Urheilija vasten tahtoaan

torstai 9. toukokuuta 2013 Valeäiti 0 Kommenttia

Valmentaja-Harri, toivottavasti tuo tsemppipeukku kantaa 26.5.


Olen nyt lenkkeillyt ihan oikeasti säännöllisesti jo pari kuukautta. On aika mieletöntä huomata, että lenkille lähtiessä SportsTrackerissä edelliset lenkit näkyy olevan "4 päivää sitten" ja "6 päivää sitten". Että edellisestä urheilukerrasta on nykyään korkeintaan kolme päivää, eikä kuukautta. Nyt tähän kohtaan olisi kivaa ja kliseistä kirjoittaa, miten minä niin nautin urheilusta, miten siihen on tottunut ja miten se kyllä kuulkaa helpottaa kun alkaa saada sitä urheilun tuomaa mielihyvää.

No ei helpota.

"Pitääkö siis oikeasti juosta?"

"Siis sä oot ihan tosissasi? Lenkille?"
Edelleen istun salin pukuhuoneessa mahdollisimman hitaasti pukeuten, makustellen suussani sitä miten ei kyllä yhtään tekisi mieli.  Edelleen jokainen lenkki alkaa ajatuksella onko ihan oikeasti pakko ja enhän mä voi jaksaa yli kahtakymmentä minuuttia.

Olen edelleen aito sohvaperuna, vaikkakin sellainen joka urheilee. Paradoksi, jota en tiennyt olevan. Sitä en vieläkään ymmärrä, kuinka paljon sitä liikuntaa pitää ihan oikeasti harrastaa, jotta tulee sellaiseksi ärsyttäväksi "siis mun on pakko liikkua, heti jos en liiku muutamaan päivään, alkaa ahdistaa" -ihmiseksi? Ja miksi sekin fiilis loppuu heti jos urheiluun tulee yli viikon tauko?

Tästä kaikesta huolimatta minä siis urheilen. Koska olen luvannut niin. En itselleni, vaan muille mutseille ja Insinöörille, joka maksoi kymmennen valmennuskertaa personal trainerin kanssa. Nyt siis menee lujaa; juoksen ainakin kerran viikossa ja käyn salilla 1-2 kertaa viikossa. Kehitys on huimaa, mutta silti tiedän että koko homma lopahtaa heti kun Mutsien Kymppi ja se PT-kymppikin on ohi. Vai lopahtaako?

Kuinka yllättävää, selitän jotain suu vaahdossa.
Millähän sitä saisi itselleen muistiin tämän hetken tunteen; sen, että salitreeni alkaa aina sujua lämmittelyjen jälkeen. Ja että vielä ekan vartinkin jälkeen askel lentää kevyesti lenkillä, ja että itseasiassa kymmenen kilometriä ei olekaan kauhean paljon. Että enää ei tarvitsisi ajatella että juoksen ainakin kolme kilometriä tai puoli tuntia, kumpi nyt ensin tuleekaan täyteen. Nykyään voi juosta helposti tunnin tai enemmänkin, kunhan muistaa ottaa iisisti. Ja hei sinä suorittaja, on ok kävellä välillä. Kun nilkkaan sattuu tai selkää vihloo, kylkeä pistää tai kyrsii muuten vaan, voi vaikka viisi minuuttia kävellä ja sitten taas testata juoksemista.

Jos tätä kuvaa katsoo, ei tarvitse ihmetellä kovan vauhdin
tuomaa hartiakipua. Voisinko olla yhtään enempää mutkalla?

Mutsit tekee karttameemejä:
eikö tässä ole selvä peukku?
Doritin pikkuautoa ei ole kyllä voittanutta.

Kattokaa nyt,
kyllä se sohvaperuna juoksee.
Tässähän ei edes salitreenit näy.
Kaiken takana piilee siis tavoite. Minulla on oltava selkeä tavoite aina. En vaan voi saada itseäni lenkille siksi, että siitä tulee hyvä olo ja pysyn terveenä. Valitettavasti tarvitsen ennemmin sellaisen "sitten näytän muille ja itselleni miten hienoihin lukuihin pystyn" -tavoitteen. No mennään sitten sillä. Mutta tulevaisuuden rentoa fiilisurheilijaa tavoitellakseni, olen nyt asettanut sille Mutsien Kympille uuden tavoitteen:  että juokseminen olisi kivaa. Ja jos se tapahtuu huikeassa vauhdissa (1:00 - 1:05) niin hyvä minä. Mutta vielä isompi Hyvä Minä, jos se tapahtuu kivasti, rennosti, muiden mutsien seurasta nauttien ja ilman takana piilevää ketutustua siitä, etten saanut sitä kymppiä tuntiin.

Kuulemma verryttely on tärkeää. Ilmeisesti minun mielestäni lähinnä tyhmältä näyttäminen on tärkeää.

Ja urheilussa parasta on oikea välineistö. Naiset iloisiksi tekee Sigg.
Jos jotain, minun pitäisi jo nyt olla aivan järjettömän tyytyväinen omaan suoritukseeni. Olen oikeasti alkanut taas liikkua säännöllisesti, kymmenen pistettä siitä. Lisäksi olen onnistunut kehittymään kummassakin lajissa (sali ja juoksu), asia jota ei ole ehkä ennen tapahtunut. Papukaijamerkki siitä.

Isoimman pokaalin väsään itselleni sinä päivänä, kun käyn säännöllisesti vähän liikkumassa vaikka ja silti. Ilman vauhti-, paino- tai matkatavoitteita. Kunhan liikkuisin, vielä kahdenkymmenenkin vuoden päästä. 

Onko teillä muilla vastaavia, koko elämän kestäviä motivaatio-ongelmia näennäisestä suoritumisesta huolimatta?

P.s. mitä Projekti Rankaan tulee, kaikesta tästä huolimatta (vai sen takia?) selkä on huonomassa jamassa kuin koskaan. Lääkärikäynti ja lähetetoivot lähenee.

Kuvat Dorit Salutskij, paitsi niissä jossa arvon kuvaaja itse esiintyy, jolloin oletan että Katja Lahti :)

Valmentaja-Harri, toivottavasti tuo tsemppipeukku kantaa 26.5. Olen nyt lenkkeillyt ihan oikeasti säännöllisesti jo pari kuukautta. On...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.