokoneellani niin, etten saa uusia sinne ladattua?

Erikoisen mahtavaa, sekä ajatusten ja kysymysten täyteistä viikonloppua kaikille :)

Perjantaissa on jotain taikaa Lapsiperheelle se on periaatteessa ihan samanlainen kuin torstai: iltaa on vain muutama tunti ennen lasten nu...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Hiljaa hyvä tulee

maanantai 21. lokakuuta 2013 Valeäiti 59 Kommenttia

En oikein tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. En epäile hetkeäkään, etteivätkö päiväkodin hoitajat toteuttaisi tätä kasvatussuunnitelmaansa suurella lempeydellä ja positiivisen kautta. Jotenkin silti korvaan jäivät soimaan lauseet "pitäisi oppia pitämään puoliaan" ja "meidänkin täytyy alkaa pitää huolta, että vaaditaan aina se vastaus".

Ja kaikista eniten päässä vaivaa kysymys, jota en ole ikinä ennen joutunut miettimään: kuuluuko jokaisen yhteiskuntamme jäsenen oppia vaatimaan kovaäänisesti omia asioitaan? Vai voisiko tarkkaileva mukautuja pärjätä, tulla hyväksi ystäväksi ja luotetuksi kuuntelijaksi?

Minä olen ollut aina rääväsuu, puhelias kyläluuta. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi jotkut puhuvat hiljaa. Tai ovat puhumatta, sehän on hurjan kivaa! Toisaalta olen ollut myös aina se pieni juniori, joka joutuu menemään muiden mukana ja muiden tahtia silloinkin, kun oma kantti tai taidot eivät kantaisi ihan yhtä pitkälle. Muut halusi, minunkin oli haluttava. Do or die.

Mutta nyt on tämäkin puhepata vähän sanaton. Minä, jolla sanoja aina riittää ja joka aloitti tämänkin tekstin kertomalla itsestäni. Puheella minä selviydyn. Mutta miten selviytyy pieni Ykköseni, herkkä tarkkailija?

Lastentarhaopettaja kertoi, että Ykkönen on iloinen, kiltti ja taitava tyttö. Mutta sitten on tämä pieni ongelma. Kun hän ei oikein uskalla puhua aikuisille. Tai jos puhuukin, puhuu kovin hiljaisella äänellä. Ei pyydä apua, eikä halua syliin jos sattuu. Vaikka jälkimmäinen on äärimmäisen surullista, muuten jäin taas odottamaan, missä kohtaa oli se ongelma. Sehän on vain sen (ihana) luonne, teki mieli todeta, kun asiaa puitiin tänään lasten keharissa, vasussa. Sellainen sen isäkin oli, ja katso, sillä menee ihan hyvin.

Mutta ei sillä kuulkaa nykyään pärjää. On opittava pyytämään maitoa kovempaa, vaatimaan muita omiin leikkeihin. Pitämään puoliaan. Muuten koulussa voi olla jo hankalampaa. Juu juu, nyökkäilin, tiedänhän minä. Tytöt on ihan kauheita yläasteella, simputtavat toisiaan ja kyykyttävät kilteintä. Mutta kun en minä oikeasti halua ymmärtää. Sanotaanko niiden äänekkäämpien, vauhdikkaampien ja halaamaan juoksevien lasten keskusteluissa, että teidän tyttönne ei aina anna hiljasemmille tilaa, ota mukaan leikkeihin ja pyydä anteeksi kädestä riuhtaistua lelua? Vai sanotaanko heille, että on niin reipas ja puhelias tyttö, ja tälläinen nahina nyt kuuluu tämän ikäisille lapsille?

Jotenkin mulla jäi nyt vähän sellainen olo, että tähän yhteiskuntaan kuuluu röyhkeys, kova ääni ja tappeleminen. Että eiköhän nyt yhdessä yritetä opettaa teidän lapsellenne näitä taitoja.

Kun haluaisin niin kovin vastata "Ei. Opetetaan mieluummin maailma kuuntelemaan myös niitä (minua) hiljaisempia tyyppejä." Ehkä kuitenkin riisun nämä siniset silmälasini ja kohtaan todellisuuden. Opetan Ykköstä puhumaan kuuluvalla äänellä ja luottamaan aikuisiin, joita minä en itse edes tunne, tilanteissa, jossa me emme ole paikalla auttamassa.

Mitä sinä tekisit? Sano vaan kuule ihan reippaasti, puhu kuuluvalla äänellä.


En oikein tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. En epäile hetkeäkään, etteivätkö päiväkodin hoitajat toteuttaisi tätä kasvatussuunnitelmaans...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

59 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Vaahtokarkkiröyhyjä

sunnuntai 20. lokakuuta 2013 Valeäiti 2 Kommenttia

Takki niin sanotusti tyhjänä.

Yhdessä viikonlopussa yhdet ristiäiset, yhdet häät, yhdet (tai tavallaan kahdet) 60v juhlat ja yhdet 3v juhlat. Yli 300 kuvaa, viisi kakkua ja yhtä monta serkkua, parikymmentä tätiä/setää/isovanhempaa ja muutama muu kymmen lähintä sukua. Kaksi kahdeksansadan gramman irtokarkkipussia niitä ikävöiville amerikkalaisille, yksi 40 gramman pussi niistä haaveilleelle ensikertalaiselle. Tunnissa suoritettu hikisiivous, jonka päätteeksi syke noin 150, toisessa tunnissa, vieraiden jo lähdettyä, uusi siivous ja niiden noin seitsemän pyykkikoneellisen pyykin viikkaus.

On syöty vaahtokarkkeja, nähty ja halattu, vaihdettu kuulumisia ja tampattu jalkaa ensikertalaisen (!) ja siihen nähden(kin) huikean hyvän hääbändin tahtiin. Letitetty ponien häntää, leikitty isojen tyttöjen legoilla, saatu ja hävitetty lukemattomia pinnejä, pampuloita, röyhelöitä ja kimalteita. Puhallettu tuikku kakun päältä, kun äiti unohti hommata oikean ikäkyntillän. Syöty Niiskuneidiltä pää ja jalat pois, sekä yksi oma kirjain. Jätetty muu kakku täysin koskematta. On saatu prinsessa talouteen, ja aika androgyyni pikkuveli sille. Pinneineen ja kynsilakkoineen.

Jahka pääsen tästä sohvalle kuolemaan ja tasaantumaan taas yhteen hulluun viikkoon, näytän teille osan tunnelmista valokuvina.

Mutta ensin; osa siitä ihan pienestä irtokarkkipussista, joka päätyi erään vähän isommankin haaveilevan taskuun.

Takki niin sanotusti tyhjänä. Yhdessä viikonlopussa yhdet ristiäiset, yhdet häät, yhdet (tai tavallaan kahdet) 60v juhlat ja yhdet 3v juhl...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

"Vieläkö sä sitä blogia olet kirjoitellut"?

perjantai 18. lokakuuta 2013 Valeäiti 24 Kommenttia

Tämän tekstin voisi jakaa kahteen vaihtoehtoiseen versioon. Yksi ennen tätä kulunutta viikkoa ja yksi tämän viikon keskeltä*. Aikasempi menisi näin:

Ruuhkavuodet. Joko olette siihen sanaan kyllästyneet? Syksyn tullessa ja flunssakausien alettua tuntuu ruuhkavuosisyndrooma nostavan rajusti päätään. Töihin palanneet äidit huokaavat yhteen ääneen: nyt me niitä sitten elämme, ruuhkavuosia. Hyvä kun ehtii tukkaansa pestä. Antakaas kun olen hetken vähän eri mieltä. Painotan kyllä heti alkuun, että me elämme lähes parhaassa mahdollisessa tilanteessa. Etäisyys meiltä päiväkotiin: 5min. Etäisyys meiltä minun töihin: 3min. Etäisyys minun töistäni päiväkodille 4min. Etäisyys Insinöörin työpaikasta näihin kaikkiin 20-40min, kulkuvälineestä riippuen. Etäisyys mihin vain palveluun, harrastukseen tai ruokakauppaan: halutessa alle 10min. Lastenvahtien saatavuus: runsaudenpula. Tappelevat vuoroistaan. 

Näin. Jos Insinöörin työ olisi päiväkodin rakennuksessa, oltaisiin ehkä kaikista lähimpänä täydellistä tilannetta. Näillä lähtökohdilla olemme päätyneet siihen ihastuttavaan tilanteeseen, että ne kuuluisat ruuhkavuodet ovat pysyneet toistaiseksi kaukana. Teen töitä noin kahdeksan tuntia päivässä, tulen kotiin ja ehdin leikkiä lasten kanssa, nähdä vaikka kavereita ja ehkä urheilla. Ruokaa tehdään välillä isompi satsi ja jos ei ole tehty, istutan kaksikon omput suussa telkkarin ääreen siksi aikaa kun hoidan jotain lämmintä pöytään. Mitä ruuhkaa tässä nyt oli?

Ongelmia tulee vasta sitten, jos saman päivän tai viikon aikana yrittää tehdä kaikkea. Jos kumpikin haluaa urheilla kolme kertaa viikossa, kavereiden kanssa on buukattu iltoja, haalarit pitäisi hankkia ja päälle osuu viikonloppumeno (jolloin lapsia ei näe yhtä paljon ja yksi ylimääräinen ilta on pyhitettävä niille), tulee pieniä kalenterikeikauksia. Mutta nekin on kestettävissä. Kaiken kaikkiaan aikaa tuntuu riittävän ihan ok, vaikka toki jatkuvasti on tehtävä päätöksiä sen suhteen nukkuuko (joo), urheileeko (ei), kirjoittaako blogia (ei), siivoaako (ei) vai onko riittävästi lasten kanssa (yleensä joo). Pelkäänkin enemmän tästä viisi vuotta eteenpäin tapahtuvaa: mites sitten suu pannaan, kun yhdellä on koristreenit munkassa, toisella lätkätreenit tapanilassa ja kolmannella lauluharkat mankkaalla? Pitääkö jokin pyhä kolminaisuus meidän arjen silloinkin näin hyvin kasassa?

Kertokaa kokeneemmat, onko meille vain jaettu niin hyvät kortit, ettei ruuhkavuodet löydä meitä? Vai eletäänkö itseasiassa vielä jotain hyvää aikaa ennen niitä kuuluisia tuskanviikkoja?

****

Ja kelataanpas sitten eteenpäin tähän viikkoon, jolloin samaan hetkeen heitettiin yhteensä kuudet juhlat kahdessa viikonlopussa, työtäyteisin työviikko naismuistiin (eikä helpotusta näy), maratonkoulun aloittanut (!) mies, vaihtuva keli (talvikamat, apua!), flunssan aiheuttama urheilukielto ja stressin hävittämät yöunet.

Sanallisesti voin kertoa, että eilen klo 23.37 tapahtui lopulta nk. piporomahdus. Piporomahdus on lievämuotoinen paniikkihäiriö, joka seuraa kun juuri päivän työt lopettanut nainen löytää vielä yhden laatikollisen pipoja, jotka pitää lajitella pinoihin / kaappiin / ullakolle kesää odottamaan / ullakolle liian pienet säilöön / ullakolle liian pienet eteenpäin / kierrätykseen. Häiriöstä seuraa kontrolloimatonta ulinaa, mä en pysty nyt tähänkin -parkaisuja ja kaiken kaikkiaan aivan suhteettoman suurta tunnelatausta yhteen helvetin kypäräpipoon. Vaikka se olikin kokoa liian pieni.

Ja loput 6000+ sanaa kertoo, että tällä viikolla on vähän toi kodinhoito jäänyt.






Se hetki, kun tajuat töissä, että lapsella lienee vähän kylmä.

Mites, onko teidän muiden viikot ollu...siedettäviä? Piporomahduksia? Sukkasähähdyksiä? Kenkäkriisejä?

*tässä kohtaa pieni paradoksi, enhän mä oikein tätä tekstiä olisi jaksanut tämän viikon keskellä kirjoittaa. Nytkin se onnistuu vain valkoviinin vahvasti tukemana. 

Tämän tekstin voisi jakaa kahteen vaihtoehtoiseen versioon. Yksi ennen tätä kulunutta viikkoa ja yksi tämän viikon keskeltä*. Aikasempi meni...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

24 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Pieniä iloja

tiistai 15. lokakuuta 2013 Valeäiti 0 Kommenttia

Pienet serkut 
Joiden kanssa voi lentää taikamatollalakanalla.




Sopivan kokoiset ämpärit
Kun sinne voi vaikka istua. 



Synttäreiden jatkot
Kun melkein kaikki vieraat ovat lähteneet ja juhlien toinen vaatteiden vaihto on jo takana. Kun jalassa on pomppuhousut ja seurana ihan yhtä yliväsynyt naapuri. 



Synttäreiden jatkot, vol 2
Kun saa ihan rauhassa imuroida. 



Liskot
Kun ne saattaa milloin tahansa tehdä jotain. Vaikka liikkua.



Liskot, vol 2 / Pienet serkut, vol 2
Kun ne vaan on aika ihmeellisiä. Kumpikin.



Synttärilahjat ja prinsessat
Kun niille voi pukea korokkeet. 



Synttärilahjat, vol 2
Kun ihailtu pussi ihanine sisältöineen ei ollutkaan pienelle serkulle vaan isolle kolmevuotiaalle. 


Uudet yöppärit
Kun on kissoja (lapselle) ja pallojakin (äidille).



Talvivarustelu
Kun se on hoidettu. Tavarat postissa, kylmärintama tulossa, eikä tuskanhiki enää kutittele niskavilloja. 

(tässä voit kuvitella kuvan minusta rauhallisena, kirjoittamassa blogia).



Pienet serkut  Joiden kanssa voi lentää taika matolla lakanalla. Sopivan kokoiset ämpärit Kun sinne voi vaikka istua.  ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Koko setti kerralla (melkein)

perjantai 11. lokakuuta 2013 Valeäiti 13 Kommenttia

Lasten ulkovaatteiden ostaminen on yksi pahimpia äitiyden varjopuolia. Sitä kun on pakko tehdä.

Toiminto suoritetaan yleensä huonoon kellonaikaan (iltahuutojen lähestymisen aikaan tai lounasajan kipittäessä kintereillä), väärin pukeutuneena (minulla jotain vaatteita päällä, eli liikaa, lapsilla kiukkuhatut päässä ja jekkuhousut jalassa) ja siihen menee paljon rahaa. Lopuksi lähdet kaupasta itkevää lasta raahaten, hiki selässä, lompakko tyhjänä ja mieli kireänä. Vaatteen käyttöajan vihdoin koittaessa huomaat valitun koon olleen kuitenkin vähän väärä. Eikä se taida sittenkään pitää niin hyvin vettä kun luultiin. Ja hitto noi hihansuut on muuten pienet, tätä räpylää siihen mitenkään saa. Vertaisin tätä haalarihelvettiä sukkien ostamiseen (rahaa palaa johonkin jota et halua mutta tarvitset), mutta se ei olisi sukille reilua: ne sentään lämmittävät minun jalkojani ja ovat ihan oikean kokoiset.

kuva (c) Periaatteen Nainen
Haalarit on kaikista pahimmat. Joskus saattaa onnistaa, ja suurta rahamäärää vastaan löytää jonkin ihan kivan näköisen yksilön. Joskus harvoin se saattaa jopa istua lapsen päälle hyvin. Sitähän on sinänsä mahdoton tietää, sillä mikään lapsi maailmassa ei suostu ilman nukutusta kokeilemaan haalaria kaupassa. Yleensä jäljelle jää vain suuri ketutus kaikille ja pankkitilille kauniin käsilaukun mentävä aukko.

Jotain olen kuitenkin vasten tahtoani oppinut: Ticket2Heaven, P.o.P ja Reima tekee hyviä haalareita. Toiset välillä, toiset aina. Näistä kaksi ensimmäistä on kalliita ja viimeinen ruma. Paitsi, että ei sittenkään. Jouduin kääntämään kelkkani elokuussa, kun pääsin näkemään Reiman tulevaa mallistoa. Oooh. Siitä alkaen olenkin sujuvasti oppinut kuolaamaan lasten haalareiden perään. Olen väijynyt tätä* yksilöä jo pidemmän aikaa, harkiten sitä isoimmassa koossa Ykköselle. Jos jotain on ostettava, se saa luvan olla myös nätti.



Ja kas, kärsittyjä palkitaan; viime viikolla sähköiseen postiluukkuun pamahti kutsu VIP-iltaan Reiman uuden outlet-myymälän avajaisiin Tammistoon. Kaikesta -30% ja mikä parasta, ne ihanat asiantuntevat Reima-ihmiset paikan päällä auttamassa. Ja kuoharia, tietysti. Kuka ei menisi? Miehet, lapsettomat, rikkaat, kaukaaviisaatnettiostajat, ainajärkevätkirpparihaukat ja äitini.

Nappasin kainaloon Ykkösen ("Tyttöjen retki, jee"), kaverin ja aimo annoksen tuhtia asennetta. Pukeuduin kevyesti, heitin varapillimehun kassiin ja varauduin ostamaan kerralla kaikki rumimmat outlet-vaatteet mitä löytyy. Nyt vaan kaikki kerralla kasaan, mars, ihan sama miltä näyttävät.

kuva (c) Periaatteen Nainen
Kaksi tuntia myöhemmin vakuuttelin Reimalaisille, että kyllä me tästä kohta lähdetään ja mitä luulet, olisiko sittenkin toi tummansininen takki vielä ihanampi. Muistin hätäisesti moikata muita blogikollegoja, ja sen kaverini jätin ihan oman onnensa nojaan. Minä olin Reima-kiimassa keskellä sitä uutta mallistoa Hullarihinnoin. OMG, siellä olikin sitä kivaa kamaa!







No nyt on hoidettu. On hanskat*, takkia*, housua* ja kengät sekä kengät*. Kaikki paitsi se haalari, joka myytiin tuolta arvatenkin hetkessä loppuun (toisten kitatessa skumppaa ja etsien rusinoita), ja joka on siis ostettava verkkokaupasta*.

Joten talvi, sinä kesän surkea pikkuveli: bring it. Meillä on seudun paras varustelu.

Teksti sisältää aivan törkeän määrän tähdellä * merkittyjä yhteistyölinkkejä, koska minä käytin juuri 250€ sukkiin.

P.s. alussa mainittuihin koko-ongelmiin liittyen kaksi vinkkiä suoraan Reimalaisilta:
1. Urbaanilegenda Reiman suurista mitoista ei enää pidä paikkaansa, ne on nykyään istuvia.
2. Osta sen kokoinen vaate, mitä lapsi on nyt. Vaatteet on mitoittetu kauden kasvuvaraa silmällä pitäen. Nerokasta!

Lasten ulkovaatteiden ostaminen on yksi pahimpia äitiyden varjopuolia. Sitä kun on pakko tehdä. Toiminto suoritetaan yleensä huonoon kello...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

13 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Tuhat päivää myöhemmin

torstai 10. lokakuuta 2013 Valeäiti 24 Kommenttia

"Seitsemän senttiä. Saattaa kuule ehtiä vielä tänään."


1095 päivää sitten, tähän aikaan olin todella valmis. Olin ollut jo 20 tuntia, ja sitä ennen aika monta viikkoa. (42 viikkoa ja yhden päivän, jos ihan tarkkoja ollaan. Ja näillä luvuilla ollaan.) Mutta nyt oli maali edessä, siellä se siinsi jossain todella kaukana. Verenpaine hakkasi aivan hulluissa lukemissa juuri alkaneen raskausmyrkytyksen edessä, jokainen supistus sattui vaikka epiduraalia oli herraties miten paljon, ja silti oli vielä monta kriittistä senttiä edessä. Millään tällä ei ollut väliä, koska olin kisassa aikaa vastaan. Ehditäänkö ennen puolta yötä, saadaanko binäärisynttäri 101010? Minä hikoilin ja angstasin, Insinööri lähetti tiuhaan viestejä kotikisastudioille:

23.15: "Melkein yhdeksän senttiä, kohta päästään ponnistamaan".

23.30: "Ponnistus alkaa"

[meanwhile, huoneen toisessa päässä: äääääaaaakauheeettaaaaaaa]

23.50: "Joudutaan auttaa imukupilla, ei taideta ehtiä".

Minä vilkuilin supistusten välissä tunneliin kelloa ja tuskailin. Ehkä saatoin jossain vaiheessa tajuta, että syntymäpäivästä riippumatta, aika kohta meillä on se vauva. Ihanaakamalaa.

00.25. Mahan päällä möyrii joku, joka vain hetki sitten tuntui ihan samalta sen nahkan toisella puolella. Moi, kiva tavata. Mä olen sun äiti.



Ja nyt, se silloin puolimetrinen pötkylä on ihan vähän vajaa metrinen ihminen. Ei vauva, eikä aina edes pelkästään lapsi: ihminen. Se tuntee, älyää, ihmettelee, nauraa, kiusaa, hämmentää, oivaltaa ja saa oivaltamaan. Se saa aikaan niin suuria tunteita sekä itselleen että meille muille, ettei aina oikein hillintä pysy perässä. Toisina iltoina, niin kuin tänään, painimme jonkin aivan merkityksettömän asian parissa (tänään case yöppäri), koska väsy ja oman tahdon rakennus. Useimpina iltoina, päivinä ja hetkinä nauramme kippurassa hölmöille sanaleikeille (mennäänkö syömään iltakylpy ja harjaamaan yöppäri?) ja tanssimme, pompimme ja riehumme itsemme hikisiksi. Pussaillemme ja kuljemme aika paljon sylikkäin. Ei olisi tarpeen, mutta on meillä tarve.



Hän potkaisee toisia vain vahingossa, ja silloinkin pyytää kovasti anteeksi ja lohduttaa. Hän tunnistaa oman nimensä kirjekuoresta ja haluaa syödä joka päivä makaronipastaa. Hän valitsee vaatteensa jo illalla valmiiksi, välillä jopa muuta kuin kissapaidan tai pilkkumekon (huomiselle "pilkkusukkikset, tämä hame ja sitten pikkarit"). Hän on edelleen mahtava isosisko, älykkään oloinen mietiskelijä, vähän ujopakkaus ja tuntemattomien silmissä aina rauhallinen.



Hän on elämäni suurin mullistus, sydämeni valittu, ihana pieni spagettipuikula. (Anteeksi, tarkoitan iso tyttö)

Minun rakas pieni palleroni herää huomenna kolmevuotiaana. Yritän olla tirauttamatta. 

Tämän tekstin kuvat Facebookista ladattuja, huonolaatuisia versioita 365 projektistamme, osa (c)Insinööri. 

"Seitsemän senttiä. Saattaa kuule ehtiä vielä tänään." 1095 päivää sitten, tähän aikaan olin todella valmis. Olin ollut jo ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

24 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Makuasioita, kuriasioita, ihansamamulleasioita

tiistai 8. lokakuuta 2013 Valeäiti 25 Kommenttia

Caprimittaiset valkoiset legginsit, moniväripilkullinen paita. 

Turkoosi pilkkumekko, pinkit kukkalegginsit ja kissasukat. 

Sama pilkkumekko ja pikkarit. 

Se hiton pilkkumekko, pikkarit ja kirkkaanpunaiset sukat.

Crocsit sain sentään piiloon joku viikko sitten.

Kukallinen, harmaa röyhelöhame, pinkit kuvioidut leggarit ja lilapunainen kissapaita. 

Pinkki heppapaita, tummansininen kukkamekko ja ruskeat sukkahousut. Tietysti myös pikkarit. 

Näistä minkä tahansa päälle, joka kerta: Piirroshirviöillä koristeltu, karvahupullinen huppari. 

Ja luonnollisesti samat vaatteet seuraavana päivänä. Ne viikataan likaisina takaisin kaappiin ja pengotaan sieltä heti aamulla heräämisen jälkeen päälle. Peppua ei kuulemma tarvitse pestä. 

Mekko syö muikkuja.

Mekko tekee terassia.

Mekko hyppää.

"Anna lapselle kaksi valmista asukokonaisuutta ja hän saa valita niistä mieleisensä". Niin, tai sitten annat vaatekokonaisuuksia, se sanoo "ei, kun mä laitan tän" ja kaivaa sen saakelin jumalattoman tahraisen pilkkumekon pyykkikorista.






Ihan on kuulkaa kuin äitinsä. Sekä tyylitajunsa että kompromissikykynsä suhteen.




Caprimittaiset valkoiset legginsit, moniväripilkullinen paita.  Turkoosi pilkkumekko, pinkit kukkalegginsit ja kissasukat.  Sama pi...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

25 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Sarkasmia ilmassa

perjantai 4. lokakuuta 2013 Valeäiti 9 Kommenttia

Jos yhytät taakse jääneen lapsesi sormi suussa, ja se sanoo kirkkaalla äänellä "en mä syöny räkää", mikä seuraavista on todennäköisintä:

a. Se on huono valehtelemaan
b. Se söi räkää
c. Sillä on hyvä sarkasmin taju
d. Siitä on tulossa valehteleva riiviö
e. Kaikki yllämainitut?

Oli miten oli, minä taidan samanlaisella kirkkaalla äänellä vakuutella itselleni ja perheelle, ettei meistä kukaan ole tulossa pitkään aikaan kipeäksi:



Samalla sävyllä totean myös, että odotan innolla mitä muuta tohon lappuun vielä ilmestyy.

Jos yhytät taakse jääneen lapsesi sormi suussa, ja se sanoo kirkkaalla äänellä "en mä syöny räkää", mikä seuraavista on todennäköi...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

9 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Mielensäpahoittaja jr.

keskiviikko 2. lokakuuta 2013 Valeäiti 33 Kommenttia


Jos nyt lähdetään siitä, että se kehtasi tulla hakemaan eri paikasta kuin eilen. Olisi se teitäkin kyrsinyt. 

Ja kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun minut syöttötuoliin laitettiin. Tai kun minua ei sinne päästetty. Tai kun minut sieltä otettiin pois. Miksi minut laitetaan tänne, missä kohtaa prosessia viestikapula putosi? 



Ja miten kukaan ei ymmärrä, että minua on kohdannut Suuri Onnettomuus? Tässä makaan, turhaa, itken ja vaikerran sitä baabaata, joka ei pyynnöistä huolimatta pysynyt kädessä / lähtenyt luotani / jäänyt tuolin taakse piiloon / tullut luokseni. 



Kuka se on tuokin akka, joka vaatii minua milloin syliin ja milloin sieltä pois. Eikö se tajua, että eniten vituttaa kaikki? 

En minä millään haluaisi valittaa, mutta kun en kertakaikkiaan saa syödäkseni. Kun olen pöydästä liian kaukana (työnnettyäni itse omaa tuolia), kun omena on lattialla (sen sinne itse heitettyäni) ja kun lautanenkin on väärinpäin (vietyäni sen ensin omaan päähäni).



Kyllä en ole saanut janoanikaan tyydytettyä, kun on tuo vesilasikin pois viety. 
Miten niin yritin heittää sitäkin? 



Kaiken tämän vielä kestäisin, mutta nämä kyyneleet, ja niiden tehottomuus. Miten minun voidaan antaa huutaa, rääkyä ja naamani kastella, vailla minkäälaista sympatiaa, pelkkiä tyhjiä lahjontayrityksiä osakseni saaden? 



Kyllä minä niin mieleni pahoitin. Uijui, kamera, anna! 

Mielensäpahoittaja jr on muuttanut taloon. 

Jos nyt lähdetään siitä, että se kehtasi tulla hakemaan eri paikasta kuin eilen. Olisi se teitäkin kyrsinyt.  Ja kyllä minä niin mi...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

33 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Totuuden hetki

tiistai 1. lokakuuta 2013 Valeäiti 6 Kommenttia

Tänään aamiaispöydässä kuultua:

Minä: "Saan tänään uuden työtuolin"

Ykkönen: [tekee käsillään todella pienen kupin] "äiti onko se sun tuoli näin pieni?"

Minä: "Eeeiihän se noin pieni voi olla, enhän mä siihen mahtuisi"

Ykkönen: "Niin kun sulla on niin iso peppu!"

Jallitti, perhana.


Tänään aamiaispöydässä kuultua: Minä: "Saan tänään uuden työtuolin" Ykkönen: [tekee käsillään todella pienen kupin] "äiti...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.