A BEAUTIFUL BODY: Unelmakroppa

keskiviikko 31. heinäkuuta 2013 Valeäiti 43 Kommenttia

Mintun upea haaste on levinnyt parissa päivässä laajalle ja saanut hienosti huomiota. Tässä vaiheessa superiso käsi kaikille osallistuneille, HUH miten rohkeita tyyppejä tästä maasta löytyy!

Minä en ole rohkea.

Minttu haastoi minut henkilökohtaisesti jo pari päivää sitten, ja vastasin heti mielessäni "näääh". Vastasin samoin myös virtuaalisesti, ja aloin saada sosiaalista painetta. Että kaikki muutkin osallistui ja kaikki haluu nähdä ne sun tissit. No ette näe. Mutta vähän niistä tisseistä (ja tässä kohtaa saa kaikki miehen kaverit, työkaveri ja pomot, tutun tutut ja itseasiassa kaikki jotka minut ovat tavanneet sulkea silmänsä): ne lienevät se suurin ongelma, mitä kropassani on raskauksien ja imetyksien ansioista tapahtunut. Jätetään tässä kohtaa huomioimatta tuo alavatsapömppö, joka saa jokaisen aterian jälkeen minut näyttämään kohta kolmilapsisen perheen äidiltä. En ole, syön vain karkkia. Ihan tosi paljon.

Minun tarinani on siis about tämä: Muutama kuukausi Kakkosen imetyksen päätyttyä keräsin vihdoin rohkeuteni ja marssin Funky Lady -kauppaan. Oli pakko, kun yksiinkään edellisiin liiveihin ei enää koskenut iho. Ihan oikeasti. Ja olkaimettomat jouduin taittamaan kaksin kerroin, ettei mekoista näkynyt kuoppa läpi. Again, ihan oikeasti, kuoppa. Ja uskokaa kun sanon, pienet rinnat on musta aika ihania! Ne tekee kantajastaan siron, urheilullisen ja hoikan näköisen. Ne mahdollistaa helpomman hyppimisen, avara-aukkoisten paitojen käyttämisen ja jopa ajoittaisen liivittömyyden. Mutta kun muutos on kolmen kuppikoon luokkaa, on vaikea suhtautua. Olisi kai sinustakin vaikea suhtautua, jos vaikka kätesi yhtäkkiä pitenisivät viitisen senttiä? Aasinsiltana, on se tissien ulottuvuuskin pidentynyt muutamia senttejä, alaspäin.

Muutokset ovat vaikeita hyväksyä, etenkin silloin kun ne eivät ole tulosta omasta kovasta työstä ja peräänantamattomuudesta. Tai ovathan ne tavallaan; olen ylpeä toki siitä, että kummankin lapsen kohdalla jätin maidon, viljan ja mitä vain pois ruokavaliostani parempien yöunien alttarille. Sanomattakin kai selvää, että minä laihduin. Itseasiassa olen ollut viime vuosina, kahden lapsen jälkeen, varmaan laihempi kuin ikinä elämässäni. "Hienoa", sanoo anorektiset, "sairaan näköistä, söisit vähän", sanoo kateelliset ja "outoa, kiusallista ja vähän ahdistavaa", sanoin minä. Pahimmillaan 177cm pitkän varteni lämmikkeeksi oli annettu vain 58kg. Vaatteet päällä lähenneltiin mallin mittoja ja olemusta, ilman vaatteita olin luusäkki. Tyhjäksi imetty nahkavarasto. Nyt olen onnellisesti syönyt ja treenannut itseni johonkin 65-kiloisten sarjaan, vielä olisi matkaa ylös jäljellä.

Ja mitä siihen unelmakroppaan tulee, se minulla on. Ehkä joidenkin mielestä jopa ulkoisesti, mutta minä annan nyt arvoa sen suoriutumiselle:
  • Kaksi lasta 17 kuukaudessa
  • Helpot raskaudet, kohtuulliset synnytykset (jos nyt ei yhtä pientä oksennustautia lasketa)
  • Yhteensä 17kk imetystä, pelkkää kermaa jakaen
  • 30kg painoero kolmessa kuukaudessa, ilman arven arpea. 
Rakas kehoni, olen sinusta ylpeä. Ja olen pahoillani, etten ikinä näe sinua sellaisena kuin juuri silloin olet: oikein sopiva, hyvin toimiva ja kiltisti mukautuva. Lupaan viedä sinua jatkossakin urheilemaan ja yritän ihan tosissani antaa sinulle syviä lihaksia sen huonon rangan tueksi. Ja vähän vähentää sitä karkin määrää. Kiitos ja anteeksi. 





No fine, tässä tulee. 










Mintun upea haaste on levinnyt parissa päivässä laajalle ja saanut hienosti huomiota. Tässä vaiheessa superiso käsi kaikille osallistuneill...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

43 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Avoin kirje virnuilijalle

Valeäiti 12 Kommenttia



Miten voit olla noin täynnä rakkautta? Miten voitkaan kohdata maailman parasta odottaen, vaikka äitisi myrkytti sinua melkein koko ensimmäisen vuotesi väärällä proteiinilla? Rakas Kakkonen, olet niin ihana nyt, edelleen ja taas kerran, että minun on pakko kirjoittaa muistiin asioita sinusta. Ihan niin kuin siskostasikin kirjoitin, suunnilleen saman ikäisenä.

Siskoasi ja sinua yhdistääkin tässä ikävaiheessa eräs asia; te tunnutte kohtaavan maailman loppumattomana mahdollisuuksien ja huvin lähteenä. Sinä paukkaat tilanteeseen kuin tilanteeseen hymysuin ja kiljuen, tiukassa etukenossa. Ryhti, jonka tunnistan omasta suvustani. Vieraat ihmisetkin ovat sinulle kuin parastakin huumetta: flirttailet, virnuilet, hymyilet ja annat ylävitosia kelle vaan, pyytämättäkin. Sinua on helppo rakastaa, tuntemattomienkin. 

Ne tuntemattomat muuten kutsuvat sinua lähes poikkeuksetta samalla nimellä. Isäntä. Joskus he eivät tiedä että kuulen, kun he iloisesti huikkaavat vierustoverilleen "katsos mikä pikkuisäntä tossa menee, mahtava". Sehän sinä olet, mahtava. Olet valloittava, iloinen ja reipas. Sinulla on siis luonnetta. Kääntöpuolena onkin se, mitä ne tuntemattomat eivät aina näe: sinulta löytyy myös aimo annos tahota. Voi elämä miten sitä välillä löytyykin. 

Valoisa asenteesi saa kuitenkin pahimmankin kiukun sulamaan nopeasti, ja jos se ei muuten meinaa lähteä, voi kehiin aina heittää avaimet. Niillä leikkisit vaikka koko päivän. Paitsi autossa, koska siellä avaimet tarkoittaa oksennusta alle vartissa. Itseasiassa autoillessa et ole kovin valoisa, sitä voisimme jatkossa hieman välttää. 

Avaimien lisäksi rakastat musiikkia, kutittelua, pelottelua, yllättämistä ja kovaa vauhtia ylipäänsä. Mustikat, viinirypäleet, liha, pallot ja kengät saavat sinut suorastaan hulluksi. Lisäksi rrrrakastat vetoleluja, ja tarkoitan tässä ihan kaikkea perässä vedettävää. Myös puhelimen laturi käy. 

Sanot vähän, mutta tärkeitä: pupu, äiti, o-ou, nenä, näin ja kato. Ja brumm-brumm. Ei ole oikeastaan montaa asiaa, josta et pidä. Hampaiden pesu ja menemisen rajoittaminen ovat ymmärrettäviä, mutta mikä ihme sinulla on sitä autoa vastaan?

Olet halimiehiä, se on uskomattoman kivaa. Että vielä kypsässä vuoden ja viiden kuukauden iässäkin haluat olla minussa kiinni, kuin pieni apina. Jos en ole paikalla, tiukkaan rutistukseesi pääsee tietysti isi, Ykkönen ja se Pupu. Muun ajan sinä pussaat, rutistat, hymyilet, virnistät, kikatat ja touhotat. 

Toivon, että teet tätä kaikkea, vaikka olet astumassa isoon maailmaan. Olet minulle varmaankin ikuisesti vauva, mutta kai se on myönnettävä: olet jo ainakin taapero. Isosiskostasi tuli tämän ikäisenä sisko, sinä olet rakas pikkuveli ja nyt tarhalainen. Tällä viikolla me harjoittelemme, ensi viikolla sinun on pärjättävä ilman meitä. Takerruttava johonkin muuhun kuin minuun. 

Hyvää päiväkotiuraa rakas Kakkonen, en ymmärrä miten sinusta tuli jo noin iso. 

Miten voit olla noin täynnä rakkautta? Miten voitkaan kohdata maailman parasta odottaen, vaikka äitisi myrkytti sinua melkein koko ensi...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

12 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Projekti Ranka: vihollinen

tiistai 30. heinäkuuta 2013 Valeäiti 3 Kommenttia

Vihollinen on päässyt ohi etulinjojen, se kurkkii jo ihan puolustuksen asemissa asti. Se on tulossa, vielä hetken pystyn pitämään sitä loitolla. Aina se alkaa samasta: treenikertojen vähentymisestä. Ensin käydään rinta rottingilla, intoa puhkuen 3-4 kertaa viikossa urheilemassa. Sitten yhtäkkiä onkin ok, jos on edes kerran viikossa tehnyt jotain. 

Kakkosvaiheessa se ulottaa lonkerossa treenikertojen sisälle. Se laittaa lintsaamaan ihan vähän, jos vaikka vähän siitä alkuverryttelystä. Jonain torstaina huomaat miettiväsi, riittäisikö sittenkin se neljä sarjaa tällä kertaa viiden sijaan? Ja sitä seuraavalla viikolla huomaat, että jokainen toisto on liian nopea, keskittymätön ja hutiloitu.

Viimeinen kortti sillä vihulaiselle on kropan kuuntelu. Se tunkeutuu syvälle korvakäytävään ja kuiskuttelee että onhan toi selkä aika kipeä ollut, ja tänään jotenkin väsyttää. Kuukauden päästä huomaat, että salikortti on loppunut jo kaksi viikkoa sitten. Kahden kuukauden päästä on pää kipeä, koko ajan.

On se perkele, sanon minä. Tänään oli lannistuminen jo ihan todella lähellä. Alkuverryttelyjen jälkeen piti miettiä hetki, jaksaako sarjoihin lähteä. Jos vielä vähän venyttäisin tässä jotain. Ja on toi selkäkin, ehkä ei viitsi edes yrittää.

Kuules nyt, laiska luovuttaja, pari juttua:

  • Jos sinne salille asti raahautuu, on syytä tehdä siitä käynnistä merkittävä
  • Sinne salille kannattaa raahautua, lähteminen on aina treenin vaikein osa.
  • Miksi ajattelet viidennen sarjan vikoja toistoja alkulämmittelyssä? Aloita ekasta. 
  • Sama vanha viisaus pätee; jos ei tee mieli tehdä, se kannattaa tehdä. Joten laske nyt vaan ihan reilusti se polvi sinne lattiaan asti. Kun tuntuu vaikealta, tapahtuu hyvää. 
  • Sinulla on vain yksi vartalo, ja se on antanut jo kaksi lastakin. Se pystyy kyllä tähän, sinun pitää pystyä tähän sen vuoksi. 
  • Sen jälkeen helpottaa aina. 
Viimeinen niitti sinulle, rakas viholliseni. 

P.s. Vaikka vartalolleni jo aika armollinen olenkin, en ainakaan vielä uskalla vastata Mintun superhienoon haasteeseen. En haluaisi millään läväyttää näitä omia pahimpia ongelmiani, tyhjiä nahkarukkasia ja turvonneita mahasäkkejä internetiin, tai vielä pahempaa, tuttujeni katseltaviksi. Menkää siis katsomaan Mintun ja muiden uskomattoman upeiden ja rohkeiden naisten postaukset, parhaiten pääsette selaamaan osallistuneita Mami Go Go:n FB profiilista. Ei voi muuta sanoa kuin "wau".



Vihollinen on päässyt ohi etulinjojen, se kurkkii jo ihan puolustuksen asemissa asti. Se on tulossa, vielä hetken pystyn pitämään sitä loito...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

3 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Päivän Valeäiti ja -isä hetkemme

Valeäiti 2 Kommenttia

Se tunne, kun jätät nukkuvat lapset autoon ihan vain pienen asuntonäytön ajaksi, ja löydät palatessasi auton vierestä poliisiauton, Huolestuneen Kansalaisen ja yhden hereillä olevan lapsen.

Ei tehnyt mieli alkaa selitellä, että oli meillä itkuhälytin, ilma viileä ja se kämppäkin oli huono.

Poistuimme siis paikalta hiljaa hipsien, tuijotuksien syytä kysymättä. Ja nautimme taivaalta tipahtelevista Hyvä Vanhempi -pisteistä.


Se tunne, kun jätät nukkuvat lapset autoon ihan vain pienen asuntonäytön ajaksi, ja löydät palatessasi auton vierestä poliisiauton, Huolestu...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Arjen logistiikkaa, osa 2

Valeäiti 0 Kommenttia

Pienen ikäeron hyviä puolia; ne voi ihan hyvin jakaa keinun. Ja polkupyörän.





Pienen ikäeron hyviä puolia; ne voi ihan hyvin jakaa keinun. Ja polkupyörän.

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Mammat kreisibailaa

maanantai 29. heinäkuuta 2013 Valeäiti 4 Kommenttia

Tämän blogin kirjoittamisen yksi ehdottomia isoja bonuksia on muut kollegat, superhyvät äitibloggaajat, joita luen välillä ahkerammin kuin itse kirjoitan. Heistä yksi hauskimmista (ja tapaturma-alttiimmista, I´d like to add) stalkkasi minut esiin Facebookista ja kolme minuuttia myöhemmin olimme sopineet kaljatreffeistä. Kymmenen muunkin kanssa.

Monen säädön, huonojen öiden ja pitkien välimatkojen jälkeen meitä kokoontui "vain" kuusi ujoa ja hiljaista pienelle terassimiitille. Niin, ne muut sanoi olevansa livenä ujoja ja hiljaisia. Yritin huomattaa asiasta kun pääsin ensi kertaa ääneen siinä kolmannen tuopin kohdalla.

Alahuulen purija ja yllättäen tyhjä viinilasi.

PeNa ja mielikuvituskaverin hauskat jutut.
Vaihtoehtoisesti vähän huono kuvaaja. 

Taaperotalon Jenni ja sivistynyt Nilkkavamma. 

Never mind. 

Jaa, syötiinhän me myös. Hyvää oli.

Vaan niin oli tämä Terassin Mojitokin.
Kuten arvata saattaa, täyspäiväisten äitien ja osa-aikaisten bloggaajien illanviettoa häiritsee miehet, lapset, hävinneet kännykät ja surkea turnauskestävyys. Nuokuimme siis jo yhdeksän aikaan Jennin kanssa Kampin linja-autoasemalla nousu- ja laskuhumaltuneena, onnellisesti irtokarkkipussit kainalossamme. Mutta hei, ne kuusi (!) tuntia olivat triplahauskoja normaali ajanottoon verrattuna, joten tämä meni ihan voiton puolelle.

Ensi kerralla enemmän jengiä, isompi terassi ja pidemmät bileet, eikö? Kiitos kaikille ihanille, vitsi että ootte hauskoja. Mutta en aio edelleenkään kutsua teitä oikeilla nimillänne, olette jatkossakin PeNa, Puree alahuulta, Taaperotalon Jenni, Nilkkavamma, Hullu uimari ja Muka kaksikielinen.

Kiitos myös Vauva- ja Meidän Perhe -lehdille hyvistä jutuista, ja erityiskiitos Reimalle niinkin isosta asiasta kuin superpallosta. Mitään niin siistiä eivät olleet meidän lapset ikinä ennen nähneet. 



Tämän blogin kirjoittamisen yksi ehdottomia isoja bonuksia on muut kollegat, superhyvät äitibloggaajat, joita luen välillä ahkerammin kuin i...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Terveisiä terassilta!

Valeäiti 6 Kommenttia






Siinä se on. Mökin uusi terassi. Virstanpylväistä ehkä hienoin saavutettu, jee!

Siinä se on. Mökin uusi terassi . Virstanpylväistä ehkä hienoin saavutettu, jee!

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Merten missikisat

Valeäiti 6 Kommenttia

Isäni on purjehtinut lähes koko ikänsä, niin kuin isänsä ennen häntä. Yllättäen, minäkin olen joutunut purjehtimaan suuren osaa ikääni. Valitettavasti en kuitenkaan ikinä rakastunut itse purjehtimiseen (merielämään kyllä); jokin minussa vetää volttia kun vene kallistuu. Ennen se aiheutti vain pahoinvointia, nykyään (ja etenkin ensimmäisestä raskaudesta alkaen) päässä menee jokin ruuvi vinoon joka laittaa huutamaan hytissä sisällä helvetin kovaa sisäisesti paniikkia. Niinpä olen suosiolla jättänyt purjehtivan elämäntavan isälleni, hänen veljelleen sekä vähän muillekin suvun miehille.

Itseasiassa isälläni (Ugilla) heittää myös aika pahasti päässä. Jokin ruuvi siellä järkevien harrastusten ja finanssien osaltolla on varmaankin lievästi vinossa, sillä hän on tässä kultaisessa keski-iässään alkanut harrastaan purjehtimista ihan kaksin verroin. Pari vuotta sitten hän huomasi veljensä kanssa, että iso kilpavene, joka taipuu myös perhepurjehdukseen, ei riitä. He tekivät sen, mitä jokainen järkevä ihminen tässä kohtaa tekisi, kolme askelta ennen eläkettä: he päättivät rakennuttaa itselleen upouuden Kasin,  klassikkoveneen vuodelta 1930. Lisäksi he päättivät voittaa sillä maailmamestaruuden. Tietenkin.

Kun kitisevät vaimot ja hämmästyneet pankinjohtajat oli saatu vakuutettua, herrat olivat jo lähellä voittoa. Pari hassua käännettä myöhemmin Helsinkiin lipui tuo merten kaunotar, Kasi nimeltä Luna. Kuinka ollakaan, myös muutama muu (herrasmies) on innostunut purjehtimaan noilla moottorittomilla merten flyygeleillä, mm. Norjan kuningas Harald. Nämä samat innokkaat kokoontuvat juuri nyt oman flyygeliluokkansa MM-kisoissa Helsingissä. Isäni sai siis ensiluokkaisen tilaisuuden näyttää meille muille pelkureille, miten mukamas liukaskantisella ja kaiteettomalla veneellä purjehditaan kovaa, tai ainakin sitä vauhtia, jolla voittaa muut (Myös sen Kuninkaan, joka meni ja varasti, hah.).

Ja tiedättekö, kun ihminen saa kutsun meressä kelluvaan kuohuviinibaariin kisakatsomoon aurinkoisena päivänä hyvässä seurassa, edes kaltaiseni maakrapu ei kieltäydy.

Päivän kilpailua odotellessa.

HSS:n palanut venevaja, jonka vieressä puuveneparat asustaa. Karmea näky.

Kuoharia, tietenkin.

Liukas flyygeli ja
ammattilainen purjehduskenkineen.

Purjehduskengät pienemmilläkin! 
Siinä se menee, musiikin saattelemana.

Katsomo saattoi miehistön matkaan,
vain valkeat liinat puuttuivat (kyyneleet eivät). 

Kisaa oli yllättävän jännä seurata, vaikka katsomomme lipui melko kaukana itse veneistä. Etenkin startti oli erityisen siisti: kymmenet vain purjeilla ohjattavat veneet yrittävät samaan aikaan osua starttilinjaan juuri lähtöpamauksen jälkeen. Kun lähtöön oli jäljellä minuutti, laskimme sekunteja ja jännäsimme, mitkä veneet joutuvat kääntymään vielä linjalta pois varastamista välttääkseen. Kun pamaus vihdoin kaikui, alkoi mereltä kantautua hirveä älämölö. Siellä ne kaikki miehistöt huusi ohjeita, jokainen yrittäen samaan aikaan sekä päästä parhaalle paikalle että olla kolaroimatta sitä yhteensä miljoonien eurojen arvoista merellistä lautatarhaa. Onneksi startti oli jännä, sillä loppukisa jäi vähän hämärän peittoon huomioni kiinnittyessä pahoinvoiviin, nukutettaviin tai suolapähkinöitä kinuaviin lapsiin. Ja siihen kuohuviiniin.







Kuusi tuntia merellä kelluttuamme iho kiristi sopivasti, päässä heitti (heittää muuten edelleen) ja kaikilla oli taas aimo annos mukavia muistoja. Mitä tärkeintä, me pääsimme kaikki hetkeksi osaksi sitä kahden pikkupojan haavetta, jossa ne purjehtii merellä vinhaa vauhtia ehkä kauneimmalla mahdollisella veneellä.

Niin kuin merellä huusimme: hyvä Isi, hyvä Hartsa!

***
P.s. Jos kauniin kelin kelluminen, tai kovan tuulen makea meno houkuttaa, Ison Lunan (Finngulf 46) kyytiin pääsee Charter-risteilynä. Suosittelen ehdottomasti firmahommiin, vaikkapa asiakaspurjehdukseksi. Luna Sailing Team:in löydät Facebookista ja omilta verkkosivuiltaan

P.p.s Tämä mainos oli maksettu. Palkaksi saan lastenvahdit Flow:n ajaksi. Saanhan? 


P.p.ps. Hei vauva.fi -keskustelupalsta, terveisiä rikkaalta elostijalta! Tiedoksenne, että aion lähitulevaisuudessa muutaman muun rikkaan elostelijan kanssa aloittaa blogin otsikolla Köyhät Kyykkyyn. Kerron siellä lisää purjehdusharrastuksestani ja kolmesta asunnostani. 


Isäni on purjehtinut lähes koko ikänsä, niin kuin isänsä ennen häntä. Yllättäen, minäkin olen joutunut purjehtimaan suuren osaa ikääni. Vali...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

6 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Eräs kasvutarina

lauantai 27. heinäkuuta 2013 Valeäiti 20 Kommenttia


Elokuu 1999:
Hiukset on vastavärjätty, uusi laukku valittu, pakolliset kirjat ostettu. Uusina tietenkin. Astun kouluun lämpimänä elokuisena päivänä maailman valloittajana: tuolla astelee uusia, vasta lukion aloittaneita keltanokkia. Tänä vuonna me ruletetaan! Edessä on Wanhojen tanssit, tietenkin oman ihanan poikaystävän kanssa. Me ollaan oltu yhdessä jo kasin ja ysin välisestä keväästä, ollaan ihan superrakastuneita ja vakavissaan ja tietty muutetaan kohta jo yhteen. Vai kehtaisko mennä kihloihin? Takana on lukion opettelu, vasta pitkällä edessä ne YO:t. Tämä vuosi on siis puhdasta vapaamatkustamista, siipeilyä ekan vuoden juuri ja juuri kelvollisilla arvosanoilla. Aion mennä uudestaan sille musan kurssille, jolla sai esiintyä, ja ehkä sitä saksaa on sitten pakko jatkaa kun en muutakaan kieltä keksi.

Olen hoikka, pitkä ja tumma, mutta en tietenkään riittävän hoikka enkä riittävän tumma. Pituutta saisi olla vaikka vähemmänkin. Se haittaa meidän viiden tytön tanssiryhmässäkin, kun yritetään tehdä fiksuja koreografioita ja ne muut on lyhyempiä. Taitavampia myös, ja laihempia. Niiden päällä se napapaita näyttää ihan kivalta. Onneksi mulla on sentään ihana napakoru, joka kimmeltää muuvsien välissä.

Kouluruuat skipataan lähes joka päivä, ja sluibataan niiden sijaan kavereiden kanssa Tapiolan Carrolsiin. Ja koulun jälkeen otankin bussin alleni ja körötän kolme varttia vähän kauempaan Carrolsiin, tekemään iltavuoron. Viikonloppuna on edessä vielä lauantai- ja sunnuntaivuorot, mutta saa nähdä kuinka paha krapula on sunnuntaina, että pitääkö soittaa vatsataudista. Kolmena iltana olisi myös koristreenit, jotka kiinnostaa jotenkin joka vuosi vähemmän. Haluaisin ehkä vaan hengata kavereiden kanssa. Niin ja sen poikaystävän. Haaveissa siintää opiskeluaika ja oma koti, ihan niin kuin siskollakin on juuri nyt edessä muutto pois kotoa. Ah, kun pääsisikin pois kotoa, ei jaksa enää tätä iänikuista selittelyä omista tuloista ja menoista. Voisikohan jo muuttaa sen poikaystävän kanssa yhteen? Tämä ei ole mitään puppy lovea!

Huhtikuu 2003
Enää nämä pari tenttiä, ja se alkaa. Wappu. Ei ole siistimpää. Tänäkin vuonna on edessä nelipäiväinen ryyppysessio, tosin ensimmäisestä opiskelijavapusta viime vuodelta oppineena tuskin jaksan oikeasti niin montaa päivää. Tänäkin vuonna pidetään vappubrunssin minun kämpässä, se on lähellä koulua ja siinä on kohtuullisesti tilaa - ja tietty parveke, jossa käydä röökillä. Röökiä kuluu kyllä nykyään ihan liikaa, melkein aski päivässä. Pitäisi lopettaa, mutta tapa on jäänyt päälle. Oikeastaan en edes halua polttaa - aloitin tavan vai alusta protestina sen pitkän puppy love suhteen päättymisestä. Nyt sinkkuna ja kotoa pois muuttaneena saan tehdä ihan mitä haluan, ja minähän teen.

Kuten arvattavissa oli, tämäkin Wappu oli kostea, pitkä ja vähäuninen. Haalarit on jo nyt rispaantuneet lahkeista, vaikka niissä on vasta yksi vuosi rymytty. Lakki hohtelee vielä melko uutena, alta roikkuu menoista takkuuntunut pitkä, musta tukka. Poikaystävää mä metsästän -tunnarini soi päässä kun roikun riennosta toiseen liioitellussa juhlahumussa, sitä kuuluisaa railakasta opiskelijaelämää viettäen. Päässä kalvaa alkava epäilys siitä, ettei tämä elämäntyyli ole ikuisesti paras. Seuraa löytyy halutessa, vaikka pitkää vartta on alkanut kuorruttaa katu-uskottava määrä kaljan, roskaruoan ja urheilemattomuuden kerros. Tästä parin vuoden päästä huomaan että se kerros vastaa melkein pariakymmentä kiloa ja alan tehdäkin asialle jotain, onneksi.

Elämää värittää kaverit, heikohko opiskelu, bileet ja biisit, naurut ja nautinnot. Vaikka tämä aika kuluttaa kroppaa, taloutta ja ehkä vähän henkistä kasvuakin, jää tästä vuodesta loppuelämän kestävät muistot ja ystävyydet. Aika, jota kaihoan ikuisesti ja jota en enää koskaan haluaisi elää uudelleen.

Kuva ehkä vuodelta 2007,
mutta voisi olla myös 2003-2004. 

Maaliskuu 2009
Okei, kutsut on melkein valmiit, paikka vahvistettu ja valokuvaaja varattu. Häämekkofiasko on päättymässä onnellisesti, mutta monta pientä juttua on vielä hoitamatta. Enää kaksi kuukautta h-hetkeen, mahtavaa! Aina välillä pysähdyn tuijottamaan omaa elämääni: menossa naimisiin, omistan asunnon, käyn vakituisessa työssä, jossa olen hyvä. Eihän tässä ole mitään järkeä. Onko tämä todella minä?

Olen ehkä rakastuneempi kuin ikinä, niin myös avomies. Mitä lähemmäksi häitä mennään, sitä enemmän kiehnäämme yhdessä, vaikka kutsukorttien osoitteiden kirjoittamisessa saatetaan joskus sortua ylilyönteihin (no kirjoita itte sitten saatana jos ei kelpaa!). Olen todella innoissani tulevista häistä, melkein enemmän vielä edessä olevista polttareista. Onneksi mieskin on sellaista jalat maassa ja järki päässä - tyyppiä, ja meille kummallekin avioliitto on periaatteessa vain etappi yhteisellä matkallamme. Emme usko suhteemme siitä mihinkään muuttuvan, emmekä myöskään usko että avioituminen tarkoittaa väistämättä yhdessä oloa hautaan asti. Aiomme sitoututa täysillä, tehdä kovasti töitä tarvittaessa, mutta kuitenkin luovuttaakin, jos on ihan ihan pakko. Tätä ei monelle romantiikannälkäiselle kaverille voi sanoa, he pitävät sitä huonona merkkinä ja vääränä asenteena.

Naimisiin menoakin tärkeämpää meille on kummallekin perhe. Olemme halunneet lapsia jo pitkään, sekä erikseen että yhdessäkin. On selvää, että toivoisimme saavamme lapsia. Pillereitä en ole vielä jättänyt pois, koska en halua riskeerata häissä raskaana olemista. (Päätös, jota kadun kiukkuisina surkeuden tunteita tulevana syksynä.) Olemme eräänä kauniina kesäyönä sopineet kaljaterassin tolpan takana pussaillessamme, että pillereiden napsiminen loppuu viimeistään hääpäivänä. Jännittää ihan pirusti: tulenkohan ikinä raskaaksi? Apua, mitä jos tulenkin? Olemmeko siihen oikeasti valmiita? Mitä jos tulenkin heti raskaaksi?

Thaimaassa maaliskuu 2008

18.9.2009
Mä olen maho lehmä. Miten mulla ei ole edes menkat alkanu? En varmaan voi ikinä tulla raskaaksi. Kaikki muut ympärillä tuntuvat olevan raskaana; taapertavia mahoja menee kämpän ohi päivittäin, kaveriporukassa voivotellaan kun tuli heti kertalaakista raskaaksi, valitellaan oireita. En pysty enää kuuntelemaan jokaista uutista onnellisena, päässä ei pyöri melkein mikään muu kuin oma tilanne. Olisi helpompaa, jos olisi edes jokin kuukautiskierto olemassa, miksei mitään tapahdu?

Lisäksi töissä on kamalaa. Ihanaa, mutta kamalaa. Olemme työkaverini kanssa niin sitoutuneita yritykseen ja työhömme, ettemme osaa asettaa työstressiä oikeisiin mittasuhteisiin. Olen ollut vasta niin vähän aikaa oikeasti työelämässä, etten osaa vielä tunnistaa pian lähestyvää uupumusta. Kahden vuoden ajan olen painanut töitä niska limassa, hullu innostuksen kiilto silmissäni. Tehnyt paljon ylitöitä, eikä se ole oikeastaan edes haitannut. Epääräinen rooli, projektityöt ja vaihtuvat vastuut ovat kuitenkin verottamassa osansa. Pari kuukautta enää tätä, ja räjähtää. Menen vihdoin lääkärille ihmettelemään, missä kuukautiset viipyy. Saan kuulla, että "tuskin sulla mitään ovulaatiota ole", lähetteen hedelmöitystutkimuksiin ja kupin käteen. Miehelle tuliaisia.

Poistun lääkäristä epäuskoisena ja soitan töihin; voisinko jatkaa lopun päivää kotona? Saan kuulla, että olisi hyvä olla paikalla palaverissa, ja menen tietenkin. Alle kahdessa viikossa löydän itseni olohuoneen sohvalta itkemässä kello kahdeksan aamulla. En vain pysty menemään töihin.

Tämä ajanjakso elämässäni on yksi rankimmista. Ulkoisesti kaikki on hienosti: olen hoikistunut häitä vasten, ja sitä ennen tiputtanut ne 16 kaljakiloa. Olen onnellinen, Hawaiin häämatkalla ruskettunut ja asun unelma-asunnossani ihanan miehen kanssa. Työpaikkana voisi olla monen kadehtima, harvinainen tilaisuus vastavalmistuneelle. Ja kuitenkin tämä syksy on yksi mustimmista, sen jälkeen olen aina ihmetellyt, eikö loka-marraskuu olekaan oikeasti niin pimeä kuin muistan. Toisaalta hitsaudumme miehen kanssa aivan mahtavaksi pariksi, tämä vastoinkäyminen vain lähentää meitä.

Minä ja serkkupoika 5kk 2009 talvella.


17.7.2010
Mittari näyttää +30. Ensimmäistä kertaa ikinä toivon, että se olisi vähän vähemmän. Makaan saaressa kalliolla, umpiruskea mahani pystyssä. Tai en makaa, olen puolistuvassa asennossa. Ei tunnu mukavalta olla selällään. Illalla huomaan jalkojeni turvonneen ensimmäistä kertaa. Kaksi piimäälimppua nakkeineen näkyvät juuri ja juuri navan takaa kurkkien. Kesä on ollut ihana, ja edessä on mitä jännittävin syksy. Ei-sittenkään-niin-kauan odotettu esikoinen on luvannut saapua maailmaan syyskuun lopulla.

Ehdimme lopulta käydä siellä vauvalääkärin luona vain pari kuukautta. Tehtiin kaikki testit, syötiin vähän jotain lääkkeitä ja juuri kun aloin olla kiukkuisin, jätin eräänä tiistaina sushit syömättä. Tiesin jo ennen testiä. Tämä aika on kuitenkin ollut paljon muutakin kuin odottajan onnea. "Joku jossain" väitti, että syömäni ovulaatiolääkitys saattaa aiheuttaa normaalia enemmän keskenmenoja. Työkaverin raskaus päätyi juuri samaan. Kerromme kaikille innoissamme, mutta silti aina vähän pelottaa. Vielä tässäkin vaiheessa, viimeisellä kolmanneksella, olen vähän epäuskoinen. Mitä jos jotain vielä käy? Nyt ei ole onneksi vielä aika miettiä synnyttämistä, nyt vain ollaan ja grillataan, mahaa ja ruokaa.

Mahasta puheenollen, se on oikeasti aika pieni. Saan itseasiassa ravata senkin takia vähän ylimääräistä lääkärissä, ihmettelemässä kasvaako kohtu. Paino on kuitenkin alkanut lisääntyä ensimmäisen viiden kuukauden nollatilanteen jälkeen, ja nyt sitä tuleekin vauhdilla. Neuvolatäti motkottaa syömisistä, vaikka yritän selittää että syön samalla tavalla kuin niinä viitenä kuukautena, kun painoa ei tullut ollenkaan. Olen vielä hoikka, vaikka tulevan raskausmyrkytyksen turvotus on jo hiljalleen alkamassa. Naama on ruskea, tukka jo maltillisemman tummanruskea ja kädessä kiiltelee uudet sormukset. Hymy on herkässä, silmäpussit kohtuulliset ja kai minä sitten sädehdin. Saatan olla aika kaunis, tietämättäni.

19.6.2010.

+ 27.7.2013
Nyt on taas kaikki kyllä niin hyvin: lapset onnellisina mökillä, aurinko paistaa ja minä matkalla kaljalle. Aurinkoa, ystäviä ja vähän omaa aikaa. Mahtavaa! Elämässä tuntuu olevan nyt palikat aika lailla kohdillaan. Tätä on haettu.

Ps: olen mielestäni aika kaunis muhkuroineni kaikkeni.

*******

Tähän kirjoitukseen minut haastoi Salamatkustajan Satu. Haasteena oli muistella omaa elämää viitenä random päivämääränä; elokuu 1999, huhtikuu 2003, maaliskuu 2009, 18.9.2009 ja 17.7.2010. Tyyli ja muoto on vapaa, mutta vastata piti suunnilleen näihin kysymyksiin: 

1. Millainen olet ollut noina vuosina, noina aikoina?
2. Mitä olet ajatellut?
3. Millainen on ollut elämäsi?

4. Miltä olet näyttänyt?
Heitän haasteen eteenpäin kaikille! Jos sinulla ei ole blogia, vastaa noihin kommenttiboksissa. Jos sulla on blogi, linkkaa tänne tarinasi. Varoitan, tämä oli kivaa, kuluttavaa, hidasta ja analyyttista :)

Elokuu 1999: Hiukset on vastavärjätty, uusi laukku valittu, pakolliset kirjat ostettu. Uusina tietenkin. Astun kouluun lämpimänä elokuisen...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

20 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Ykkönen-Suomi-Ykkönen

perjantai 26. heinäkuuta 2013 Valeäiti 7 Kommenttia

Vaikka Ykkönen puhuu nykyään todella hyvin ja paljon, puheessa on selkeästi vielä paljon kehitysaskelia edessäkin. Ihan kaikki abstraktit jutut ei aina aukea, välillä se taas ymmärtää vähän turhankin paljon. Kiukkuinen nalkutussävy(ni) saa sen melkein aina lohduttamaan "ei mitään hätää" ja mykkäkoulun havaitessaan tulee kysymään että "mikä sua äiti harmittaa"?

On se vuoden vanhempi Serkkupoikakin hauska, kun se kertoo tehneensä jotain "aikoinaan" syvällä kokemuksen rintaäänellä.

Veikkaan kuitenkin, että hassujen sanamuunnosten kultakausi alkaa olla ohitse. Lapiokin kun on jo nykyään lapio, eikä "papilo".

On siis aika käyttää blogia sen perimmäiseen tarkoitukseen; päiväkirjana, virtuaalisena vauvakirjana ja muistin tukena.

Kypsässä kahden vuoden ja kahdeksan kuukauden iässä Ykkösen oman sanakirjan helmiä ovat:

Elisantti (elefantti)
Malmis (valmis)
Viinareita (viinirypäleitä)
Makutikku (tikkari)
Nurinnurin (väärinpäin)
Kuulaimet (kuulosuojaimet)
Rutarata (junarata)
Ravuvuori (lavuaari)
Jukukurtti (jugurtti)
Haitari (iPad)
Orota! (odota)
Drätkä (prätkä)
(hmm, näitä katsellessa tulee mieleen, onko olemassa käänteistä ärrävikaa...?)
Edit: pakko lisätä uusi sanoja kun mieleen tulee:
Hiekkalaakitto (hiekkalaatikko)
Juoksetaan (juostaan)
Luketaan (luetaan)
Mitä sä puhut? (mitä sä sanoit)
Me sanottiin iskän kaa (me puhuttiin iskän kaa)

Ja nämä kaikki sanat teille tarjosi tyttö, joka sanoo ihan sujuvasti "antioksidantti", "borgbacken" ja "hippopotamus".



PS. Terveisiä mökiltä, joka on viimein ansainnut etuliitteensä "kesä-".

Vaikka Ykkönen puhuu nykyään todella hyvin ja paljon, puheessa on selkeästi vielä paljon kehitysaskelia edessäkin. Ihan kaikki abstraktit ju...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

7 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Neuvottelija

torstai 25. heinäkuuta 2013 Valeäiti 4 Kommenttia

Kyllä elämä melkein kolmevuotiaan kanssa on hauskaa. Etenkin silloin, kun se komentaa itseään, ja neuvottelee itselleen parempia etuja . Heittää siis aina päin naamaa kaikki ne yltiöviisaat argumentit, joita sen äiti sille jakelee.

Asuntomessuilla se kuulemma "menee nyt vaunuihin istumaan, eikä se ole mikään vaihtoehto". Viimeisiä liukumäkiliukuja tehdäänkin kuulemma kaksi, ja jätskiä saakin paljon.

Illalla käsken syömään vielä ainakin viisi puurolusikallista, johon se vastaa hetken mietittyään "kolme". Varttia myöhemmin kerron, että tänään luetaan vain yksi satu, mutta saan taas pataan: "eikun kolme".



Jotenkin tämä koko pieni neuvottelija naurattaa mua ihan tosi paljon, ja herättää toisaalta myös suurta ylpeyttä ja toivoa.

Että ehkä sitten joskus 25v päästä se löytää itsensä palkkaneuvotteluista ja vastaa satasen korotusehdotukseen samalla itsevarmuudella: "eikun kolme".

Kyllä elämä melkein kolmevuotiaan kanssa on hauskaa. Etenkin silloin, kun se komentaa itseään, ja neuvottelee itselleen parempia etuja . Hei...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Länsirintamalta ei (onneksi) mitään uutta

Valeäiti 5 Kommenttia

Ei sul mittää kuvei ois? No oishan täsä, aigamonta! Käytiin siis Turussa, usko tai pois. Koska olen mitä uskottavin bloggaaja, varsinainen mielipidevaikuttaja ja kuluttamisen ohjaava voima, kerron teille nyt kaiken mitä teimme - eli mitä teidänkin pitää tehdä. Tosin olen huomannut, että jokainen tuntemani lapsiperhe on jo tehnyt tai tekemässä tämän saman setin, joten turhaahan tämä on. Voitte siis vain nauttia ultralaadukkaista kuvista ja sujuvasta kerronnasta. Tai sitten kello on jo melkein puoliyö ja aivot tahmeat. Anyway.  

1. Kupittaan Seikkailupuisto
Seikkailupuisto todella oli erään suosittelijan sanojen mukainen - ihan paras! Startattiin Turun "helleloma" vähän aiottua myöhemmin sunnuntai-iltapäivällä, ja saavuimme vasta neljän aikoihin Seikkailupuistoon. Se ei menoa haitannut, me ehdittiin pomppia, ajella, riehua ja kiipeillä vallan mainiosti. Puisto oli ihan superkiva paikka, jossa oli paljon jännää tekemistä ilmaiseksi tai edulliseksi. Kriittistä palautetta annan kylmästä säästä, joka melkein sai jättämään jätskit väliin (mutta vain melkein), sekä vähän huonosta ohjeistuksesta kylttien ja henkilökunnan osalta. Kaikki tarvittava kuitenkin löytyi ja ystävällistä oli palvelu. Varottaisin kuitenkin myös, että esimerkiksi vähän villiimmän puoleisten lasten kanssa voisi olla toivottavaa varata vähintään yksi aikuinen per lapsi, koska puisto on aika helvetin vaarallinen laaja alue. Toisaalta, näin vain yhden lapsen tippuvan pää edellä alas parin metrin korkeudesta, että ei kai siinä sitten. Mitään. 

Tällä kelillä ja vilukissa-asteella
vesileikit jäi vain haaveeksi. 

2€ / lapsi, suunnilleen kohtuullinen hinta.


Puistossa oli vino pino mahtavia kiipeily- ja piileskelypaikkoja, joista
voi tippua kuolemaan repiä paljon huumoria.

Tsiigatkaa mikä meno! Kakkonen meni ihan itse tohon seisomaan
ja hyvin pysyi kyydissä mutsin tiukassa poljennossa.

Puistossa oli myös paras jätskikiska IKINÄ,
josta sai mm maidotonta jätskiä. Jee Kakkosen puolesta!

Chopper parkkeerattiin jätskien ajaksi, sen vuokra
puoleksi tunniksi oli 4€. Varsin kohtuullinen.

Om. Nom.
2. Majoitus YO-kylässä
No okei, ei ihan. Me ängettiin itsemme väkisin kaveripariskunnan nurkkiin, vaikka ne yritti estellä että millähän te koko perhe mahdutte...no näin me mahduttiin: Kakkoselle oma matkasänky mukaan, ykköselle koko patja mukaan. Yllättävän outo, mutta toimiva ratkaisu. Siinä tuhisivat hienosti, paitsi ekana yönä Kakkonen heräili itkemään, mikä oli varsin poikkeuksellista. Aamulla kävi ilmi, että emäntämme oli yrittänyt myrkyttää sen piilottamalla pizzapohjaan maitoa. Et onnistunut, jäätiin vielä toiseksi yöksi!


Jos sinulla ei ole näin mahtavia kavereita keskeisellä sijainnilla ja joustavalla asenteella, suuntaa vaikka Börsiin tai jopa Caribialle. Turun Omppuhotellikin on hyvä ja siisti.

3. Nenä kohti Naantalia
Herättyämme koko perheen siskonpedistä ystävien olkkarin lattialta, aloimme valmistella koko reissun kohokohtaa, sitä syytä, miksi alle metristen vanhemmat suuntaa Turkuun. Oli aika vetää syvään henkeä, ladata pää täyteen rauhoittavia mantroja ja suunnata kohti Naantalia. Ja voi kuulkaa, se oli ihanaa. Koko setissä oli jotain niin maagista; että voit mennä johonkin saarelle, jossa asuu jonkin sadun hahmot. Siis vähän niin kuin pääsisi Tylypahkaan (Tai jotain vähän coolimpaa, esim. Sopranosien kotiin). Sen saaren lähestyessä sekä minä että Ykkönen hihkuttiin, joka askeleella kovempaa: kohta ne näkyy, kohta löydetään Muumitalo! Ja se hetki, kun noustiin ylös kukkulaa ja se sininen talo alkoi näkyä, voi veljet. Voi veljet mikä fiilis, siis minulla! Enkä ole mikään Muumifani, mutta silti.

Vietimme kylmässä saaressa noin kolme tuntia, jonka aikana ehdittiin juosta satupolkuja, nähdä musiikkiteatteria, jutella Pikku Myyn kanssa ja käydä talossa. Nähtiin itseasiassa melkein kaikki, mitä saarella on tarjota, mutta paremman sään salliessa oltaisiin hyvin voitu viettää ihanassa paikassa vielä monta tuntia. Tähän kaikkeen fiilistelyyn vaikuttaa varmasti juuri se kolea sää, ja siitä johtuva maltillinen ihmisrysä. Asioita jopa näki, kun saari ei pursunnut.










Ennakkovaroituksista huolimatta ruokatarjontakin oli mielestäni oikein kelpoa, 31€:lla söi koko perhe peruskotiruokaa buffetista jälkkäreineen. Ei siis ihan nakit ja ranet -linjaa, mutta ei tietenkään luomuhippiterveysruokaakaan. Lompakkoa sai taas toki nöyrästi kaivella; sisäänpääsy aikuisille 25€/nenä (lapset alle 3v sentään ilmaiset, jee!), Muumiparkki 8€, ruoat ja välikahvit päälle ja oltiin taas siellä sadan euron kuopassa. Silti päivä oli kokonaisuutena elämys, joka oli ehdottomasti tämän rahan arvoinen.

4. Syö & juo
Matkan aikana jämähdimme pitkälti samoihin tuttuihin ruokapaikkoihin, jotka on ennenkin todetty hyväksi; ystäviemme köökistä (ruokamyrkytykset annettakoon anteeksi) mukavaa yhdessäoloa, Paninista lapsiystävällistä palvelua värityskirjoineen herkkuruoan lisäksi, Naantalin Café Antoniuksesta Suomen parasta marjakakkua 36v kokemuksella, Pizzeriumista Isyyspakkauksen suosittelemana herkkupizzaa ja tietysti monen monta pillimehua, välijätskiä ja kahvikuppia matkan varrella milloin mistäkin. Seuraavalle kerralle jäi vielä monta testattavaa, ja täytyy se Blankon lammaspastakin parin vuoden välein syödä. 

Mene ja koe: outo, mutta herkullinen pieni kahvila.
Se on marenkia, marjaa ja kermaa. Se on omnom.

Pizzerium, neljä tähteä. Miinusta
Food Courtista ja leikkipaikasta, jota ei näe pöydistä käsin.




Chez N. ja sen paras piirre: läpinäkyvä tuoli.
5. Turun Linna
Matkamme viimeisen päivän ratoksi olimme suunnitelleet jotain linnaa, säästä riippuen Samppalinnaa tai Turun Linnaa. Foreca on nyt joutunut ikuiseen pannaan ja helvetin tuliin, sillä tällekään päivälle ei annettu luvattua hellettä (fyi, se tuli seuraavalla päivälle. Tietenkin, koska silloin me jo paleltiin siellä Hyvinkäällä) ja jouduimme nöyrtymään Linnoista pimeämpään. Tämäkin kohde oli kuitenkin yllättävän kiva kolmeveen ja puoltoistaveen kanssa, siellä ne touhotti menemään ja ihmettelivät hienoja rakenteita sillä aikaa kun me fiilistelimme kaiken kauneutta. 16€ tiskiin, reilu tunti pyörimistä ja matkan kulttuuriosuus oli kunnialla suoritettu. Tai siis, leluauton kanssa, mutta aika kiltisti kuitenkin.






6. Turun pääkirjasto
Bloggaajakollegan vinkistä kävimme vielä ennen lähtöä vilkaisemassa uusittua pääkirjastoa. Hienohan se olikin! Lasten osasto oli erityisen WAU, hienoja sohvia, hyviä kirjoja ja lattiaan piilotettuja salaisuuksia. Ehdottomasti suositeltava visiitti sadepäivänä, ja miksei kauniinakin: kirjaston pihamaalla on kiva kahvila terassilla.


...ja sitten me tulimme. Sori.

Vielä vikat treenit.
All in all, Turku, olet edelleen ihana. Annan jopa anteeksi tavallista surkeamman sään (Wtf tuuli, ei Turussa tuule!), sillä olit taas ihastuttava ja lapsenikin sinuun rakastuivat. Tulemme taas myöhemmin (Marsi, varaisin yhden mustikkapannariaamiaisen kiitos. Ilman maitoa) takaisin, ihan varmasti!

Ei sul mittää kuvei ois? No oishan täsä, aigamonta! Käytiin siis Turussa, usko tai pois. Koska olen mitä uskottavin bloggaaja, varsinainen ...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

5 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.