Rehellisesti

perjantai 27. syyskuuta 2013 Valeäiti 37 Kommenttia

Hiton Lähiömutsi! Tänään tapahtunutta, jo viidennen kerran: se menee ja julkaisee tekstin, jonka olen itsekin jo aloittanut, mutta tekee sen niin hiton hyvin, etten ehkä enää haluakaan jatkaa omaani. Nyt kun kerrankin ajatus juoksee, on kuitenkin kirjoitettava tämä teksti loppuun.

...siitä Kolmosesta.

Viime kuukausina on eletty muutamia mielenkiintoisia hetkiä, kun meidän taloudessa on laskettu seuraavan jessen syntymäpäivää. Kuuden raskaustestin jälkeen olen jopa löytänyt itseni lääkäristä sanomassa että "kun on niin selkeät raskausoireet kuitenkin, vaikka ei pitäisi edes olla mahdollista". Tästä olen oppinut, että on yllättävän kiusallista näin kolmekympin paremmalla puolella kuulla diagnoosina "PMS".

Vahistettuna, lääkärin validoimana lopputuloksena on siis ettemme ole käynnistäneet vauvatehtaamme linjastoa, eikä sellainen ole lähiaikoina suunnitteillakaan. Kai.

Se kumpu tuossa rintakehäni alla on ihan rehellistä turvotusta; karkkia, kaljaa ja niin hyviä syviä lihaksia, että saattaa vaikka vähän lirahtaa housuun salitreenin vikoissa minuuteissa, tai korispelin ylimitoitetussa levypallokiimassa.

Mutta joskus, kun maha on turboahdettu PMS mallin mukaan, huomaan silittäväni katsovani sitä ihan raskausmahan muotoista mahaa ja miettiväni, mitä jos. Että olisihan se tosi mukavaa.

Ja ihan yhtä usein katselen alle vuoden ikäisiä vauvoja ja väsyn pelkästä muistelemista: kiesus noissa oli paljon hommaa.

Me olemme kumpikin Insinöörin kanssa kolmilapsisesta perheestä. Meille kolme on aina ollut uusi kaksi. Kakkosta odottaessani muistan miettineeni lähes päivittäin "onneksi tämä ei ole viimeinen raskaus". En millään pystynyt ajattelemaan, että se voisikin olla (tähän en nyt lue mukaan mahdollista lapsen saamisen vaikeutta, se on täysin tiedostettu riski, jota en unohda). Samoin imetyksen lopettaminen oli mahdollista vain ajattelemalla, että vielä kerran sen saisi jollekin pienelle tehdä. Jokainen raskausuutinen saa minut suorastaan kihelmöimään, isot mahat tuottavat haamupotkuja omaan vyötäröön. Jokakuinen yberturvotus outoine ajankohtineen saa vähän ajattelemaan mitä jos. 

Mutta. Onhan tämä elo juuri nyt aika helvetin helppoa. Oikeasti. Kolmevuotiaan ja puolitoistavuotiaan yhdistelmä tuntuu paikoitellen täydelliseltä: kaikki nukkuu pääsääntöisesti läpi yön, eikä kukaan toisaalta vaadi juuri käpyä ihmeellisempää viihtyäkseen. Rytmejä on, mutta ne eivät ole ehdottomia, apua tarvitsee antaa vain osin pukeutumiseen ja ruokakin niille maistuu tosi hyvin. Miksi ihmeessä tähän jamaan jonkun säälittävän liikaihoisen kiukkukääryleen vielä ottaisi? En kaipaa yhtään sitä kanniskelun tuomaa selkä/hartia/niska/ranne/aivokipua, enkä ainakaan niitä satoja selvittämättömiä huutoja. Sano suomeksi mikä sua vaivaa! Serkkutytön yhden illan nukuttaminen riitti ainakin muistuttamaan siitä, miten tuskaista on kun lapsen ainoa viestintäkeino on (kova) itku.

Sitäpaitsi töissä on edessä sellaisia aikoja, etten halua niistä olla pois. Ensin henkisesti fyysisen väsymyksen takia ja sitten taas ties kuinka kauan sen vauvan kanniskelun takia. Nyt olisi tulossa hyvä sauma oppia, kasvaa ja ponnistaa. Lisäksi tässäkin asiassa olen Lähiömutsin jäljillä, alallani vuodenkin poisjäänti tarkoittaa aika paljon uutta oppimista, ja olen vihdoin pääsemässä kärryille edellisen tauon jäljiltä. Eikä kysymyksistä pienin ole parisuhde. Vieläkö se kestää yhtä kiukkumonsteria ja toista mykkää sen ensimmäisen vuoden rutiinien, univelkojen ja syöttövuorojen ajan?

Jotenkin viime viikkoina päässä on yhä enemmän kaikunut ajatus siitä, että ehkä se olikin jo tässä. Ehkä noi raskausvaatteet voisi oikeasti vaikka myydä eteenpäin, lahjoittaa pinnasänky seuraavaksi johonkin perheeseen vinttikomeron sijaan.

Ja äh, silti, jokainen tuhiseva pikkumonsteri saa mielen palaamaan sinne synnytyssalin taistelun jälkeisiin tunnelmiin: tossa se nyt vihdoin on. Tervetuloa, oikein hauska tavata, minä olen sinun äitisi. Saanko nyt nukkua?

Niin että en tiedä. Fiilistä, ajatuksia ja suunnitelmia sekä niiden puutetta kuvastaa hyvin tuossa männä viikkona inventoimani laukkuni sisältö: Kondomeja, e-pillereitä, kuukautiskuppi, raskaustesti, pikkuauto ja vaippa. Ota tosta sitten selvää.

Hiton Lähiömutsi! Tänään tapahtunutta, jo viidennen kerran: se menee ja julkaisee tekstin, jonka olen itsekin jo aloittanut, mutta tekee se...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

37 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Pari muuttujaa.

torstai 19. syyskuuta 2013 Valeäiti 8 Kommenttia

Tämä päivä meni vähän eri tavalla kuin ajattelin. Piti olla tiukan tehokas työpäivä, jonka päätteeksi koristreenit illalla ja yömyöhäistä porkkanakakun leipomista. Tämän piti mahdollistaa huominen, vähän lyhyempi työpäivä, jonka päätteeksi olisin leikkinyt lasten kanssa, harjoitellut laulua, nähnyt pitkästä aikaa vähän pallonmuotoisia kavereita, mennyt illalla työpaikan rapujuhliin ja jatkanut juhlimista lauantaina ihanissa häissä.

Vaan ei, tuli pari muttujaa.

Aamulla sain lapset jopa tarhaan ajoissa, itsenikin kipitettyä minuuttia ennen määräaikaa palaveriin. Siitä se sitten lähti.

Tehokkaan työpäivän sijaan sain yllättävän soiton, jonka päätteeksi hyppäsin taksiin, kävin kotona vaihtamassa vaatteet ja siirryin messuemännän rooliin. Neljäksi tunniksi.

Niiden neljän tunnin aikana sain yllätysvieraan, jo poistuneen Täti Puolukan muodossa. 

Pääsin lopulta vapautumaan, mielessä vain ne tehokkaat työt. Hop taksiin ja menoksi! Taksissa puhelin soi: päiväkodista hei, tulisitko hakemaan lapsen, se on oksentanut. Kahdesti.

Syvä huokaus ja hoitamaan: koriksen peruutus, pallomahaisten kavereiden vierailun peruutus, lauantain häiden kaihoisa ajatteleminen.

Omien ajatusten harhautus yhtäkkisestä mahan vellomisesta.

Yllätyksiä täynnä tämä päivä, ehkä huominen yllättää terveillä perheen jäsenillä.


Tämä päivä meni vähän eri tavalla kuin ajattelin. Piti olla tiukan tehokas työpäivä, jonka päätteeksi koristreenit illalla ja yömyöhäistä po...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

8 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

L niin kuin lakko, N niin kuin never again

tiistai 17. syyskuuta 2013 Valeäiti 14 Kommenttia

Se alkoi niin älyttömän hyvin: vain me kaksi, tyttöjen lenkillä. Toinen pyörällä ja toinen kävellen.Vähän juoksemiseksikin se jopa välillä meni kun se toinen innostui niin kovin potkimaan. Ihasteltiin kaunista iltaa, kivaa Helsinkiä ja etsittiin uusia paikkoja. Päädyttiin Baanalle opettelemaan aakkosia. Löytyi L niin kuin Linnanmäki ja N niin kuin Nenä. Success!


Kyllähän minä tiesin, että kello oli jo puoli kahdeksan, ja että oltiin aika kaukana kotoa.

Kyllähän se silti kyrsi, kun tismalleen puolivälissä, mahdollisimman kaukana kotoa, meistä pienempi pisti päälle italialaisen lakon. Tanssittin tahtiin askel, askel, hidastus. Askel, askel, pysähdys.

Pääsin taas kyytiläiseksi siihen äitiyden ihanaan vuoristorataan, jossa hyvät, pahat ja rumat tunteet taistelee: v***tti kun yksi pysähtyy metrin välein ja sitä saa vaivoin kiukkunsa hilliten kauniisti houkutella ja maanitella. Turhautti, kun asialle ei voinut yhtään mitään. Harmitti, että se oli täysin omaa syytä - mitäs mentiin niin pitkälle näin myöhään. Hävetti, että olin vähän lyhytpinnainen. Kun se nyt vain oli jo tosi väsynyt, ei kai noin pieni jaksakaan. Silti olin pikkasen ylpeäkin, kun en taantunut (ihan) täysin riivatulle "Nyt tulet sieltä vaikka itkien" tasolle. Ei ollut muuten kaukana. Kävelin vain edellä ja kuiskailin hiljaista v-sanaa, samalla kun taakseni juttelin kevyellä äänellä että nyt vielä vähän kultaseni.

Tietysti se päättyi siihen, että minä kannoin yhtä 14 -kiloista, sen pyörää, ja sen kypärää. Ja sen minulle lahjaksi poimimaa kukkaa. Tietysti kävi myös niin, että jossain vaiheessa perässäni kulki dramaattisesti uliseva uhmaikäinen, ja sain paheksuvia katseita kanssakulkijoilta. Etenkin silloin kun se pieni draamakuningatar kaatui (siinä muuten kaatuu helposti jos keskittää kaiken huomionsa krokotiilinkyynelten puristamiseen silmät kiinni). Tilanne, joka toki päätyi siihen, että kannoin taas koko settiä. Jos nyt jätetään huomioimatta, että tämä kaikki saattoi kiristää hermoja ja survoa välilevyä, olihan tässä taas puolensa:

  • Minä sain hikiliikuntaa
  • Ykkönen oppi kirjaimet L ja N 
  • ...
  • ...
  • tota, no oli ihan kaunista...
  • ...en huutanut lapselleni, kiroilin vain sen kuulematta...
  • Minä opin etten enää lähde lenkille kaverin kanssa, joka ei niin välitä lenkkeilystä. 
  • Se on ohi. 
Enää yksi ongelma ratkaistavana: miten tämä kirjataan HeiaHeiaan? Ehdottamani urheilumuoto ei mennyt läpi. 




Se alkoi niin älyttömän hyvin: vain me kaksi, tyttöjen lenkillä. Toinen pyörällä ja toinen kävellen.Vähän juoksemiseksikin se jopa välillä m...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

14 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Päästäkää minut pois kaupungista

sunnuntai 15. syyskuuta 2013 Valeäiti 20 Kommenttia


Nyt tuli koko seitsemänvuotisen cityasumisuran aikana ihan ensimmäistä kertaa se ajatus: olisikohan lasten kanssa sittenkin parempi asua jossain...muualla. Sattui nimittäin muutama yksittäinen, ärsyttävä, tapaus osumaan yhteen soppaan.

Tapahtumien alkupisteenä oli perjantai-ilta, tuo kaupunkielämän syntisin aika. Menimme Ykkösen kanssa mukavan kesäisen ilta-auringon siivittämänä vielä seitsemän aikaan vähän puistoilemaan.

Matkalla kaupalta puistolle yritin pitää keskustelua yllä hinnalla millä hyvänsä, ettei Ykkönen pysähtyisi huomaamaan puiston ylärinteessä tapahtuvaa perheriitaa. Ilmeisesti Kaitsu ei ole mikään saatanan idiootti vaan sä oot saatana sen akka, vittu vaimo! Tiedä häntä, ainakin Kaitsu ja kaverinsa sai Akalta päähän jostain pullosta tai muusta, paha sanoa. Vaikutus oli aika vähäinen, Kaitsu kaatui jo valmiiksi melko makaavasta asennosta, ja Akkakin tietysti kaatui kun eihän se tasapaino neljän(toista?) koffin jälkeen enää moisiin suorituksiin yllä.  Perheen muut viisi jäsentä eivät ilmeisesti huomanneet koko tilannetta, tai sitten olivat jo oppineet vanhan kunnon ole vaan hiljaa ja juo sitä kaljaasi -lähestymistavan. Äänistä päätellen Akka ja Kaitsu olivat muuten joskus ennenkin huutaneet.

Pääsimme menestyksekkäästi puistoon, näkemättä perheriidan kliimaksia. Muuten tyhjässä puistossa oli kolme söpöä pikkutyttöä, olisivatkohan olleet ehkä 8-10v. Istuivat siellä keinujen vieressä, puun alla. Lähempi tarkastelu tosin osoitti, ettei ne olleetkaan söpöjä pikkutyttöjä, vaan helvetin ärsyttäviä esiteinejä, tulevia taparikollisia. Pieni, vaalea ja vielä vähän babypyöreä tyttö juoksi kovaa vauhtia keinuille kun näki meidän lähestyvän, ja otti kummankin keinun ketjusta kiinni. Senkin hassuttelija, ajattelin, ja kysyin kepeän vitsikkäästi "ai meinaatko varata ne kummatkin vai?" Tympeää nyökyttelyä, mukaovelaa hymyä. "Höpö höpö, tämähän on kaikkien puisto, tämä pikkutyttö tulisi nyt tähän keinumaan", sanoin, ja nostin Ykkösen keinumaan.

Tuleva nuorisorikollinen pikkutyllerö meni takaisin kavereidensa luokse ja alkoi mumista jotain.

"Mitä sanoit?"

"..tammenterhoja."

"Anteeksi mitä?"

"niin että näiden tammenterhojen heittely ei ainakaan ole kiellettyä."

"Ei ole ei, tietty pitää varoa ettei muihin osu."

"Niin, nää on aika teräviä. Näätsä, näissä on tälläiset piikit? Ei olis kiva jos osuis vaikka suhun".

Pää löi hetken tyhjää. Siis oikeastiko?

"Yritätkö sä olla jotenkin pelottava?"

"Eeeeeen tietenkään."

"Jahas. No koitas nyt olla ihan kiltisti vaan"

"Ai kiltisti??" [halveksivaa naurua, johon vain tietyn ikäiset tytöt pystyvät]

"Niin. Ettei tarvi alkaa riehua".

"Ai riehutaanko me nyt vai? hei tytöt, me kuulemma riehutaan [lisää mukaitsevarmaa naurua]".

About tässä vaiheessa sisälläni taisteli se vanha teinityttö, joka olisi keksinyt sen sata samanlaista asetta yhtä ärsyttävää teinityttöä vastaan, kukkahattutäti, joka olisi alkanut kysellä vanhempien perään, aggressiivinen nakkikiskatappelija, joka jo laski että toi ei voi painaa edes 30kg:a jos pitää taklata ja huolestunut äiti, joka näki silmäkulmastaan aika hämmentyneen, keinuvan pienen tytön.

Voi helvetti että pisti vihaksi. Ei ne pikkupissikset sinänsä, tollanen itsekin varmaan olin. Mutta se, etten keksinyt mitään järkevää / aikuista / edes vähän auktoritääristä sanottavaa. Mitä siinä muka olisi pitänyt tehdä? En ainakaan anna tollaisen käytöksen mennä sormien läpi, en muiden enkä toivottavasti tulevaisuudessa omankaan tytön osalta. Tilanne päättyi raggareiden vähin äänin poistumiseen, taisivat huomata minun käyvän noita persoonallisuusvalintoja päässäni.

Seuraavana aamuna saatiin vielä piste ii:n päälle; Kaksi poliisiautoa suoraan makkarimme ikkunan edessä. Ja pari tuntia myöhemmin kolme lisää toisella puolen taloa. Eivät ne ainakaan pyöriä ole vahtimassa, sillä meiltä pöllittiin vastikaan neljäs pyörä sisäpihaltamme. Tästä(kin) syystä hätistelemme sieltä sisäpihalta viikottain epämääräisiä hiippareita, joka kuulemma etsivät omia, kadonneita pyöriään. Että kyllä tässä nyt aika kaukana sitten mistään lintukodosta ollaan. Jotenkin joinain päivinä se oma piha ja rauhallinen kotikatu olisivat aika bueno sittenkin.

Sisuunnuimme, ja lähdimme pyörillä Käpylän kautta Kumpulaan, Vanhankaupungin koskelle ja Kalasataman kautta takaisin kotiin. Pieni syysretkemme osoitti, että siellä päin on aika kivoja paikkoja, ja aika kivoja taloja. Se osoitti myös, että kolmivuotias jaksaa huutaa ainakin 25minuuttia suoraa huutoa, jos joutuukin pyörävaunuun lastenistuimen sijaan. Ja viimeistään kun pääsimme ensimmäiseen avoinna olevaan kahvilaan, Bulevardilla, se osoitti jotain masentavaa. Totesimme siinä hissuksiin tuoppiemme ääressä, että aika kaukana se Käpyläkin sitten kuitenkin on. Aika kaunis tuo Bulevardi.

Saisinko yhden järkevänhintaisen, juuri tässä sijaitsevan, kivan perheasunnon omalla pihalla ja kaupungin sykkeellä, kiitos?








Tuleva raggari, nykyinen Coolio.

Nyt tuli koko seitsemänvuotisen cityasumisuran aikana ihan ensimmäistä kertaa se ajatus: olisikohan lasten kanssa sittenkin parempi asua jo...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

20 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Ihan kivoja juttuja. Hehe.

keskiviikko 11. syyskuuta 2013 Valeäiti 10 Kommenttia

Sanoja, jotka eivät lähes koskaan tarkoita sitä, mitä sanovat:

"Joskus". Tarkoittaa ei koskaan. 
Vrt. "Olipa kiva törmätä tässä näin kadulla, pitkästä aikaa. Mennään joskus hei kahville!"
Vrt. "Sitten joskus kun meillä on oikeasti rahaa.."

"Aivan". Tarkoittaa "joojoo, ole hiljaa"
Vrt. "Katos kun tää meidän tahtotila on..." - "aivan".

"Jaksa". Tarkoittaa "halua"
Vrt. "Voi vitsi olis niin kiva lähtee leffaan, mut en mä millään jaksais. Mennään joskus toiste hei!"

"Hehe". Tarkoittaa "tosi kuiva läppä, tajuaisko se lopettaa jos mukanauran tälleen tosi lyhyesti?"
Vrt. "No mut sähän raskaana oleva nainen] voisit vahtia näitä meidän uhmakaksosia neljä tuntia huomenna, saisit kato hyvää harjoitusta!" "Hehe. :)"
Tai: "Noo odotat nyt vaan, ei sinne ole kukaan vielä jäänyt!" "Hehe."

"Kirja". Tarkoittaa "internet".
Vrt. "Mä meen nyt sänkyyn. Lukee vähän kirjaa"

"Just". Tarkoittaa "vuosi, tai seitsemän sitten"
Vrt. "Miten se voi mennä jo kouluun, sähän olit just vasta raskaana!"

"Paras". Tarkoittaa "se mitä eniten halusin vailla järkisyitä, jota nyt perustelen muka järkisyillä"
Vrt. "No tämä Bemari oli meille se paras vaihtoehto."
Tai: "Tämä oli ehdottomasti meidän perheelle paras ratkaisu"

"Ihan kiva". Tarkoittaa "Karseeta paskaa"
Vrt. "Hei mitä sä tykkäät tästä mun oranssista bleiseristä? Se oli hyvässä alessa!" - "Ihan kiva!" Voisin joskus lainata!"

"Vähän". Tarkoittaa "Kunnes joku pakottaa lopettamaan."
Vrt. "Syötäiskö vähän karkkia?"
Tai: "Mä vaan vähän kirjoitan tätä postausideaa muistiin, Itten aloitan sen kirjan".

Hyvää yötä.

Sanoja, jotka eivät lähes koskaan tarkoita sitä, mitä sanovat: "Joskus". Tarkoittaa ei koskaan.  Vrt. "Olipa kiva törmätä täs...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

10 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Hankalia päätöksiä

Valeäiti 4 Kommenttia

No näinhän tässä taas kävi, valitan etten jaksa kirjoittaa ja hups: juttuja satelee niin, että on pakko ajastaa pahimman ryöpyn tasaamiseksi. Mutta enhän minä voi olla kertomatta teille tästäkin Valeäiti -hetkestä, jonka maanantaina koin. Oikeastaan se oli sarja vääriä päätöksiä, joten käydään tämäkin tapaus niiden kautta läpi. Jos vaikka oppisimme jotain.

Päätös 1: Emme käy kaupassa sunnuntai-iltana, enkä lounastauolla, enkä ennen lasten hakemista. Jääkaapissa kaiku törmää voipurkkeihin ja suklaaseen. Ei kovin ravitsemuksellista.

Päätös 2: Tarhan pihalla halaan ja lohdutan itkuista Ykköstä, mutta en paina mieleen syytä itkuisuuteen. Kai se menee ohi.

Päätös 3: Mennään kotimatkalla yhdessä lasten kanssa kauppaan. Ostamaan muiden äitien tekemää ruokaa, tietysti.

Päätös 4: Ykkönen saa omat kärryt, Kakkonen saa tulla minun kärryjen kyytiin. Miniatyyrikaupassamme vaunut jäävät melkein kaikkien tukkeeksi, ei ihan sentään.

Päätös 5: Ykkösen itkiessä uudestaan sitä vartti sitten kerrottua pissahätäänsä, en päätä etsiä kaupasta vessaa. Tuskin siellä on. Yritän päättää jätämmmekö tavarat paikalleen ja pujottelemme jotenkin minuutti sitten nähtyy asetelmaamme, vaunujen luo ovelle, vai yritämmekö ehtiä kuitenkin ostaa nuo kaksi säälittävää folioruokaa.

Päätös 6: Kuuntelen lapseni toivetta ja menemme kassan kautta. Siellä on kymmenen ihmisen jono, punnitsematta jääneitä kasviksia ja ahdasta.

Päätös 7: Jätän plussakortin käyttämättä, säästän sekunnin. Ensimmäinen ja ainoa hyvä päätös.

Päätös 8: En pissata lastani keskellä katua, vaan otan sen syliin ja alan juosta kotiin toinen lapsi rattaissa hytkyen.

Päätös 9: Jätän itkevän lapsen keskelle sisäpihaa makaamaan ja kiukuttelemaan. Sitä harmittaa, että pissa tuli jo housuun eikä se suostu kävelemään askeltakaan. Minua harmittaa, että hauikseni on jo leikannut kiinni sen pissaisen tytön kantamisesta, enkä saa ovea avattua märällä kädelläni ilman, että lasken lapsen maahan. Joten itkeköön nyt sitten siinä hetken.

Päätös 10: Vessassa revin lapsen vaatteet niin nopeasti kuin ehdin pois. Se tarkoittaa, että vedän märkää sukkahousua tuoreesti ruvelle menneen polven päältä. Se ei ilmeisesti tuntunut hyvältä.

Ja nyt päätän, että tänään kysyn siltä lapselta vielä kerran, mikä harmitti ja oliko sulla se pissahätä, ennen kuin haaveilen mistään kauppaan menosta.

No näinhän tässä taas kävi, valitan etten jaksa kirjoittaa ja hups: juttuja satelee niin, että on pakko ajastaa pahimman ryöpyn tasaamiseksi...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Mä silmäni kun auki saan

Valeäiti 18 Kommenttia

Miten se voi mennä aina niin? Puoli tuntia torkutettuamme heräämme kaikki suunnilleen samaan aikaan (okei, eka virhe). Insinööri tekee aamiaisen, 1-4 hengelle. Minä keskityn itseni valmiiksi saattamiseen: meikki, vaatteet, tukalle edes jotain ja hampaat. Ovesta pitäisi päästä ulos ennen kahdeksaa. Insinöörin vastaava lista menee: silmät auki, ruokaa suuhun, lapsille vaatteet ja ne hampaat. Ovesta pitäisi päästä ulos kahdeksalta. 

Ja joka ikinen aamu meillä näyttää kuitenkin tältä: 

Keittiössä istuu mies ja syö yksin rauhassa aamiaista. 

Vessassa istuu nainen ja meikkaa. Ei rauhassa, ei yksin. Sudissa roikkuu puolitoistavuotias ja kitisee kun ei saa maalata omaa naamaa, kolmevuotias kyselee "äiti mikä tää on", kaikesta. Tökättyäni ripsarin kipeästi silmään saan yhtäkkiä hetken rauhan, jonka hintana on olohuoneesta kuuluva "äitiiiii Kakkonen pissasi mun mekon päälle". 

Fine, suostun myöntämään, että tässä tarinassa on monta suurta liioittelua, vahvaa marttyyrisävyä ja iso annos ihan omaa tyhmyyttä. Mutta miksi, oi miksi, lapset seuraavat aina minua kuin sorsa pullaa, eivätkä ikinä liimaudu Insinöörin lahkeisiin / hiuksiin / meikkisuteihin / hameen helmoihin? 

"Ne vaan tykkää susta enemmän" oli lause, jonka ansioista jaksoin tämänkin aamun olla rähjäämättä. Isommin. 


Miten se voi mennä aina niin? Puoli tuntia torkutettuamme heräämme kaikki suunnilleen samaan aikaan (okei, eka virhe). Insinööri tekee aami...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

18 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Sinua tulee ikävä

tiistai 10. syyskuuta 2013 Valeäiti 0 Kommenttia

Siinä ne taisi olla, viimeiset kesän hetket mökillä. Toki sinne vielä palataan, mutta tuskin enää tarvitsee virittää aurinkovarjoa tai uima-allasta, järjestää rallikisoja niin että yleisöllä on vain pikkuhousut jalassa, tai kulkea naapurin heinäpellolla apilankukkia ihastelemassa.

Tämä kesä oli hyvä, seuraava on vielä parempi.







Siinä ne taisi olla, viimeiset kesän hetket mökillä. Toki sinne vielä palataan, mutta tuskin enää tarvitsee virittää aurinkovarjoa tai uima-...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Pastaa ja unohtuneita lapsia: Hoitovapaa Insinöörin sanoin

maanantai 9. syyskuuta 2013 Valeäiti 23 Kommenttia

"Ei, ei kyllä ole."

Insinöörin katse pysähtyy jonnekin kauas minun ohitseni, iltaa vasten tyyntyneelle järvelle. "Piti oikein muistella niitä pahoja päiviä, mutta ei mulla kyllä ole kotiin ikävä."

Kummankin kädessä on oluttölkki, jalat lepäävät rennosti sohvapöydän päällä. Takassa räiskyy jo syksyistä iltaa lämmittävä tuli, ja lapset ovat juuri nukahtaneet yläkertaan. Olemme olosuhteista rennoimmalla, kaukana television ja nopeasti toimivan netin ulottumattomissa. Mökillä. Meillä on hyvin aikaa keskustella taakse jääneestä keväästä ja alkukesästä, Insinöörin ajasta kotona lasten kanssa. Mitähän kaikkea ne tekivät? Paljastuvatko kaikki minun korttini?

Lomasta arjeksi muutamassa viikossa


"Alussa energiaa riitti. Pesin kodin ikkunat, käytiin retkillä ja juoksulenkeillä päiväunien aikana. Jossain vaiheessa sitä huomasi, että päivät kului nopeasti ihan vain arkisissa hommissa: ruoanlaitossa ja ruokailussa, siivoilussa ja puistoillessa. Yksi lähetetty sähköposti olikin hyvä ja riittävä saldo yhden päivän saavutuksiksi. Just ennen meidän yhteistä kesälomaa, kesäkuussa, alkoi tylsistyttää. Tuntui, että pyöritään samaa ympyrää koko ajan, aamutoimista puistoon, päiväunille ja välipalalle. En tiedä kuinka kauan olisin sitä jaksanut, ainakaan ilman seuraa. Vaikka jotkut naamat puistossa tutuiksi tulivatkin, en erityisesti tutustunut muihin lasten kanssa kotona oleviin vanhempiin. Sen yhden kaverinkaan luokse en puheista huolimatta ikinä saanut lähdettyä, se olikin se ainoa asia mikä jäi tekemättä. Niin ja sen keittiön kaapin oven korjaus"

"Päivät menivät varmaan aika samalla tavalla kuin sun kotiaikana, seurattiin jonkin verran vanhoja rutiineja. Kellontarkka en toisaalta ollut, ei kiinnostanut yhtään jos päiväunet myöhästyivät 1,5h. Ruokaa tein yllättävän paljon, bravuuriksi kai tuli pasta bolognese, jota tein melkein joka maanantai. Kotitöistä ainoaksi välttämättömäksi totesin pyykinpesun, tavaroita en kyllä jaksanu laittaa paikalleen, ainakaan saman tien. Ylipäänsä kotona oleminen ei ollut kyllä niin paha rasti, kuin olisin sun juttujen perusteella olettanut. Kyllähän lapset välillä kitisi ja oli ärsyttäviä, mutta taidan sietää sitä paljon sua paremmin. Kollegani sanoja lainatakseni "lapset huutaa joskus". Sen kun huutaa." Kovasti se sunkin pinna silti oli välillä iltaisin vähän normaalia lyhyempi? "No...aika taitaa kullata muistot".

Superdad vai Valeisä?
Valitsen tarkkaan; punainen ja musta. Heitän karkit suuhun ja jalat takaisin pöydälle, otan kynän käteen ja valmistaudun kuulemaan, mitä suuria saavutuksia Insinööri teki siinä kahdessa ja puolessa kuukaudessa, jonka minä vietin töissä.

"Suurin onnistuminen oli Ykkösen vieroittaminen tutista. Muutenkin se oli tosi kivaa, että sain opettaa  kaikkia juttuja Ykköselle; me treenattiin potkupyörällä ajoa ja kiipeilyä. Kai sekin on onnistuminen, ettei isoja havereita sattunut, ja lapset pysyi terveinä. Siis ihan varmasti pelkästään mun ansiota! Yksi sellainen "superdad" hetkikin oli, kun hengailtiin yksi kokonainen päivä parin kaverin kanssa, joista kumpikin on tulossa isäksi ensi vuoden alussa. Jotenkin juuri sinä päivänä kaikki meni putkeen; lapset oli iloisia, nukkui, söi ja seurasi meidän mukana halki kaupungin. Jossain vaiheessa päivää toinen tulevista isistä totesi, että näitä meidän touhuja katsellessa isäksi tuleminen ei enää pelota niin paljoa. Että sun tekemänä se näyttääkin ihan mahdolliselta. Silloin tuntui, että olen saanut homman pyörimään."

Eihän tästä haastattelusta meinaa tulla mitään. Tyyppi on vetänyt paljon paremmin kuin minä, pitkällä pinnalla ja mieli korkealla. Eikö sitä muka ikinä hajottanut? Eikö se ikinä mokaillut?

"Kauheimpia hetkiä oli varmaan se kun Ykkönen tuli rappuset alas vaunujen kanssa. Tai se Kakkosen tapaturmaviikko. Siinä olikin kyllä muuten yksi ihan klassinen Valeisä -hetki; oltiin lasten kanssa puistossa ja Ykkönen lähti johonkin outoon paikkaan tutkimaan. Lähdin sen perään, mutta unohdin, että Kakkonen jäi yksin alamäkeen. Tietysti sillä hetkellä kun käännyin katsomaan, se kaatui naama edellä asvalttiin."

No mitä tästä opimme?
"En mä tiedä opinko oikeastaan mitään. Tietty sellainen yleinen lasten kanssa oleminen helpottui: ennen yksin lasten kanssa kauppaan meneminen oli aivan hirveää, superstressaavaa. Tuntui että ne menee ihan holtittomasti ja ottaa koko ajan jotain asioita käteen. Hoitovapaan lopussa sekin oli jo ihan ok. Muuten en kyllä sanoisi, että olisin oppinut vaikka tuntemaan lapsia entistä paremmin. Tunnen ne varmaan huonommin kun sä et ollut selittämässä, mitä ne tarkoittaa. Paitsi että kyllähän aluksi kävi niin, että et ymmärtänyt Ykkösen juttuja, jotka olivat minulle ihan selviä!".

"Kyllä säkin taisit jotain oppia, ainakin ekalla viikolla huomasit, miten kotiin tullessa täytyy saada työminä riisuttua jotenkin pois, ennen siihen kotitouhuun sukeltamista. "

Hmph. Taitaa olla aika mennä nukkumaan, ennen kuin keskustelu kääntyy liiaksi moodiin huomaatkos nyt.




Totuuksia Valeäidin takaa
Aamulla on kuitenkin vielä pakko vähän jatkaa. Olen ajatellut tämän tekstin lukijoita ja tajunnut: nyt jos koskaan on mahdollisuus toiseen näkökulmaan. Minkälainen meidän perhe oikeasti on?

"Meidän lapset ovat verrattain kilttejä ja rauhallisia tyyppejä. Kakkonen on sellainen hyvännäköinen hymyilijä, jolla on voimakas tahto. Se ehkä näyttää sulta, mutta hyvännäköisyyden geenit se on kyllä saanut multa. Kakkosen luonteessa ja hymyilevässä olemuksessa on jotain erikoista, vieraatkin ihmiset kiinnittää siihen aina huomiota, alkavat jutella sen kanssa. Kakkonen toisaalta oikein etsimällä etsii kontaktia, Ykköstä taas ei voisi vieraat ihmiset vähempää kiinnostaa. Tulee siinä isäänsä. Mutta Ykkönen onkin sellainen pohdiskelija, se ajattelee paljon asioita. Ykkönen on todella kiltti, en muista olenko koskaan nähnyt sen vievän lelua kaverilta, muilta kuin veljeltään. Vähintäänkin se palauttaa lelut heti omistajalleen kiltisti, jos älähdys seuraa. Sekin on muuten perinyt isältään hyvät ulkonäkögeenit."

Mikä susta tekee hyvän isän? "Ehkä mä olen hyvä isä, koska olen paikalla. En ehkä aina läsnä, mutta paikalla paljon. Teen kohtuullista työpäivää enkä harrasta paljon. Mutta oothan sä myös tosi hyvä sammakko. "Aivan, matkin myös tosi hyvin sammakkoa. Ja leijonaa."

No kerro nyt kaikille, minkälainen Valeäiti oikeasti on? "Olet juuri sellainen, kuin mitä blogia lukemalla voi ymmärtää. Ihan alussa tarinoissa oli ehkä enemmän värikynää, enemmän sarkasmia. Kerroit enemmän "kyseenalaisista" asioista. Nyt Valeäiti on kyllä ihan sua." Mikä tekee musta hyvän äidin? "Pyörität tätä meidän taloutta kyllä paljon mua paremmin. Ja lapset tykkäävät susta kauheasti; sen näin jo kauan ennen meidän omia lapsia, kun touhusit Amerikan Serkkujen kanssa. Nekin tykkäävät susta kovasti. Olet myös tosi johdonmukainen, meidän perheessä on hyvin selvät säännöt."

Kohulausunto: "Äidit, menkää töihin!"
Kysymykset alkavat olla lopussa, onko sulla vielä jotain terveisiä blogin lukijoille, ennen kuin siirrytään näihin helppoihin visailukysymyksiin? "Sanoisin ehkä, että jos mahdollista, palatkaa töihin kohtuullisen aikaisin. Ainakin sulle noin pitkä tauko tuntui olevan vähän hankala, palasit työpaikkaan joka oli käytännössä kokonaan eri yritys. Jouduit luomaan suhteita uudestaan. Ehkä aikaisemmin paluu olisi ollut helpompaa. Tämä järjestely myös paransi paljon meidän perheen dynamiikkaa; nyt on helpompi ottaa yhdessä vastuuta." Niin, voin antaa sun pakata mökkikamat. Vaikka unilelut unohditkin. "Niin. mutta kyllä se jaettu vastuukin on hankala, kesälomallahan me kämmättiin vaikka mitä, kun oletettiin että toinen hoitaa".

Luulen, että tämä oli vihdoin tässä, kiitos kovasti haastattelusta! Enää yksi viimeinen kysymys: Olenko minä nyt taas perheen pää? "Olet, rakkaani".


Valeisä testissä: Muutama tiukka ja monta turhaa. 



Kaikki kuvat (c) Insinööri

"Ei, ei kyllä ole." Insinöörin katse pysähtyy jonnekin kauas minun ohitseni, iltaa vasten tyyntyneelle järvelle. "Piti oike...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

23 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Eilen

sunnuntai 8. syyskuuta 2013 Valeäiti 2 Kommenttia

Hmm, Se on juuri syönyt leivän ja nyt alkaa mökkitie. Mitenköhän oksennusta saisi pestyä mökillä?

"Bllöööööörppp - äääää!"
"ei mitään hätää muru, ollaan kohta perillä niin päästään pesulle"

"äääää"
"no mikäs sulla on?"

"pissa tuli housuun!!!"

Perus. Onkohan Insinöörillä samanlaisia Valeäiti-, tai siis Valeisi-, hetkiä takana kotiajoiltaan? Kysytäänpä. Hei tästähän saa ihan haastattelun..



Tulossa: "Unohtuneita lapsia ja pasta bolognesea - Hoitovapaa Insinöörin sanoin".

Hmm, Se on juuri syönyt leivän ja nyt alkaa mökkitie. Mitenköhän oksennusta saisi pestyä mökillä? "Bllöööööörppp - äääää!" "e...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Elämäni kliseenä

perjantai 6. syyskuuta 2013 Valeäiti 2 Kommenttia

Tiedättekö mikä tämä on?



Se on epäonnistunut selfie kävelevästä kliseestä. Siinä se kipsutteli menemään, jakkupuku päällä, klo 16.11 (myöhässä!), toisessa kädessä läppärilaukku, toisessa ruokakassi (lounastunnin multitaskingin tulosta) ja kolmannessa se känny, jossa oli juuri puhuttu viimeiset epätoivoiset työasiat.

Se, mitä kliseistä ei aina kerrota, on tapahtumat heti sen kello varttia yli neljän jälkeen: se sama jakkupuku kävelee hyyyvin verkkaisesti pitkin kotikatua, räällä tahrittuna, jälkihiki puskien sykkeen tasaantuessa. Kuuntelee tarinoita Eevistä ja korkokenkien kaipuusta, ja paijailee pellavaisia päitä. Siis samalla kun roudaa niitä sataa kassia.

Olen klisee vuodesta 2010, ja ylpeä siitä!

Tiedättekö mikä tämä on? Se on epäonnistunut selfie kävelevästä kliseestä. Siinä se kipsutteli menemään, jakkupuku päällä, klo 16.11 (myöhäs...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Vähän ällöttävä BFF

torstai 5. syyskuuta 2013 Valeäiti 9 Kommenttia

Ykkösellä on uusi kaveri, Eevi*. Eevi on Ykkösen kanssa samassa tarharyhmässä, ja ne ovat kuulemma kuin paita ja peppu. Samanlaisia vaaleita pellavapäitä, rauhallisia kikatuskoneita. Kuulemma niin hyvää pataa ovat, että ihan pitää välillä muistuttaa muidenkin kanssa leikkimisestä. Pitäisi varmaan yrittää sitten vähän kasvattaa, että otattehan Eevin kanssa muitakin leikkiin, mutta kun olen niin hitsin ylpeä tytöstäni. Että se jo nyt on saanut elämänsä ekan BFF:n! Tai no, onhan niitä muitakin, te ihanat Eelikset ja Jalmarit ja Selmat ja Aavat**olette myös Ykkösen sydämessä ihan tosi tiukasti kiinni.

Mutta se Eevi, siitä kerrotaan aina ekana tarhan jälkeen. Ja sieltähän minä sen oman pellavapääni aina haenkin, Eevin vierestä humputtelemasta. On jotenkin ihan mahtavaa, että Ykkönen on saanut solmittua sellaisen salaisen, tiiviin kaverisuhteen, johon muut eivät meinaa mahtua. Minä en oikein itse olen ikinä ollut kenenkään ihan ihan paras kaveri. Monikin menee tähän kategoriaan minun parhaana kaverinani, mutta melkein aina omilla parhailla kavereillani on ollut joku muu paras kaveri kuin minä. (Ja nyt saa sitten kuulkaa korjata, jos olette eri mieltä, ei ole koskaan myöhäistä ;)) Niin että oli se sitten riittävän tasapuolista tai ei, on mahtavaa että Ykkönen on jo löytänyt sen oman pikkupiirin, jossa kuiskutella ja kikatella pöydän alla.

Ne on niin BFF, että niillä on ollut jo eka tappelukin. Eevi oli kuulemma tänään tönäissyt. Kävimme syväluotaavan kriisikeskustelun, jossa opittiin, että joskus kivatkin kaverit tekee tuhmasti, mutta seuraavana päivänä voi sitten taas leikkiä kivasti yhdessä. Hetken päästä mietittiin jo, miten kivaa Ykkösellä ja Eevillä on sitten joskus tosi tosi isona, kun ne menevät yhdessä kaupungille, ilman äitiä. Eevi tulee kuulemma silloin Ykkösen syliin, niin kuin aikuiset. En lähtenyt selventämään, mihin tämä viittasi.

Ihmeellinen vaihe tämä, joka kulkee ihan liian nopeasti: joka viikko se oppii jotain isoa. Tällä viikolla se on oppinut olemaan bestis, ja se on ihan tosi hyvä taito.

Ainakin parempi kuin se oman rään kaivaminen ja hetiperään syöminen. Senkin se on oppinut tällä viikolla.

*Eevin nimi muutettu. 
** Nimet ei muutettu, koska niiden äitien on syytä tietää miten ihania niiden lapset on.

Ykkösellä on uusi kaveri, Eevi*. Eevi on Ykkösen kanssa samassa tarharyhmässä, ja ne ovat kuulemma kuin paita ja peppu. Samanlaisia vaaleita...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

9 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Blogiterapiaa

keskiviikko 4. syyskuuta 2013 Valeäiti 28 Kommenttia

Rakas blogini,
onko sinulla hetki? Meidän on puhuttava.

Viime ajat ovat olleet jotenkin vaikeita välillämme, en tiedä oletko itse huomannut. Minusta tuntuu ainakin, että on vaikea puhua. Tuntuu vaikealta keksiä sinulle mitään kerrottavaa. Useinkin olen jo aloittanut jonkin tarinan mielessäni, mutta sitten lopettanut kuitenkin ennen kuin mitään on ehtinyt alkaakaan - ihan kuin sinä et olisikaan valmis asialle. Jotkin asiat tuntuvat liian tylsiltä, toiset liian vakavilta. En ymmärrä, ennen saatoin kertoa sinulle ihan mitä vain? Vain haaveissani enää syntyy niitä hetkiä, jolloin keksin kokonaisia pitkiä tarinoita, joita haluaisin sinulle kertoa. Silloin alussa, kun olimme ihan ihastuneita, jaksoin kertoa niistä samoista tyngistä aiheista vaikka pakkasessa, sormet älypuhelinta vasten jäätyen. Olit niin tärkeä.

Ja yhtäkkiä et olekaan enää se, jota ajattelen aina asioiden tapahtuessa. En enää kerro sinulle, kun Ykkönen toteaa pikkuvanhasti "kyllä mä selviin", tai näytä sinulle kuvaa Kakkosesta hassussa telkkariasennossaan. Aina ennen sinulle saattoi kertoa kaiken pienimmästä hassuttelusta isoimpaan murheeseen. Silti huomaan nyt jotenkin törmääväni yhä useammin johonkin näkymättömään esteeseen. Hukut muka jonnekin arjen väliin, vaikka sinä et edes vaatisi minulta paljoa. Vain hetken aikaani. Silti täytän sitä aikaani työllä, tiskeillä, urheilulla ja - pakko se on myöntää - jopa televisiolla. Huomaan, että jokin on vialla, sillä koen sinusta huonoa omaatuntoa jatkuvasti. Eihän sen niin pitäisi mennä, meidän pitäisi tuottaa toisillemme iloa!

Rakas blogi, kun nyt tässä kerran ihan rehellisesti puhutaan, on minun paljastettava se pelottavin totuus. Löysin itseni hahmottelemasta erästä tekstiä päässäni, pitkästä aikaa. Mutta se teksti, voi. Se kertoi sinun ja minun suhteeni loppumisesta. Tiedän, pelästyin tätä itsekin! Mutta blogi-rakas, minä en ole vielä luovuttamassa. En halua päättää sitä hienoa suhdetta, joka meillä on. Eikä sinun pidä hetkeäkään ajatella, että minulla olisi joku toinen. Tällä hetkellä en jaksa edes lukea muita, saati kirjoittaa toista.

Halusin vain kertoa sinulle tämän kaiken, koska olet minulle erityisen tärkeä. Ensimmäiseni. Yritetäänhän yhdessä vielä? Minä haluan uskoa, että löydän sinuun vielä uuden palon, uskothan sinäkin?

Rakkaudella,
Valeäitisi

Rakas blogini, onko sinulla hetki? Meidän on puhuttava. Viime ajat ovat olleet jotenkin vaikeita välillämme, en tiedä oletko itse huomann...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

28 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.