Ihan(a) kamala ikävä

maanantai 12. elokuuta 2013 Valeäiti 31 Kommenttia

Kävin sunnuntaina äärimmäisen mielenkiintoisen keskustelun elämävaiheista, identiteeteistä ja muuttuvista ystävyyssuhteista. Samaa vanhaa kipuilua siis, jota olen ehkä tännekin purkanut: miten kotona ollessa sitä pelkäsi hullun lailla sinne kuuluisaan äititunneliin häviämistä ja luuli olevansa ystäviensä silmissä jotenkin jotain muuta. Ei se tunne vieläkään ihan ole helpottanut, mutta nyt olen sentään oppinut pari juttua. Nyt tiedän esimerkiksi, varsin valitettavasti, että olen ihan turhaan turruttanut itseltäni monta tunnetta "liian kliseisenä"; vältellyt lapsista puhumista, kavahtanut siististä kodista ja leipomisesta seurannutta mielihyvää, yrittänyt olla oppimatta välikausivaatteista. Ja hmm, perustanut sarkastisen blogin korostaakseni (itselleni), miten en ole se pullantuoksuinen hössöttäjä-äiti.

Koko tämän mielenkiintoisen keskustelun ajan päässäni tikitti kello: kohta me päästään täältä lähtemään, kohta mä pääsen kotiin. Olin tässä vaiheessa ollut työviikon päälle puolitoista vuorokautta erossa lapsista, ja se tuntui. Hitto että tuntuikin. Jo torstaina töihin mennessä iski sellainen kurkkua kurista ikävä, olisi tehnyt mieli ottaa juuri sillä hetkellä lapset syliin. Perjantaina hoitoon jättäessä olisin ollut aivan valmis myymään Flow-liput, tai antamaan ne vaikka ilmaiseksi pois. Ei todella tehnyt mieli jättää lapsia. Lauantaina alkaneet polttaritkin meinasivat kaikessa hauskuudessaan jäädä rutistusvajeen varjoon. Varsinkin, kun Insinööri meni tavoistaan poiketen raportoimaan itkuisista lapsista kesken lauantai-illan.

Siispä sunnuntaina oli aika tiukkaa puhua siitä, miten oma identiteetti muuttuu tai ei muutu vaikkapa lasten saannin myötä. Keskustelun loputtua oli pakko tunnustaa, että nyt mä haluaisin että me aletaan lähteä täältä pois, mulla on kauhea ikävä lapsiani.

Kyllä minusta on todella tullut Se Äiti. Se "ällö" Äiti, joka onneksi tykkää lapsistaan niin paljon, että ikävöi niitä sen kuuluisan oman aikansa keskellä. Se on oikeastaan aika kivaa.

Tänään muistin muuten vielä toisenkin oppimani asian, nostaessani käteen Kakkosen lähes koskemattoman HeVi-juoman. Tuijotin sitä kallista, herkullista, terveellistä ja tunteettomasti hylättyä elintarviketta kädessäni. Harkistin vielä hetken, mutta sitten muistin, etten vieläkään halua olla Se Ällö Äiti, ja heitin päiväkodin norot jämät lavuaarista alas.


Kävin sunnuntaina äärimmäisen mielenkiintoisen keskustelun elämävaiheista, identiteeteistä ja muuttuvista ystävyyssuhteista. Samaa vanhaa ki...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

31 kommenttia :

  1. Mä ennen esikoisen syntymään niin vannoin tulevani töihin puolenvuoden päästä ja jättäen miehen kotiin vauvan kanssa... noh toisin kävi ja nyt niitä lapsia on kaksi (tosin mä olen ällö äiti ripauksella valeäitiä).

    Nyt menen marraskuussa töihin ja mies jää noin puoleksi vuodeksi kotiin.... pienin 2 viikkoa vajaa 1 vuoden. Ahdistaa mennä töihin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. sama, oikeasti luulin että tuun about heti töihin. Onhan 2,5v toki ihan heti..;) hyvin se menee, siihen tottuu kun on totuttava! :)

      Poista
  2. Mä olisin kyllä juonut jämät! ;D Mä oon porsas ja syön kaiken, mitä lapset jättää tai tiputtaa lattialle! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en jotenkin kykene kun näen sen miten ne muussaa sitä safkaa sitä ennen :D

      Poista
  3. Hyvä kirjoitus, mutta mä en nyt oikein ymmärrä. Miksi et voisi olla äiti ihan sellaisena äitinä kuin olet. Ei kai se tee susta ällöä, jos haluat olla mieluummin lastesi kanssa kuin jossain Flowssa? Mä ainakin lähden ihan surutta aina himaan lapsen luo, jos siltä tuntuu. Oon ilmeisesti tarpeeksi vanha tekemään just sitä mitä haluan :D Mitä väliä mitä muut (ne lapsettomat) ajattelee? Eikö toi ole kamalan rankkaa, jos pitää pinnistellä ollakseen jotain muuta kuin on? Kaikki nämä kysymykset hyvällä. Ja sä vaikutat niin coolilta anyway, että voit ihan hyvin leipoa sitä pullaa ja meuhkata välikausivaatteistakin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis voinkin, ja olenkin, mutta huomaan näin jälkijättöisesti tehneeni aika paljon asioita huomaamattani taistellen jotain muottia vastaan. Ikään kuin pelkäsin häviäväni sinne äitiyden mustaan aukkoon jos antaudun täysillä koko ilmiöön. Eli ehkä siis enemmän omaa itseäni vastaan kävin tätä taistelua kuin muita ihmisiä. Tässähän ei taas ole mitään järkeä ja nyt huomaan syyn miksi en näköjään olekaan tästä ennen täällä kirjoittanut: kun ei tästä ole mitään loogista sanottavaa :D

      Paitsi että on, on se ihan hirveän rankkaa pinnistellä ollakseen jotain muuta kuin mitä oikeasti on. Huh. Kiitti cooliuspisteistä :D

      Poista
  4. Hihi, tää kirjoitus herätti mussa äidillisiä tunteita, anteeksi vaan. Toivottavasti uskallat olla nyt ihan vaan oma itsesi ja siinä sivussa äiti, ilman mitään ylimääräisiä paineita ja odotuksia.
    ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, kiitos äiti, kyllä minä uskallan :) mutta kiva että pidätte minusta huolta! :)

      Poista
  5. Hih! Yksi vanha kaverini yläasteajoita, täysin eri elämäntilanteessa oleva, kysyi olenko menossa Flow-festareille. Kun siellä kuulemma on k-a-i-k-k-i. Melkein meinasin kysyä että täh mitkä festarit, mutta joo... Ehkä ensi vuonna? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Flow on itseasiassa vähän sellainen "Kaikkihan sinne menee", etten oikeastaan haluakaan sinne, mutta nyt oli pakko mennä katsomaan kultakurkku Keysiä :) Ja kivaa oli! ENsi vuonna ainakin lasten sunnuntaihin!

      Poista
  6. Tunnistan hyvin tuon tunteen, kun pitää yrittää olla "se sama vanha" ihminen kuin ennen lasta ja todistella kavereille että ei tässä mitään, toki olen edelleen kiinnostunut maailman menosta ja kakkavaipat, joo, tosi tylsää jne. Että enhän minä se ällö äiti ole, en todellakaan.

    Ekat 8 kk mulla menikin lapsen kanssa suuressa ahdistuksessa, kun yritin tavallaan miellyttää kaikkia: lapsettomia ystäviä, sukulaisia, omaa miestä... Enkä sopinut oikein mihinkään muottiin kun vaikka mitä tein niin silti en tuntunut pystyvän miellyttämään muita (esim. en puhunut lapsestani sanaakaan lapsettomalle ystävälle kahvittelutapaamisissamme, mutta silti hän oli huokaillut toiselle ystävälleni miten en koskaan puhu muusta kuin lapsestani).

    Mutta sitten tajusin! Ei mun tarviikaan mahtua mihinkään muiden asettamaan äitimuottiin, vaan saan olla just niin hömppä, lasta kaipaava tai omaa aikaa tarvitseva kuin haluan. Saan puhua ystävilleni lapsestani, mutta haluan puhua myös muusta. Saan iloita ja olla onnellinen lapsestani ja näyttää sen kaikille, ei se ole keneltäkään pois. Jos joku ei sitä jaksa niin sitten ei tarvii jaksaa. Eli anna mennä vaan Valeäiti, ei haittaa vaikka olisit kuinka ällö, niin me kaikki muutkin ollaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noni, mahtavaa, hyvä sinä! ja on mullakin jo aika hyvin löytänyt omalle puolelle tämä homma, tämä sunnuntai oli ehkä vaan eka kerta kun tajusin että voin ihan rehellisestikin sanoa että haluaisin kotiin :D ja sanoinhan toki, ei siinä mitään. Mutta oli mielenkiintoista huomata, miten sitä(kään) ei meinannut uskaltaa sanoa, ettei ole just se äiti joka aina puhuu lapsistaan.

      Poista
  7. Mä antauduin melko pian lapsen syntymän jälkeen siihen, että koko maailma muuttui. Joo, kyllä mun core on edelleen sama minä, mutta maailmankatsomus, emotionaalinen tila, prioriteetit, kaikki pistettiin ihan ylösalasin. Toisaalta, olin kyllä vähän varautunutkin siihen, ympärillä riittävästi äitejä, jotka muistutti riittävän usein, että kaikki muuttuu.

    Ja niin, aika pian en jaksanu enää taistella vastaan, vaan myönsin ymmärtäväni mitä tarkotetaan 'itsekin äitinä...' -lausahduksella ja miten pahalta lasten hätä voi tuntua ja miten kaipaan lastani syliin, ihan fyysisesti. Miten tekisi mieli hölöttää näistä lapsijutuista kaikille ja miten söpöjä kaikki vauvat yhtäkkiä on. Ja miksi tekisi mieli mennä juttelemaan vieraidenkin lapsille. Jne.

    Oon kuitenkin yrittänyt olla tietonen ja suodattaa enimmät lapsjutut pois duunissa ja säästää ne siihen, että juttelen a) mutsini; b) jonkun äitikaverin kanssa, jonka kanssa voi sitten ihan teeskentelemättä puhua ja se tajuu. Mutta oon kai ollut aina vähän sellanen, että tarve olla minä ottaa aina vähän suuremman palan kuin pelko siitä mitä muut ajattelee :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana antautuminen! Mutta just toi vika kappale on ehkä ollut se mun ongelma: ei niinkää se, etten uskaltaisi asioistani puhua vaan se että on vaan kohteliasta puhua asioista, jotka kiinnostaa kaikkia pöydän ääressä olevia.

      Poista
    2. Joo, siis en mäkään jaksaisi, jos joku puhuisi jatkuvasti ja ainoastaan jostain mua kiinnostamattomasta aiheesta, johon mulla ei olisi mitään lisättävää.

      Ja mun mielestä tää pätee kaikkeen - myös siihen, etten jauha lempparibändistäni / uudesta puhelimestani / autostani / henkisestä valaistumisestani / duunistani jne. tyypeille, joiden elämää nää jutut ei kosketa. Ja se kuuluu ihan tavalliseen sosiaaliseen älykkyyteen, että osaa vähän edes yrittää suodattaa :-)

      Toisaalta tähän kyllä liittyy vielä vähän syvempi ulottuvuus - naiset nähdään jotenkin ehkä .. heikkoina (?) ollessaan kiintyneitä ja rakastuneita lapsiinsa. Ja se helposti aiheuttaa negatiivisia reaktioita ihmisissä (naisissa), joilla ei ole lapsia, eivätkä (vielä) haluakaan.

      Poista
    3. Juuuuri näin, siis etenkin tuo eka lause. Tosta mullakin on paljon ollut kyse! Mutta toki myös tuo lopetuskappalekin osui naulan kantaan.

      Poista
  8. Mä taas olen ylpeänä just se ällö äiti, joka ääneen hokee 10 kertaa päivässä kuinka mahtava lapsi meillä on <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä sekin, mutta ehkä joskus riittää kahdeksan kertaa ;) Tai sit pitää ympäröidä itsensä ihmisllä, jotka tekee samaa! Siinä on vaan ongelmana, ettei kukaan enää kuuntele toista kun kaikki jaapattaa vaan siitä omasta kultamussukasta...hmmm...

      Poista
  9. Yhteiskunnan paine on ihan käsittämätön asia. Tai sosiaalinen paine. Loppujen lopuksi pitäisi aina vain ajatella omaa itseään (heti sen lapsen tarpeiden jälkeen :). Ja pitää se minä tyytyväisenä, ei niitä muita.

    Pidän siitä että kirjoitat erilaisista asioista. Mä oon niin sun fani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos, olipa kiva kuulla :) Mutta mitä jos se oma minäkin on tosi vaikea pitää tyytäväisenä? :)

      Poista
    2. Niin. Olisi oli vielä hankalampaa jos olisi monta minää samassa päässä.

      Poista
  10. Tosi hyvä teksti, samaistuin. Mä oon myös lapsiinsa täysin päätä pahkaa elämän mullistavasti rakastunut ällö äiti, mutta oon vähän häpeillyt siitä puhumista. Olisi tosi ihana sanoa, ettei muhun vaikuta muiden odotukset, mutta vaikuttaa ne. Ei ehkä siihen, millainen äiti olen, mutta siihen, mitä kerron muille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä jäin miettimään tätä heti kavahtaen: "Mä oon myös lapsiinsa täysin päätä pahkaa elämän mullistavasti rakastunut ällö äiti", että miten niin "myös", enhän minä....

      Huomaan, että tämä asia on mulle tosi vaikea myöntää, edes itselle. Varsin omituista. Lapsuustraumat? :)

      Poista
    2. Lapsuuden traumat on siitä hyvä olla olemassa, että niiden piikkiin voi laittaa kaiken. Kaiken! :D

      Poista
  11. Näin tän tekstin jo aamulla ja meinasin (puhelin ei antanut) kommentoida ensin itse, sitten vastailla Valeäidin puolesta kaikkiin kommentteihin... tunnistin siis itseni aika hyvin ;) Pistän siis lisää soppaa pyttyyn.

    Mulla on nyt tällanen uus ikävä ja pieni kaiherrus, vaikka oon tyytyväinen moneen valintaan tässä vuosien varrella. Nyt kun ensimmäinen on eskarissa (tänään!), tuntuu että olisin aivan hyvin voinut olla kotona vaikka tähän saakka, auttamassa noita molempia kasvamaan vähän reippaimmiksi ennen syväsukellusta isoihin ryhmäkokoihin. Minä, joka halusin töihin HETI. (ja EI, en kyllä olisi kestänyt niitä vuosia).

    Eli NYT ensi kertaa ymmärrän pienen pilkahduksen miksi "ne kaikki" puhuu siitä, että lapset on vain vähän aikaa pieniä. Mutta siis MIKSI NÄÄ JUTUT TAJUAA AINA VASTA MYÖHEMMIN; miksi ei voi uskoa ja tehdä päätöksiäkin sillä perusteella, että "kaikki sanoo". Ottais vaan rennommin ja antais niiden kasvaa omaa tahtia. Miksi pitää itse kokeilla ja tajuta sit joskus vuosien jälkeen? Pitääkö tässä tehdä kolmaskin lapsi, että vois tehdä jotain oikein?

    Ja miksi niille silti pitää olla hiilenä, kun ne ei pue niitä sukkia?

    Ei mulla muuta. :D

    T. tiskikoneentyhjentäjä


    ps. mun mies ja kersat oli siellä lastensunnuntaissa (M-i-n-ä sain olla y-k-s-i-n), oli ollut kivaa!
    p.ps. Tätä kirjoittaessani tuli mieleen, että joku mulle sanoi kerran, että kyllä se vauvakuume tulee sit kun eka menee kouluun. ou-nou. ou-nou. ou-DFG-nou.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D nauroin niin tolle sukkakohdalle :D :D Mut hei, nyt on vaan sitten otettava tilanne tälläisena vastan kun on, ja nauttia vaikka sitten siitä työssäolostaan.

      Kolmas lapsi kehiin jotta keksii uuden joukon virheitä!

      Poista
    2. Kyllä, tää työelämä on mah-ta-vaa! Terveiset työmatkalta peiton alta, telkkarissa canal+, läppäri sylissä, irtokarkkia viereisellä tyynyllä <3 <3

      eiiiii mitään vauvavuosia enää.. mä pidän tän. t. tiskis

      Poista
    3. OOOOO, irtokarkit voittaa aina!!

      Poista
  12. Iiihihii, sä oot niin mun idoli! :D

    (Arvontavinkkaus, jos sallit..)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos kiitos! Ja aina saa vinkkailla :)

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.