Vaihe, jonka ei tarvitse loppua

maanantai 24. kesäkuuta 2013 Valeäiti 4 Kommenttia



"Äitiiiiii! Kato mitä mä osaan!"
"Orota, älä lähre ilman mua"
"Mä laitan nukelle tutin ja tuun sitte"
"Äiti onks meillä nukelle peitto?"
"Voi veljet miten paljon lokkeja"

Se on niin ihana. Miten voikaan tollainen uhmaikäinen olla noin ihana? Sellainen, että se on vain innoissaan kun tulen töistä kotiin, ja haluaa näyttää ihan heti kaiken mitä sinä päivänä on oppinut. Se tulee luokse kun pyydän lähemmäksi iltatoimia varten, ottaa napakasti poskista kiinni ja heittää viisi suukkoa suoraan suulle. Se juoksee kauppaan onnellisena, paitsi silloin kun pitää pysähtyä laittamaan nukelle pudonnutta tuttia. Kaupan autokärry saa lähteä liikkeelle vasta, kun nukke on saatu kainaloon, kummallekin turvavyö ja vielä nukelle peittokin. Ettei tule kylmä, kuulemma.

Mökillä joukoista suurimman keskellä se istuu vartin, ehkä enemmänkin, hiljaa itsekseen viltillä ja piirtää. Illalla se haluaa minun kainalooni ja nukahtaa siihen, melkein kesken omien laulujensa. Töihin lähtiessäni se muistuttaa minua, että töistä pitää tuoda mukana se sininen kynsilakka, jota hänelle laitetaan. Illalla se osoittaa jokaista kirjan hahmoa ja kysyy "mitä hän tekee"?  Puistossa, mökillä, puskassa ja veneellä se muistaa hämmentävän hyvin kertoa että on hätä, koska silloin pääsee vanttipissalle, taito, jonka olemme oppineet Kanarian epäonnistuneen polviliruttamisen jälkeen. Se rakastuu koiriin, kissoihin ja vauvoihin, lohduttaa kiukkuisia kanssauhmailijoita tutulla "ei mitään hätää" mantralla, ja hämmentää muita äitejä loppumattomalla kärsivällisyydellään.


Ja se toinen, voiko olla mahdollista että se ihan yhtä siisti tyyppi? Se kohtaa maailman pelkällä innolla, meiningillä ja rakkaudella, eikä niin välitä siitä, osaako jalat vielä löytää kaikkia askelmiaan. Se mennä touhottaa jalat leveässä haarassa, huutelee väliin "TAM!" ja heiluttelee kaikille vastaantulijoille. Se saa poikkeuksetta kanssaihmiset hymyilemään, aina en edes ihan tiedä miksi. Kai vain olemalla.


Se näyttää kuulemma aikuiselta, vanhalta mieheltä, vaikka minusta se näyttää vain todella aurinkoiselta. Ja vähän asvalttia kohdanneelta. Se on niin iloinen, pulppuileva suorastaan, että muiden(kin) mielestä maailma olisi parempi, jos jokainen ihminen olisi vähän sen kaltainen. Se tarrautuu iloisena pienenä apinanpoikasena syliini kun tulen töistä kotiin, ja yrittää pussata huulille. Vaikka sitä ei saa tehdä, leuan alle se painaa mielellään pääänsä ja näyttää hetken hieman hullulta onnellisen hymynsä kanssa. Se haluaa työntää itse kärryjä kaupassa ja on jotenkin suloinen jopa raivotessaan kun ei vielä osaakaan. Ja tänään se oli kaikista ylpein pieni poika koskaan, kun sekin huomasi että osasi pissata pottaan. Sitäpaitsi, tätä kirjoittaessani se taisi juuri nukahtaa itsekseen omaan sänkyynsä. Iso poika.


Koko kombon kruunaa se isoin tyyppi, joka pitää näitä kahta näin hurjan onnellisena, iloisena ja elämää rakastavina vintiöinä. Ja minut savulohisalaatissa. Nam.


"Äitiiiiii! Kato mitä mä osaan!" "Orota, älä lähre ilman mua" "Mä laitan nukelle tutin ja tuun sitte"...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

  1. <3

    Kateellisena luin kohdan "nukahti itse sänkyynsä"!
    Kuinka monta ja millaista unikoulua kävittekään?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kohtaa joudun häpeillen myöntämään, ettei mistään unikoulusta ollut kyse! Aikaisemmin toi on aina nukahtanut maidonjuontiin sohvalla sylissä, nyt on jäänyt hereillä sänkyyn. Insinööri kolme iltaa sitten vaan reippaasti sen sinne jätti ja antoi valittaa, kävi välillä moikkaamassa mutta aina takaisin. Siis klassinen jätetään vaan sänkyyn ja annetaan valittaa = huutaa. Lähinnä se oli kettuuntuntu, eli ei tarvinnut miettiä pitääkö mennä jeessaa. Eilen meni sitten vielä helpommin, jäin laittamaan pyykkejä näköetäisyydelle ja se vaan tuijotti mua vihaisesti pinnasängystään :D Tänään olikin sitten jo superhomma: lapsi täysin hereillä sänkyyn, se hamuili syliinsä oman pupunsa ja nukahti hymysuin sinne yksinään jossain vaiheessa, pupu sylissä.

      Eli vanhemmilta vähän tsemppiä ja vihdoin jalkautettu unilelu teki tehtävänsä :) Seuraavana opetellaan pesemään vielä hampaat ennen sänkyyn vientiä, nyt se tehdään ennen maitoa..

      Poista
  2. Onneksi olkoon! Ehkä meilläkin on vielä toivoa.

    VastaaPoista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.