Kaksivuotias ihanneihminen

perjantai 30. elokuuta 2013 Valeäiti 26 Kommenttia

Ykkönen haukotteli eilen ruokapöydässä sixpack venyen. Siis oikeasti, sixpack. Aletaan selkeästi lähestyä sitä ikää, jossa lapset näyttää kaikkien urheilijoiden esikuvalta, kreikkalaisilta adoniksilta. Niillä on olematon rasvaprosentti ja siellä missä sitä rasvaa on, sitä on oikein sopivasti. Ne ovat sellaisia solakoita gepardeja, notkeita ja nopeita. Tiedättehän? (koska jos te ette tiedä, kuulostan hieman rikolliselta friikiltä. Tiedättehän).

Siinä siis katselin tuota rypytöntä, silmäpussitonta ja kaikin puolin superelinvoimaisen näköistä ihmisenalkua, joka on heti heräämisen jälkeen täynnä virtaa. Tungin vähän lisää kofeiinia, valkoista jauhoa ja kovaa rasvaa suuhuni, ja mietin, missä vaiheessa me muutumme. Milloin meistä tulee terveyden perikuvan sijaan väsyneitä rasvasäkkejä? Missä vaiheessa selkärankamme alkaa lyhistyä välilevyongelmiinsa ja nilkat naksumaan joka askeleella?

Keksin ainakin yhden kriittisen käännepisteen: ongelmia alkaa tulla, kun kasvamme tuolikokoisiksi. Siis sellaisen kokoisiksi, että tuolille pääsee alas rojahtamalla, eikä ylös kiipeämällä.

Miettikääpä oikeasti, mikä ero on vaikkapa kolmivuotiaan ja kolmekymmentävuotiaan päivittäisellä, huomaamatta tulevalla aktiivisuustasolla. Kolmevuotias, ja vielä enemmän sen puolitoistavuotias pikkusisar, joutuu päivän aikana aika monta kertaa kiipeämään, kurottamaan, mönkimään, juoksemaan, hyppäämään ja ojentelemaan siinä missä 30-vuotias vanhus pudottautuu, kumartuu, rojahtaa ja tassuttaa. Tein ajatusleikin siinä aamiaispöydässä: jos liikkuisin niin kuin kaksivuotias, minun pitäisi tuolille istumisen sijaan kiivetä tuolin kautta pöydälle ja ehkä vielä nostaa se tuoli perässäni sinne pöydän päälle. Sohvalle en voisi rojahtaa, vaan joutuisin menemään selkänojan kautta, käsilläni kiiveten ja loppumatkan selkälihaksilla punnertaen, koko alaruumista ylös keräten.

Töihin tietenkin juoksisin, välillä hypellen ja viiden metrin välein alas kumartuen. Täytyyhän niitä kiviä vähän lisäpainoksi ottaa. Tuntikausien päätetyön sijaan minä kiipeilisin työtasojen päälle, ryömisin pöytäryhmien läpi, ali ja ympäri, hyppisin ja kiljuisin. Tasaisin väliajoin nostelisin jalkoja vaikkapa rinnalle, välillä ehkä ihmettelisin varpaitani heti tuossa leuan kohdilla. Ainakin kerran päivässä yrittäisin kurottaa kattoon asti, siellä on tosi mielenkiintoisia putkia. Ja jos hetken istuisinkin aloillani, silloin näpräisin pienen pieniä helmiä, yrittäisin ehkä pujottaa niitä ohuen langan ympärille. Pysähtyisin vain pakotettuna, juomaan pikaisen hörpyn vettä ja syömään pienehkön annoksen kotiruokaa. Välissä saattaisin nukkua parin tunnin levot ja sitten taas jatkuu! Yöllä nukkuisin sikeät 11 tunnin unet.

Onpa ihme, että Ykkönen näyttää terveeltä ja minä Homer Simpsonilta.

Ykkönen haukotteli eilen ruokapöydässä sixpack venyen. Siis oikeasti, sixpack. Aletaan selkeästi lähestyä sitä ikää, jossa lapset näyttää ka...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

26 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Todella pieniä iloja

keskiviikko 28. elokuuta 2013 Valeäiti 8 Kommenttia

Johtuu se sitten villaisesta mekosta kesähelteellä, tai hieman levottomasta yöstä yllättävän juusto&viini-illan jälkeen, tänään on ollut Niitä Päiviä. Mikään ei kiinnosta, kaikki lähinnä ketuttaa ja mieli on noin niin kuin yleisestikin marraskuinen.

Vaan minähän en luovuta. Ulkona on ihana aurinko, lapset söpöjä(kin) ja edessä on kaikkea kivaa häistä koristreeneihin. Koska jotain on kuitenkin tehtävä tämän sinisen mielialan voittamiseksi, aion nyt keskittyä tämän päivän hyviin puoliin, iloisiin asioihin:

  • Insinööri tuli juuri kotiin
  • Huomenna on jo torstai
  • Sain Möllerin pikkukalan kokonaisena irti foliopakkauksestaan
  • Tänään on teoreettinen mahdollisuus mennä ajoissa nukkumaan
  • Kohta on paljon puhtaita vaatteita kaapissa (tämä, jos jokin on merkki positiivisesta ajattelusta, sillä en keskittynyt tässä siihen viikkaamispuoleen lainkaan) 
  • Valokuvaaminen on kivaa, innostuin siihen lauantain polttareissa uudestaan
  • Vielä kivempaa oli eilinen laite-pilates kokeilu, jos se selkä nyt tästä? 
  • Puistossa jonkun lapsi käyttäytyi paljon huonommin kuin omani
  • Ykkösellä on tarhassa bestis. Niitä pitää kuulemma välillä huomautella, kun "menee humputteluksi"
  • Kakkonen on melkein puoltoistavee, siis mies parhaassa iässä
  • Ykkönen ei ole laulanut ollenkaan tomaateista, joten se ei soi...perhana.
  • Huomenna on töissä käsien heiluttelua ja asiakastapaamista - ydinosaamistani
  • Kohta on perjantai


Onko teidän listanne yhtä säälittävä?

Johtuu se sitten villaisesta mekosta kesähelteellä, tai hieman levottomasta yöstä yllättävän juusto&viini-illan jälkeen, tänään on ollut...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

8 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Hankala selittää, helppo tuntea

maanantai 26. elokuuta 2013 Valeäiti 8 Kommenttia

Harmi, että suuri osa lasten kanssa tapahtuvista hienoista tai hauskoista hetkistä on lähes mahdoton kertoa eteenpäin, sen suuren fiiliksen säilyttäen. Tai siis teille harmi, minähän sikäli kyllä muistan ne hetket täältä lukien. Ehkä muistan siis kymmenenkin vuoden päästä: 

...miten materia tuo onnea.
Kun kerron Ykköselle, että tämä timanttisormus on muuten sinun sitten kun olet niin vanha että osaat ajaa autoa. "Joooo!" se sanoo silmät astetta suurempina ja kikattaa täysin hervottoman onnellisena päälle. Sitten sovitellaan, ihastellaan ja odotellaan. Ihan vain muutama vuosi. 



...miten kova ikävä meillä oli toisiamme.
Kun vuorokauden eron jälkeen avaan auton oven, ja vastassa on innosta hihkuva naama. Perillä autosta herää toinenkin naama, se takertuu syliin kuin pieni apinanpoikanen. Halaa minua sylissä olessaan ja on vain hiljaa ihan paikallaan monen monta minuuttia. Minäkin. 

...miten vähän aikaa tuntuu olevan. 
Yksi lääkärikäynti voi pyyhkiä pois kokonaisen nukuttamisen ja hyvän yön suukot. Yksi treenikerta maksaa monta, monta legoleikkiä. Pidempi aamu-uni lyhentää jotenkin sekä työpäivää, lapsiaikaa että seuraavan yön unta. Viikoista tulee kuukausia ja pienistä taaperoista isoja touhottajapoikia. 

...ja miten pitkältä se voi joskus tuntua. 
Jäähyminuutit, lähtöpissat, käsien pesut ja ruokailun jälkien siivoaminen. Miten niitä riittää moneksi tunniksi päivässä?

...miten ohueksi ovat aivoni käyneet. 
Lukihäiriöön voi ilmeisesti sairastua vanhanakin. 

...miten hauska voi kolmivuotias olla. 
Kun se pyytää autossa "isi laita taas se 'tomaatit on ikuisia'". 

...miten paljon yksi märkä pyyhe voi ärsyttää. 
Kun sitä pyykkiä on muutenkin ihan koko vuodeksi jo. 

...miten liikuttava on huolehtiva isosisko. 
Kun vakoilen niitä hetken tarhan pihalla ja näen sen halaavan veljeään ohimennen. Ja kun vielä sitten kuulen niiden leikkineen ihan kahdestaan yli puoli tuntia salaista majaleikkiä. Piha täynnä lapsia ja nämä kaksi kyykkii saman ahtaan pöydän alla kikattaen. Ihan kuin eivät muuten näkisi. 

...miten paljon voi kahdesta papanasta tykätä. 
Niin paljon, että välillä hairahtuu miettimään, olisiko yksi lisää kolminkertainen lisäys siihen onneen. Kunnes toinen tönäisee, toinen kaatuu ja kaikki itkee. Miten tähän enää yksi mahtuisi?


Harmi, että suuri osa lasten kanssa tapahtuvista hienoista tai hauskoista hetkistä on lähes mahdoton kertoa eteenpäin, sen suuren fiiliksen...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

8 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Mrs. Williams tässä hei

keskiviikko 21. elokuuta 2013 Valeäiti 12 Kommenttia

Olen 11, hätäisesti vielä mikään teinikään. Seison Helsingin jäähallissa ja tuijotan edessä näkyviä viittä kovin aikuisen oloista poikaa. Ne on niin ihania. Itseasiassa, tuskin minä mitään tuijotan, todennäköisemmin itken, kiljun ja laulan mukana. Take That!! TAKE THAT!!! IIIIIIII!!!!!

Olen tasan 20, ehkä neljännellä rivillä lavasta. Siellä se on, ihan sama mies kuin melkein kymmenen vuotta sitten. Ja minä muka aikuisena, muka kypsänä ja järkevänä, olen ihan yhtä lääpälläni kuin silloin viimeksikin. Nyt se niin katsoi juuri minua! Herranjumala se on hyvä livenä.

Kypsänä kolmekymppisenä, kahden tulevan teinifanin (ainakin yhden, veikkaan) äitinä otan jo rauhallisemmin. Matkustan oikein Tallinnaan oikeasta työstä ansaitsemilla rahoillani, odotan koko päivän ja harmittelen, ettei meillä ole enempää aikaa nauttia mahtavasta ateriasta ja viinistä, jotka juuri ehdittiin löytää. Ehdimme keikkapaikalle sopivasti, tilaakin olisi vielä tuolla 60 000 ihmisen joukossa. Jäämme maltillisesti sivuun, olemmehan kypsiä äiti-ihmisiä.








Heaven's gone and hell is here ja minä kaipaan eteen, keskelle, lähemmäs, sykkeeseen. Miksi helvetissä me seistään täällä takana? Se on aivan yhtä ihana hyvä kuin aina ennenkin. 39v mittarissa, vähän pöhöttynyt, itsekin lapsen saanut, mutta silti tuntuu että lavalla seisoo edelleen se 19-vuotias naamansa vääntelijä. Vääntelee se sitä naamaa nytkin, silläkin on paska selkä. Voi toista.





Ja niin se kaksi tuntia hujahtaa, aivan liian nopeasti. Minä laulan, kiljun, taputan ja hypin niin kuin nilkkani ei koskaan olisi nyrjähtänyt, selkäni ikinä kipuillut eikä edessä olevat keski-ikäiset katsoisi pahalla. Väistelen kännisiä, peräännyn vanhan miehen elämää kamalampaa pierunhajua. Kieltäydyn kohteliaasti ja imarrun salaa, kun salskea nuorimies ehdottaa olkapääkatsomoa. Kun virolaisetkin alkavat ymmärtää jutun juonen, ja kaikki ympärillä laulavat enkeleistä, on pakko ottaa se hetki.

Tiedättekö, se yksi viimeisistä hetkistä keikan lopussa, kun suljet suusi, käännät katseesi lavalta ja yrität ymmärtää että ympärilläsi laulaa 60 000 ihmistä. Aivan käsittämätöntä. Se kaikuu ja kumpuaa pitkin rinteitä, äänen ja ihmismassan liike tuntuu lämpönä ja aaltona ympärilläsi. Jos joku sillä hetkellä tutkisi sen massan aivojen liikkeitä, mittarit värähtelisi jossain aivan omassa euforian ja yhteenkuuluvuuden sfäärissään. Niin hurja hetki, että lavalla seisovan Viihdyttäjänkin sisällä ihan selvästi värähtää. Raavaat miehet vieressä itkee, eikä tällä kertaa sitä edestä edelleen leijailevaa paksusuolenhajua.

Lopulta jäljellä on vain minä ja hän. Narsisti, joka ei pysty lopettamaan keikkaansa. Laulattaa meitä yhä uudelleen siihen viimeiseen kertosäkeistöön. Kun massa vihdoin väistämättä tönäisee, havahdun teiniflashbackistani ja on lähdettävä liikkeelle.

Se oli Robbie fucking Williams, ja se oli edelleen ihan yhtä kova kuin aina ennenkin. Ellei parempikin. Jotenkin tuntuu, ettei seuraavaa kertaa kannata odottaa kymmentä vuotta.



Olen 11, hätäisesti vielä mikään teinikään. Seison Helsingin jäähallissa ja tuijotan edessä näkyviä viittä kovin aikuisen oloista poikaa. Ne...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

12 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Pelastavat siivet

Valeäiti 4 Kommenttia

Voi olla, että nukuin eilen neljä tuntia. Voi olla että nilkka on kipeä ja pikkurillinkynnen kohtalo huono. Ehkä selkäkin harmittaa ja yleinen kuumuus saa haikailemaan toimistolle. Kuumeeton päivä ei ehkä olekaan niin autuas. 

Mutta voi pojat. Kyllä voi yhdet siivet pelastaa kaiken! Kävelijöille lisää voimia, kanssakulkijoille yllättäviä hymyjä ja kaikille vähän parempi päivä. 

 


Voi olla, että nukuin eilen neljä tuntia. Voi olla että nilkka on kipeä ja pikkurillinkynnen kohtalo huono. Ehkä selkäkin harmittaa ja ylein...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kyypakkausta mansikkakakussa ja muuta mukavaa

sunnuntai 18. elokuuta 2013 Valeäiti 12 Kommenttia



Puoliflunssaisen perjantain ja kaupallisen lauantain vastapainoksi saatiin  tätä viikonloppua täydentämään vielä juhlava sunnuntai. Ajoimme lauantai-iltana tyhmimpään mahdolliseen aikaan (saavuimme klo 20, joten lapset käytännössä heräsi päikkäreitlä nukkumaan menon aikaan. Nukahtivat heti sitten klo 22.30..) anoppilaani eli Mukkilaan, viettääksemme 150v synttärijuhlia seuraavana päivänä. Emme suinkaan olleet minkään luonnonoikun seurassa, vaan päivänsankareita oli kolme; juhlimme kahta nuorekasta kuusikymppistä ja yhtä kypsenevää kolmekymppistä. 



 




Paikalle saapui taas totuttuun tapaan puoli sukua, kysyntään nähden nelinkertainen määrä ruokaa ja paljon pellavapäisiä lapsia. Niitä oli niin paljon, etten aina ollut ihan varma mikä tai kuinka monta niistä oli minun. Söpöjä siis kaikki. 

Tämäkin Mukkilan juhla oli kuin mikäkin italialainen fiesta kaikessa rentoudessaan ja yltäkylläisyydessään. Ihmisjoukko tuli ja meni, pöydille ilmestyi suolaista ja makeaa säännöllisin syklein, ja lapset kirmasivat ympäri puutarhaa vaaleissa juhlavaatteissaan. Päivä oli ihanan pitkä, ohjelmaton ja rento. Lähdimme lopulta kotiin kylmälaukut täynnä ruokaa ja takapenkillä kaksi sekunnissa simahtanutta juhlijaa pullean pulleine vatsoineen ja ruohoisine jalkapohjineen. Toisella oli pari komeaa uutta mustelmaa otsassa ja toisella poski turvonneena ampiaisenpistosta. 









Sain taas muistutuksen että aika kiva tämä naitu sukukin, täynnä mukavan rauhallisia ihmisiä. Sitä lungia menoa katsellessa ymmärrän sitäpaitsi aina vähän paremmin lapsiani, jotka eivät aina tunnu ihan minun temperamenttiini sointuvilta. Kai ne nyt istuu ja tuijottaa etanaa puoli tuntia hiljaa, jos kerran kaikki juhlan aikuisetkin jaksaa katsella sitä niiden tuijottelua. Ihme porukkaa. Oikein mukavaa. 








Ja nyt on vuorossa jokasunnuntainen syvä huokaus ja tsemppi: tästä taas arjen touhuihin, päiväkodin vilskeeseen ja get this: Robbie Williamsin keikalle. Ouh jeah. 

p.s. ja yhdellä vieraalla oli 5kk poikansa Tulassa, jonka oli ostanut minun suosituksestani! Ja oli vieläpä varsin onnellinen valinnastaan. Aika mahtavaa, että on voinut vaikuttaa jonkun elämään positiivisella, vaikkakin pienellä tavalla. Onko muita "minun takiani" Tulaan päätyneitä? Kokemuksia?

Puoliflunssaisen perjantain ja kaupallisen lauantain vastapainoksi saatiin  tätä viikonloppua täydentämään vielä juhlava sunnuntai. ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

12 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Vuodenajat, mikä ihana tekosyy

Valeäiti 2 Kommenttia



Tiedättekö, mitä tekee pesunkestävä äitibloggari lauantaiaamuna? Menee hypistelemään lasten ulkovaatteita - ja on siitä innoissaan.

Päivän menulla oli Reiman* mahtavien vaatteiden (ja ihmisten) lisäksi tietysti muiden kivojen äitibloggareiden näkemistä ja kuulumisten vaihtoja. Eli nuhaa, päiväkotien aloitusta, eroahdistusta, sadevaatteita ja yöunia (tai niiden puutetta). Olipahan kerrassaan mukava aamupäivä siis! Tosin ensi kertaan sovimme sisällytettävän enemmän kaljaa. 

Ja vähän niistä vaatteista. Ooh, kuulkaa. En tietenkään ärsyttävästi saa teille vielä mitään oikeasti näyttää, mutta oh ja ah mitä kaikkea ihanaa ensi kevääksi on kaupan hyllyille suunnitteilla talouksiemme kohtaloksi. Saimme sentään luvan kertoa blogeissamme heti ensimmäisten joukossa sitten kun nämä uudet ihanuudet vihdoin ovat kaupoissa, joten malttakaa hetki mielenne. 

Sitä odotellessanne näytän teille sentään muiden mammojen (ja yhden ihanan pienemmän statistin) naamoja, kun ne hihkuivat onnesta uusien teknisten rahareikiensä edessä. Lisäksi kerron teille muutaman päähän jääneen faktan: 
  • Nyt 10-vuotiailla lapsilla on ensimmäistä kertaa historiassa lyhyempi eliniänodote (viidellä vuodella) kuin vanhemmillaan. Koska ne ei liiku, ei ulkoile. Mars metsään! 
  • Lapset ei myöskään kehity yhtä hyvin fyysisesti, koska niille annetaan ennalta määrättyjä malleja turvalliseen, sopivaan, ja epäpelottavaan kiipeilyyn. Again, mars metsään ja pelottaville paikoille omien taitojen rajoja hakemaan.
  • Ulkoiluvaatteissa käytetty polyuteraamikälie on samaa johdannaista pannuteflonissa käytetyn materiaalin kanssa. Tämä aine on siitä kiva, että se pitää ruanlaiton helppona, vaatteesi kuivana ja sohvasi liattomana, mutta siitä jokseenkin epämukava ettei vielä tiedetä varmasti poistuuko se ihmisen kehosta. Siis ikinä. Reiman viestintävastaavakin kertoi luopuneensa teflon-pannuista ja kattiloista, ainakin lasten ruokien valmistamisen aikana. 
  • Vettä kestävä ulkovaatteet kannattaa pitää hyväkuntoisina ja kierrättää eteenpäin niin pitkään kuin mahdollista. Lopuksi ne eivät saisi päätyä ainakaan palavaan jätteeseen, koska se äsken mainittu materiaali muuttuu ylläripylläri myrkyksi palaessaan. Pidä siis vaatteet pitkäikäisinä! Hyvänä ne pitää lian hellä poistaminen ja säännöllisen epäsäännöllinen lämpökäsittely: hetkeksi 40 asteen lämpöön ja kosteussuoja leviää taas tasaisemmin koko vaatteen päälle. Tsekkaa ohjeet jokaisen vaatteen omasta lapusta tai suoraan vaatteen valmistajalta. Lisäksi herkän väriset ulkovaatteet kannattaa suojata sillä kengistä tutulla suihkeella, eipä ole tullut ennen mieleen. 
  • Siisteintä mitä äidit tietää on henkselit haalarin sisällä ja kaunis harmaa ulkoiluvaatteessa. Ja pannacotta.
Sitten niitä naamoja ja vähän vaatteitakin.










Kuva PeNa. 








Suurimman oohaah-ihastuksen aiheutti ehkä nämä alla näkyvät, jo verkkokaupasta saatavat vaatteet: vakosammariulkohousut!* Siis vedenkestävät sammarit, kreisiiii. Samoin nuo katu-uskottavat ulkolegginssit* oli livenä reiiiiilusti hienommat kuin tässä hätäisessä kuvassa, ja talven toppavaatemallisto vain ihanan kaunista katsottavaa. Jos perustelee sillä, että tarhaan tarvii yhdet ja kotiin toiset...?



Muuten, tiedättekö mitä tekee pesunkestävä äiti kotiin palatessaan? Siivoaa sillä aikaa kotiin syntyneen brunssin jäljet. Onneksi apuna oli kaksi varsin oma-aloitteista ja innokasta tiskaajaa, jotka hoitivat ihan itse itsensä sopivalle korkeudelle.


(*Tämä teksti, yllättäen, kertoi yhteistyöstä, jonka aikana bloggaaja sai kuvissa esitetyn ilmaisen lounaan, paljon mielenkiintoista tietoa ja hyvää mieltä. Lisäksi tähdellä* merkityt linkit ovat osa affiliate-verkostoa; jos ostat jotain linkin klikkaamisen jälkeen, saan siitä roposen.)

Edit: Muokattu Reiman viestintävastaavan viestiä teflon-pannuista; olin käsittänyt asian hieman väärin. Tällä hetkellä siis vasta tutkitaan aineen vaikutusta ihmiseen. Tämä tosin on mielestäni jo ihan riittävä peruste jättää ko. kemikaali pois ruoanlaittoon liittyvistä asioista.

Tiedättekö, mitä tekee pesunkestävä äitibloggari lauantaiaamuna? Menee hypistelemään lasten ulkovaatteita - ja on siitä innoissaan. ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Mitä opin tänään

torstai 15. elokuuta 2013 Valeäiti 10 Kommenttia

Jos lapset nukkuvat, ja maassa on siis rauha, älä nyt jumalauta mene puuttumaan asioihin. Ihan sama, vaikka se maitopullo törröttäisi suoraan silmään, tai toinen hukkuisi omaan hikeensä sen peiton kuumentamana. Sinähän muuten annat sen pullon maata siellä koko yön, jätät lapsen hikoilemaan peittosaunassaan.

Tietysti jos nautit näistä vartin kestävistä koko perheen huutokekkereistä, niin ole hyvä vaan. Tosin siinäkin tapauksessa joudut kuitenkin lopulta palauttamaan tilanteen tismalleen niin kuin se oli, peittoineen kaikkineen.

Luulisin sinun hyvä ihminen kahden vauvavuoden jälkeen jo tajunneen, vaikka kieltämättä vähän hidas ihminen oletkin. Jos lapsi nukkuu, älä. Tee. Mitään. Nyt saakeli oikeasti, älä tee mitään!

Sovitaanko että tämän yön huudot tuli kerralla tässä ja huomenna ei ole kuumemittarille käyttöä, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä?


Jos lapset nukkuvat, ja maassa on siis rauha, älä nyt jumalauta mene puuttumaan asioihin. Ihan sama, vaikka se maitopullo törröttäisi suoraa...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

10 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Lajiesittely: Uravanhemman triathlon

Valeäiti 9 Kommenttia

Perheessämme on aloitettu uusi urheiluharrastus, jota haluaisin nyt suositella kaikille perheellisille. Harrastus sopii hienosti vaativaankin arkirytmiin, lähtökuntoon katsomatta. Kyseessä on nykyaikainen versio triathlonista, tuosta kaikkien kilpalajien kuninkaasta. Perinteisestä poiketen tässä lajissa ei pyöräillä, vaan kilpailun kolme osa-aluetta ovat paini, uiminen ja pikajuoksu. Käydään nyt yhdessä hieman läpi kisan kulkua ja onnistumisen edellytyksiä.

Ennen kilpailua. 
Kuten lähes kaikessa urheilussa, tässäkin kilpailussa tärkeintä on valmistatutuminen. Varaa kisan alkuun mahdollisimman paljon aikaa, ja yritä eliminoida ilmiselvät karikot jo etukäteen. Voit esimerkiksi ottaa huomioon, että letti saattaa olla liian ohut.

Tietenkin on syytä nukkua edellinen yö hyvin, varmistua ettei herää väärällä jalalla.

Kuvan lapsi liittyy tapaukseen, pyörä ei.


1. Ensimmäinen kilpailuosuus: Paini
Triathlon aloitetaan voimaharjoittelulla, kahta vastustajaa kohdaten. Yleensä harjoitteluparina on sekä kokeneempi kilpailija, että hieman tuoreempi tulokas. Ei pidä kuitenkaan aliarvioida tuoreen tulokkaan taitoja, sillä sumea voitonnälkä saattaa tehdä hänestä vielä paljon painoluokkaansa vaikeamman vastustajan. Lisäksi hän ei kaihda sääntöjen venyttämistä ja epäreilujakin keinoja. Samoin kokeneet vastustajat on syytä kohdata riittävällä kunnioituksella. Vaikka painoluokka ei välttämättä olekaan merkittävästi tulokasta suurempi, on konkarilla käytössään muut ajan kanssa hiotut keinot, henkisestä väsyttämisestä lähtien. Vastustajista juniorimpi on usein voimallisesti haastavin, kun taas vanhempi saattaa koetella kokonaiskilpailun aikaa.

Kilpailun kokonaisuuden huomioiden paini saattaa olla yksi kevyimmistä osuuksista - tai verottaa voimat heti alkuunsa. Erityisesti kesäkuukausina paini on kuitenkin usein ennemminkin henkinen koettelemus, siinä missä talvea kohti kulkiessa myös fyysisen rasitteen ja varustelun merkitys nousee.

2. Toinen kilpailuosuus: Lyhyen matkan perhonen

On uimisen vuoro.
Kuva on HS:n lukijan, ei Valeäidin lukijan. 

Uimaosuus on usein kilpailun lyhimpiä, mutta kuten paini, saattaa verottaa yllättävänkin paljon kokonaisuuden energiamääristä. Uimaosuudessa on kaksi virallisissa säännöissä hyväksyttyä suoritusvariaatioita: vapaa rinnakkaisuinti tai etutyöntö. Vaikka rinnakkaisuinti on periaatteen tasolla merkittävästi kevyempi fyysisesti, se sisältää kuitenkin huomattavia aikariskejä, ja saattaa lisäksi johtaa ylimääräisiin maastavetoihin. Kilpailukomitea suosittelee yleisesti etutyöntöä, mutta sallii kaikki tyylit, jotka johtavat kaikkien kilpailijoiden saapumiseen seuraavaan suorituspaikkaan.

Uinnin menestyksekkäässä suorittamisessa oleellista on sekä varustelu että huolellinen etukäteismeditaatio. Huomioi myös, että samoin kuin painissa, kiirehtiminen ei yleensä takaa helpompaa tai nopeampaa suoriutumista.

3. Viimeinen kilpailuosuus: Pikajuoksu
Lopulta koittaa kilpailun kliimaksi, juoksu kohti maalilinjaa. Kilpailun viimeinen osuus on helposti stressaavin, mutta samalla palkitsevin: paikalla on yleisöä kannustamassa, kaikki joukkueet ovat lähes samaan aikaan suorituspaikalla, ja ajanotto on näkyvästi esillä. Tässä kohdassa punnitaan onnistuminen ja häviö, erotellaan voittajat ja nälkäiseksi jäävät.

Pikajuoksussa voittajana selviytyy se, joka ymmärtää lajin oleelliset kompastuskivet: rauhallinen kiirehtiminen ja urheiluhenki. Tässä kohdassa, jos jossain, on pidettävä hyvä energia yllä ja pää kylmänä. Älä missään olosuhteissa paljasta vastustajille heikkouksiasi ajan ja henkisen kestävyyden suhteen. Vastustaja tulee kyllä käyttämään kaikki keinojaan pilatakseen suorituksesi tässä vaiheessa. Älä kuitenkaan anna kovaäänisenkään trash talk:in tai edes eritteillä uhkailun lannistaa mieltäsi: sinä näet jo maaliviivan, voit haistaa voiton suloisen puurotuoksun. Nyt on kyse henkisestä kantista: vain vahvimmat voittavat. Oli vastustajasi naama kuinka punainen tahansa, kyyneleet kuinka suuria kuplia tahansa, sinä e t  l a n n i s t u. Sinä kävelet ne portaat, juokset niiden ovien läpi, vaihdat niitä kenkiä. Hymy kasvoillasi ja luottavainen äänenvire huulillasi.

Enää muutama askel ja se on siinä. Yksi oviaukko, selän kääntö ja käden vilkutus -  ja olet voittaja!

Kilpailun jälkeen. 
Suorituksen jälkeen on tankkauksen ja virkistäytymisen aika.




Onnitteluni, olet suorittanut ensimmäisen triathlonisi! Mikä on olo? Jos suoritus tuntui kovin rankalta, etkä ole varma pystytkö osallistumaan seuraavan päivän osakilpailuun, suosittelen lämpimästi tutustumaan lajiin myös viestimuodossa. Viestissä valitset itsellesi kilpakumppanin, jonka kanssa vuorottelette myös iltavuoroissa, jossa kilpailun osa-alueet ovat päinvastaisia ja koettelemukset yleensä ennemminkin psykososiaalisia kuin fyysisiä.

Onnea ja menestystä valitsemallasi tiellä!


Perheessämme on aloitettu uusi urheiluharrastus, jota haluaisin nyt suositella kaikille perheellisille. Harrastus sopii hienosti vaativaanki...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

9 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kateutta kautta linjan

keskiviikko 14. elokuuta 2013 Valeäiti 8 Kommenttia

Tänään minua nauratti Ykkösen lettikateuden lisäksi erään Mintun postauksen kohta:

"Tuosta posetuksestakin on tullut vitsi meidän keskuudessa, olin vuosi sitten eräissä muotikuvauksissa muotibloggareiden kanssa. Kun tuli minun kuvausvuoroni valokuvaaja käski minua ”ottaa oma pose”. Olin että, jaa mikä!?" 

Siis todella, mikä? Sen lisäksi, etten ihan heti tajunnut Mintun otsikkoa, eli sitä helvatun "posea", en vieläkään ymmärrä miten se kuuluisi lausua. Pous englantilaisittain? Pose Turkulaisittain? Onkohan tämä taas sellainen "stailisti" sana, jossa väännetään suomea englanniksi? No sen ainakin osaan lausua, että ylläoleva teksti kuvasti niin sanottua tikusta asiaa - lähestymistapaa, jonka avulla saatiin vähän tekstiäkin seuraavien kuvien tueksi. Kuvat ovat osa kuvasarjaa "Maailman dorkin pose" ja ne kertovat erään bloggarin kasvutarinan äitiskenestä suoraan muodin huipulle, vaatesuunnittelijaksi.

Tässä tilanteessa kaikki voittaa: lukijat, jotka pääsevät näkemään tämän herkun. Ja ne kolme onnellista, jotka oikeasti voittivat nämä hienot (vaan eivät selkeästi yhtä lukuunottamatta hyvälaatuiset, isot pahoitteluni tästä) paidat itselleen:







Mahdatte te muut olla kateellisia näistä posetuksista paidoista!

Ai se lettikateus? Minulla oli tänään letti, koska työkaveri meni kehaisemaan eilen että se on niin kivan näköinen kun on paksu tukka. Ykkönen oli selkeästi samaa mieltä, koska "haluaa samanlaisen tukan kuin äidillä ja Leilalla". (Leila, mitä ilmeisimmin, on osa Ykkösen Uutta Omaa Elämää, eli tarhaa, josta minä en tiedä mitään.) No, letinhän minä sille laitoin. Siitä tuli suunnilleen pikkurillini kokoinen ja about yhtä paksu. Voitte arvata, mitä itkettiin seuraava vartti. Jos ette arvaa, vinkkaan oman lohdutukseni "kulta sun pitää nyt vähän aikaa odottaa, että sullakin on näin paljon tukkaa...".


Voi muuten käydä odottavan aika pitkäksi.



Tänään minua nauratti Ykkösen lettikateuden lisäksi erään Mintun postauksen kohta: "Tuosta posetuksestakin on tullut vitsi meidän kes...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

8 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.