Valeperheessä kuultua viikon varrella

perjantai 31. toukokuuta 2013 Valeäiti 2 Kommenttia

Olen saanut suuren kunnian laulaa ystäväni häissä kesällä. Aamulla kerroin Insinöörille aloittaneeni harjoittelun kuuntelemalla kyseistä kappaletta ja laulaa lurautin hieman esimerkiksi; "se biisi menee niin kuin näin." Harjoittelua on vissiin vielä hyvä tovi edessä, sillä Ykkönen ilmoitti "äiti älä kilju".

****

Kakkosen sanavarastoon lisättiin eilen "hauva". Hauva pääsee kunnioitetulle viidennelle sijalle varastossa, jonka ensimmäiset neljä sanaa varsin loogisesti olivat "äiti", "kitta", "pupa" (pupu) ja "baabapapa" (ymmärtänette).

****

Vintille on menossa Serkkutytön jäljiltä jo pieneksi jääneitä vauvan vaatteita. (Sopii muuten ihmetellä miten se on ylipäänsä mahdollista kun tyttö syntyi suunnilleen viikko sitten ja on edelleen ehkä maitotölkin kokoinen.) Tein sen virheen, että katsoin mitä laatikosta löytyy. Tästä seurasi muutaman minuutin "voooooiii tääällä on täääääkin! Kato nyt miten söpö, ei tää kato enää mahdu sulle Ykkönen ollenkaan! Niisk miten iso susta on tullut". Ykkönen otti kriisin paljon pragmaattisemmin ja totesi iloisesti "ne mahtuu Jamonille!". Niinpä kärräsin eilen kasan vaaleanpunaista ystäväni ihanalle pikkukinkulle, viisiviikkoiselle pikku tyttöselle.

****

Kanarianmatkalla näimme paljon ihmispatsaita, tiedättekö niitä pronssiseksi "maalattuja" tyyppejä, jotka on paikallaan kunnes raha kilahtaa kirstuun? No, niitä on näemmä nyt Suomessakin. Ykkönen näki nimittäin tummaihoisen miehen puistossa ja totesi: "kato Isi, patsas!". Onneksi eivät sentään rahaa tarjonneet.

****

Maanantain tanssiesitykseen piti tosiaan niitä lippuja käydä ostamassa. Insinööri oli kertonut, että nyt mennään ostamaan liput Mummeille, Ugille ja Serkkupojalle, johon Ykkönen totesi hämmentyneenä, että Serkkupojallahan on jo lippu. Ihmeteltiin kovasti että miten niin, mutta emme saaneet pyynnöistä huolimatta lisäselvityksiä. Ratkaisu arvoitukseen ratkesi iltapäivällä kun Ykkönen kertoi minulle innoissaan että "käytiin ostamassa Serkkupojalle uusi Suomen lippu!".

****

Eräänä iltana pyysin Kakkosta menemään leipänsä kanssa keittiöön, siis pois olkkarin matolta. Kysymyshän oli toki täysin retorinen, pelkkää käytöstapojen opettamisen teeskentelyä. Jotain on kai kuitenkin mennyt perille, koska Ykkönen ojensi "Niin Kakkonen, Edda (=ihana siivoojamme) on JUST siivonnut".

****

"Mikä täällä haisee?" - Ykkönen, tavarat housussaan. 

****

Hyvää viikonloppua kaikille, me lähdetään ihan tosi yllättäen taas mökille. 


Olen saanut suuren kunnian laulaa ystäväni häissä kesällä. Aamulla kerroin Insinöörille aloittaneeni harjoittelun kuuntelemalla kyseistä kap...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

2 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kuinka minusta tuli ällö äiti, osa 2

keskiviikko 29. toukokuuta 2013 Valeäiti 10 Kommenttia

Niin ja mites se loppuunmyyty tanssiesitys, mehän varmasti ostettiin ne liput silloin kun siitä täällä valittelin?

No kun ei, vaan me hoidettiin koko homma alusta loppuun ihan klassiseen Valeäiti tyyliin. Seuraa taas kerran kyyneliä, hikeä ja oksennusta, por favor:

Herään maanantaiaamuun järkyttävässä pöhnässä, pää kipeänä, silmät turvonneina, kroppa hajalla. Ai niin, juoksin eilen sen kymmenen kilometriä kipeänä. Lähden töihin ja vannotan Insinööriä hoitamaan liput Ykkösen tanssiesitykseen, joka on samana iltana. Ne oli kai jo melkein loppu pari päivää sitten.

Kymmenen aikoihin kännykkään pärähtää viesti: liput loppu.

Soitan hysteerisen puhelun kotiin, mitämitäootsätosissas ja täytyyhän meidän sinne päästä ja entäs ne mummitkin? Koska hysteria ei auttanut yhtään, eikä mies muuttunut lipuiksi linjan toisessa päässä, tein sen mitä tälläisessa tilanteessa tehdään: soitin Stokkalle. Kävi ilmi että koko kaupungissa on vain kolme lippua jäljellä, eikä niitä saa varata. Ennen kuin ehdin edes vetää koko epätoivon kirjoa (eka tanssiesitys, traumoja kaikille jos ei päästä) oli liput jo tulostettu meille odottamaan hakemista. Kiittelin vuolaasti ja muistin taas rakastavani tuota ydinkeskustan ihmettä.

Kaikki hyvin siis, sovitaan Insinöörin kanssa että tulevat hakemaan täältä töistä puoli neljältä viimeistään, jotta ehdimme 16.15 alkaviin kenraaliharjoituksiin tapiolaan. Paikalle kun pyydettiin neljäksi.

Kello 15.01 saan soiton kotijoukoilta. Olin kuulemma kaiuttimessa ja minulle kerrottiin tämän hetkisen ongelman olevan se, ettei Ykkönen suostu tekemään mitään. Istuu vain vaunuissa ja huutaa (tämän sain toki ilman kertomistakin selville kun taustalla raikasi ääääeäeeäeeiiiiiäääämähaluuuuuunmäenhaluuuu!!!) Siirryin hieman sivuummalle käymään astetta kiusallisempaa konferenssipuhelua, jonka aikana yritin muka selvittää mikä on vikana ("äääääeeeeäääeeeäää!!!") ja kerroin että nyt pitäisi kyllä syödä ja vaihtaa vaatteita ("äääääeeeeäääeeeäää!!!")  ja lopulta pyysin vain odottamaan siellä nätisti kunnes äiti tulee kotiin. Lähdin samantien kotiin ja mietin matkalla, että pienessä ikäerossa on puolensa: jos tähän uhmavaiheeseen yhdistettäisiin se mykkä raivopötkylä, miten niiden kanssa ikinä pääsisi mihinkään?

Yllättäen tilanne ei kotona ollut maagisesti parantunut tässä välissä, joten me vain siirsimme sen saman huutavan möykyn ilman ruokaa, niissä itsevalituissa vaatteissaan autoon. Kello 15.57 huuto oli loppunut, mutta ruuhka alkanut. Ykkönen oli viirunaamainen mutta tyytyväinen, Kakkonen leikki jo toista tuntia Insinöörin avaimilla hullun kiilto silmissä ja metallinmaku suussa.

Kello 16.08 kaarramme Tapiolaan, joka on hieman muuttunut sitten viime näkemän. Seuraa stressaantunutta "no aja tonne / ei sinne pääse / no tonne sitte / minne? / no en minä tiedä!" "keskustelua", ja löydämme jonkin ihme parkkihallin noin kaksi minuuttia ennen kenraaliharjoitusten alkua.

Kello 16.12, viitisentoista sekuntia ennen auton pysäköimistä, Kakkonen oksentaa. Opin kaksi asiaa: 1. Matkapahoinvointiin ei tarvita kännykkää, avaimetkin riittää, 2. Olivat syöneet lounaaksi nakkeja ja pastaa.

Heiteltyäni ilmaan pari tarpeellista syytöstä ("miksi sun täytyy olla noin negatiivinen!" vastauksena ilmoitukseen "mä en sitten tiedä mihin meidän pitää tulla") nappaan vihreään kukkamekkoon ja punalilaraidallisiin velourverkkareihin ihan itse pukeutuneen Ykkösen mukaani ja jätän Insinöörin ratkomaan takaperoista nakkisoppaa.

Kuin ihmeen kaupalla löydämme perille, ja ehdimme lavalle muiden pienten menninkäisten kanssa juuri ajoissa. Ykkönen ei edes pissaa niihin verkkareihinsa, vaikka ei tietenkään ole käynyt vessassa pitkään aikaan. Huokaisen vielä vieressä istuneelle toiselle äidille, että pikkuveli oksensi autossa ja saan takaisin sen äitien myötätunnoksi kooditetun vihaisen ettekaitevaan -kysymyksen "ai, onko teillä kotona vatsatautia?" ei ole, näemmä vain avainten syömisestä autossa voi tulla paha olo.

Kenraalin jälkeen palaamme aulaan, ilman mitään hajua siitä, mitä seuraavaksi pitää tehdä. Joukkoomme liittyy takkiin puettu Kakkonen (muuta puhdasta ei ollut koska tiuskaisin lähdön hetkellä että ei se nyt mitään vaihtopaitaa tarvi, nyt mennään!), joka tuoksahtaa vielä vienosti mahahapoilta. Ovista työntyy vielä Mummua, Mummia, Serkkua ja Ugia, ja ostamme vielä muutaman lipun, vaikka emme osaa laskea montako tarvitaan.

Vien Ykkösen takaisin pukkariin, löydämme esiintymisvaatteet ja rikomme ensimmäisen esitysmekon. Saan toisen sille päälle ja vaipan varmuuden vuoksi myös, onnistuin! Jätän superreippaan tytön yksin pukuhuoneen hirveään hälyyn ja poistun paikalta opettajalle polleasti hymyillen. Ja potkaisen samalla jotain toista tyttöä päähän. Hups.

Pääsemme vihdoin kaikki katsomon puolelle, Kakkonenkin rauhoittuu niiden aika freesien avainten kanssa syliin. Ensimmäinen esitys saa sen hytkymään hulluna samban tahtiin. Sitten vihdoin lavalle ilmestyy ensin paikkamerkkejä, ja niiden perässä ihan mielettömän pienen näköisiä menninkäisiä. Niillä on kaikilla eriväriseksi värjätty tyyyliina päällään.

Kun aplodeista hetkeksi hämmentynyt Ykkönenkin löytää omalle paikalleen, saa pienten esitys alkaa. Naisääni laulaa "pyörin pyörin pyörin, ja katson maailmaa" ja pienet saparot alkavat pyöriä omilla paikoillaan. Jotkut heti ja jotkut vasta sitten kun olisi jo aika nousta seisomaan.

Askelmerkeistä viis, muu katsomo, maailma, oksennukset ja kiireen hiet pyyhkiytyvät mielestäni. Unohdan jopa marmatukseni kalliista lipuista ja koko harrastuksen järkevyydestä. "Tämä oli niin sen kaiken arvoista" mietin, kun pyyhin liikutuksen kyyneleitä ja nauran onnesta. Miten ihana tuo pieni voikaan olla.

Niin ja mites se loppuunmyyty tanssiesitys, mehän varmasti ostettiin ne liput silloin kun siitä täällä valittelin? No kun ei, vaan me hoid...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

10 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

"Kannustakaa, saakeli!"

maanantai 27. toukokuuta 2013 Valeäiti 22 Kommenttia

1. Ensikertalaisen höykytyssynnytys
2. Toinen synnytys oksennustaudissa
3. Mutsien Kymppi 2013
4. Puolimaraton 2009
5. Puolimaraton 2011.

Elämäni rankimmat, ja samalla palkitsivimmat suoritukset, järjestyksessä. Tätä kirjottaessani alan pikkuhiljaa olemaan taas tolkuissani sunnuntain jälkeen, sillä HERRANJESTAS mikä päivä! Jännitystä alkoi pukata jo aamulla ja viimeistään puolisen tuntia ennen kisapaikalle lähtöä oli sykkeet pilvissä, jatkuva pissahätä ja tärinä. Stressiä, jännitystä, innostusta ja ärähtelyä ("pois tieltä, mähän sanoin että mun tarvii taas käydä vessassa!") - ilmassa todella oli urheilujuhlan tuntua.

"Tulkaa nyt vielä kuvaan!" huudettiin parille hikipinkolle tässä kohtaa.

"Siis tajusithan sä, kymmenen kilsaa??" 

Vielä ennen lähtöä kikateltiin, vertailtiin taktiikoita ja värjöteltiin sadekuurossa. Pikkuhiljaa asetuimme aloillemme. Minä, Paula ja Nilkkavamma (ks. alempaa) asetuimme ihan ekan ryhmän melkein kärkeen, seuraava porukka ekan ryhmän loppupäähän jne. Tanssimme tuhansien muiden kanssa dorkia tanssiliikkeitä, yksi sormi sportstrackerilla ja toinen sykemittarilla.

Lähdön hetki koitti viimein. Odotin viimeiseen asti sykemittarin kanssa, napsautin sen vasta ihan just sillä sekunnilla kun menin lähtöviivan yli. Katsokaas ettei vain sekuntiakaan liikaa! Ensimmäinen kilometrin meni aropupun lailla omaa kohtaa etsiessä, hieman jo hitaampia ohitellen. Kirmasin ihastuneena pitkin sporakiskoja Mannerheimintiellä ja totesin, ettei Paulan perään kannata yrittää sykkeen noustessa huimiin lukemiin. Nilkkavamman (tässä vaiheessa vielä Nonariina) kanssa tasaannuttiin yhdessä mukavaan vauhtiin ja huomasin ilokseni ensimmäisen kilometrin kuluneen ajassa 6:17. Täydellistä!

...ja tästä noin minuutin päästä kuului vierestä "AI! V****U!!!" ja Nilkkavamma oli syntynyt. Ja mitä minä tein kunnon urheiluhengessä? Käännyin katsomaan, sanoin "voi" - ja jatkoin matkaa. Morkkis olisi ollut kovempi, jos ei oltaisi taas tavattu toisiamme kolmen kilsan kohdalla todetakseni että hengissä se vielä on.

Siinä saman kolmen kilometrin kohdalla yhytin ilmaisten take-away-suokakurkkujen (wtf?) lisäksi yhden todella hämmentyneen näköisen pikkutytön, joka ei millään nähnyt äitiään vaikka Insinööri kuinka yritti auttaa. Niinpä koukkasin sivuun, sanoin kovaan ääneen "moiiii!" ja muiskautin ison pusun sen poskelle. Se riemuilme, joka seurasi, oli ihan varmasti niiden menetettyjen sekuntien arvoinen, tai enemmäkin. (Tosin jälkikäteen kuulin, ettei se ollut edes tajunnut kuka kävi lääppimässä. Höh.)

Sen pienen ihmisen onnenilmeen voimalla jatkoin samaa, hyvin alkanutta vauhtia. Kellotin kilometri toisensa jälkeen kuusi minuuttia, tai jopa alle. Jossain vaiheessa tajusin, että tunnin tavoite on oikeasti melko mahdollinen, vaikka sykkeet huiteli aina 180 väärällä puolen ylämäissä, ja alamäissäkin vielä 170 tienoilla. Sinnittelin silti (jos joku vetää nyrjähtäneellä nilkalla niin kai sitä jaksaa vähän rajummillakin sykkeillä!), puuskutin NRJ:n teltan ohi puoliksi tanssien, ihailin ääneen kaunista hevosta puuskutuksen lomassa ja purin hammasta sen saakelin Auroran sillan kohdalla. Viimeisen kilometrin alkaessa aloin kiristää ihan kunnolla, ajattelin että nyt kisahenki, kannustus ja finaali kyllä vie hurjaan vauhtiin! No ei. Paskat kukaan mitään kannusti.

Kun vastikään maailman pisimmäksi maalisuoraksi julistettu 9,5-10km alkoi, aloin luonnollisesti sättiä kannustajia. Taputin itse itselleni ja huusin ärtyneenä "kannustakaa nyt!" (edelleen, mulla on se paras urheilijahenki). Käännyin kiittääkseni sitä yhtä ainoaa kannustajaa, jonka kuulin ja näin - ja löysin taas ne hämmentyneet nappisilmät, jotka etsi äitiään. Tällä kertaa en käynyt nuolaisemassa, oli saatava se aika nähkääs. Viimeiset sata metriä (oksettaa!), viiskyt metriä (nyt jos koskaan!), kymmenen metriä (miksi nää ei kannusta, miksei muut juokse kaikkea mitä irtoaa?) ja maalissa pysäytin sykemittarin sokkona samalla kun yritin kaartaa pyörtymättä pois muiden tieltä.

Kello oli pysähtynyt aikaan 59:17 ja fiilis oli M A H T A V A! I fucking did it! Itsensä ylittäminen oli täällä taas, mielessä vilkkui kaksi lapsen syntymää ja kaksi 21km kohdalle viritettyä maaliviivaa. Miten mä pystyin tohon? 

Hyvä minä.

Loppupäivä juhlittiin vielä muiden mutsien kanssa, kohotettiin maljaa vähän liian hyvän Llagrima d'or:in tahtiin, ja syötiin sponsoripullaa. Mikä älyttömintä, nautittiin sponsorihieronnasta, jonka ihanan Organic Spirit:in ihanat naiset tarjosi. Vaihdettiin kilometrikuulumisia, vertailtiin aikoja ja naaman punaa, tavattiin uudestaan kannustusjoukkoja ja nautittiin siitä omasta keskinäisestä superfiiliksestä, jonka saimme aikaan. Jotenkin tuntuu, etten ole ainoa, joka ei olisi oikein halunnut lähteä kotiin lainkaan. Eikä siihen välttämättä liity ne 12 pulloa Cavaa. Sanon siis vielä kerran; Kiitos Katja ja Satu, kiitos että valitsitte minut mukaan tähän hulluun ryhmään, ja kiitos se hullu ryhmä, joka vielä tapaa ihan varmasti jouksun merkeissä. Seuraavaa odotellessa..



Cava ja sen ystävä Satu.

Kuva kuvan sisällä.
Toiset ne ottaa lapsensa ihan kaikkialle mukaan!
Jakoivat kaikille juoksijoille ruusuja,
 mutta minäpä vaihdoin sen sata kertaa hienompaan palkintokukkaan. Voisilmäkukkaan.

"Saisinko yhden mussinssin vielä?"

Sitten seuraa arvoitus, tai ehkä äänestys:

Valeäiti oli sunnuntaina totaalisen töttöröö, kipeä, kuollut, voimaton, rikki ja bloggaamaan kykenemätön, koska:
a. Se juoksi kymmenen kilsaa täysiiii pienessä flunssassa
b. Se juoksi kymmenen kilsaa keskisykkeenä 170 ja maksimina 196
c. Se ei syönyt lämmintä lounasta tätä ennen
d. Se söi palautusruokana Pågenin pullaa ja muffinsseja
e. Se joi palautusjuomana viisi kaksi lasia cavaa
f. Se otti niskahieronnan, jonka antaja sanoi "oho" jumit huomatessaan vai
g. All of the above?

Never again, sittenkin.




Ja loppuilta menikin sitten näin.


Ekat viisi kuvaa (c) Katja Lahti.


1. Ensikertalaisen höykytyssynnytys 2. Toinen synnytys oksennustaudissa 3. Mutsien Kymppi 2013 4. Puolimaraton 2009 5. Puolimaraton 201...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

22 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Änt, ynt, tee, nnnyt!!!

sunnuntai 26. toukokuuta 2013 Valeäiti 0 Kommenttia

Jännäpissa edessä (ja Tenat unohtui!), tsemppihalit mielessä, skumpat kylmässä ja hymy herkässä.

Vapise Helsinki, mutsit tulee.

Jännäpissa edessä (ja Tenat unohtui!), tsemppihalit mielessä, skumpat kylmässä ja hymy herkässä. Vapise Helsinki, mutsit tulee.

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Hyvää, kiitos!

lauantai 25. toukokuuta 2013 Valeäiti 4 Kommenttia

Ai että mitä meille kuuluu? Kaikenlaista!

Olemme valesairastaneet
Maanantaina oli kurja oli (siis minulla), kylmä ja kaikkea. Illalla syntyi kuumekäyrä normaalista 36.2:sta kohti 37.1 ja sitten 37.3. Sadattelin kurjaa onneani, kun sunnuntaina pitäisi juosta. Ehkä se menee siihen mennessä ohi, ajattelin, jos lepään hyvin. Menin siis seuraavana päivänä töihin. Olin huono, mutta selvisin. Ja kas, mitään kuumetta ei sitten enää ikinä ollutkaan. Ei flunssaa, ei mitään. Kyseessä taisi olla siis joko ihan v-käyrän nousu tai jokumuumikä. Sitä samaa lepoa päätin kuitenkin jatkaa koko viikon urheilun osalta, jotta pääsen varmuudella juoksemaan sunnuntaina. Iiiik, juoksemaan sunnuntaina!

Olemme tehneet töitä. 
Päivisin vähän liikaa, välillä öisinkin pari tuntia (henkisesti, kuka mitään nukkua haluaisi). Hyvä siitä tulee, ja ensi viikolla pitäisi helpottaa. Onneksi on hyvät apurit: iltakahvi ja henkilökohtaiset ajatusten sparraajat. 

Iltakahvi. Nevahööd.


Olemme viettäneet hääpäivää. 
Romanttisesti ja yltäkylläisesti! Neljää yhteistä avioliittovuotta juhlittiin vähän viime vuotta vaatimattomammin ensin mahtavalla lapsiperhekyläilyllä ja illalla home made illallisella. Njam.



Kuvan veitsi ei liity tapahtumiin.



Olemme hieman närkästyneet.
Monistakin asioista, mutta tämä kohotti tänään kulmia. Onhan se kamalaa, jos koulussa joutuisi vaikkapa joskus kuuntelemaankin.



Olemme aiheuttaneet närkästystä
Tai ehkä se oli ihan söpöä muiden ravintolassa istuineiden mielestä, että lapsemme käveli ympäri ravintolaa lelukori kädessä ja teki sitä itseään. Ja että sen takana tullut lapsi myös raportoi siitä kovaan ääneen.

Hetken aikaa oli seesteistä.
Olemme olleet klassisia valevanhempia
Jatkuvalla syötöllä. Tänään paukatin oven Kakkosen naamalle, vaihteeksi. Keskiviikkona Insinööriltä tuli tekstiviesti "siis täh, unohdettiinko me Ykkösen tanssitunti?". No unohdettiin. Lisäksi ollaan unohdettu ostaa liput niiden maanantaiseen tanssinäytöksene. Hups.

Olemme kehittyneet
Kakkosen sanainen arkku on hiljaa mutta varmasti aukeamassa. Eilen hän otti Ykkösen pehmopupun käteen, sojotti sitä kohti naamaani ja sanoi itsevarmuutta puhkuen "pupa!". Hyvä poika. Se myös ymmärtää pelottavan paljon ja kiipeää pelottavan korkealle.

Olemme laiminlyöneet
Urheilun, siivouksen, ruoanlaiton ja blogin. Vitsi että harmittaa, mutta ei vaan ole rahkeet riittänyt tällä viikolla. Jonossa on taas paljon kamaa, potkupyörän ylistämisestä Mutsien Kymppiin ja kaiken maailman yhteiskunnalliseen hapatukseen, mutta inspiraation ja jaksamisen viipyessä jäämme vielä odottamaan. Olkaa huoleti, en ole teitä silti unohtanut ja kommentit luen hymyssä suin!

Mitäs teille kuuluu?

Ai että mitä meille kuuluu? Kaikenlaista! Olemme valesairastaneet Maanantaina oli kurja oli (siis minulla), kylmä ja kaikkea. Illalla syn...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Tiedoksenne

perjantai 24. toukokuuta 2013 Valeäiti 0 Kommenttia

Äääääääääääkkkkk mikä kiire!!!

Siksi hiljaista. I will be back.

Äääääääääääkkkkk mikä kiire!!! Siksi hiljaista. I will be back.

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Kolme pientä sanaa

tiistai 21. toukokuuta 2013 Valeäiti 9 Kommenttia

"Minä en halua!"
Ne sanoo kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta tiukkaa tahtoa. Ja jos tahto ei jotain halua, se e i h a l u a. Parhaana päivänä se alkaa haluta kun vaihtoehtona on jäähy. Huonona päivänä se alkaa heitellä tavaroita, paukuttaa päätä lattiaan ja purra peittoaan. Kaikkina näinä päivinä minäkään en haluaisi.

"Minä teen itte!"
Ne huutaa ne samat vajaa kolme vuotta täyttä taitoa. Sehän siis osaa vallan itse pukea sukat (väärinpäin), laittaa pyjaman päälle (vaikka hihat on ristissä), valita vaatteensa (sentään jotain joka raajalle) ja sitoa kengätkin (solmun pitävyydestä voidaan olla montaa mieltä). Jos haluaisi pysyä järjissään, olisi syytä varata kaikkeen edellämainittuun noin viisinkertainen aika äidin vastaavaan suoritukseen verrattuna. Parhaana päivänä auttaa, kun sille ilmoitetaan että on kymmenen sekuntia aikaa kokeilla itse ja sitten autetaan, huonona päivänä liikutaan väkivallan rajoilla kun väkisinpuetaan punaisena huutavaa mustekalaa. Ks. edellinen kohta.

"Ei mitään hätää"
Nämä sanotaan sille vähän yli vuoden ikäiselle, joka osoittaa siskonsa merkkejä yöllisten kauhukohtausten nousevana ohjaajalupauksena. Tosin tämä vuosikurssi näyttäisi ottavan teemaan vielä vähän enemmän yöraivokohtaus -tyyppistä lähestymistapaa. Parhaana yönä talttuu nopealla rauhoittelulla, huonona yönä vaatii äidin kaulan alueen valtaamista puoliväkivaltaisella mönkimisellä ja kaulakuopan syventämismetodeilla, sekä loppuyön kainaloon liimautumisella.

"Sua vaan väsyttää"
Sanotaan tuttinsa elisanteille lahjoittaneelle lapselle, joka ei sen seurauksena enää nuku päiväunia.  Josta johtuen saattaa olla hieman kireänä iltapäivän kello viidestä alkaen. Sellaisella tavalla kireällä, että kun hiuslenksu napsahtaa vahingossa rikki, napsahtaa jotain myös päässä ja "maailma on loppu ja minä en kestä tätä elämää" -huutoshow voi alkaa. Parhaana päivänä se nukahtaa illalla nopeasti, huonona itkee maailman epäreiluutta vielä kympin uutisten jälkeen.

"Enää pari vuotta"
Huokaistaan niiden vanhempien kesken, jotka laskevat päässään, milloin tämä kaikki nukutusvammaisuus helpottaa. Parhaana päivänä tämä lausutaan haikeasti ihaillen, huonona päivänä pessimistisen masentuneena.

"Ootsä ihan hullu?"
Ja lopuksi, näillä palautetaan maan pinnalle se täysi idiootti, joka kaikesta tästä huolimatta katsoo pienen pieniä uusia tyttövauvoja ihan maaninen kiilto silmissään, nuuskuttelee pehmeitä otsia ja miettii (vahingossa ääneen) että eikö mekin vielä voitais...


"Minä en halua!" Ne sanoo kaksi vuotta ja seitsemän kuukautta tiukkaa tahtoa. Ja jos tahto ei jotain halua, se e i h a l u a. Pa...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

9 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

I say tomato, you say...

sunnuntai 19. toukokuuta 2013 Valeäiti 27 Kommenttia

Viime vuosina olen oppinut monen muun asian ohella ottamaan huomioon tärkeitä nyanssieroja. Kuten sen, miten pitkä voi puolitoista minuuttia olla. Että mieluummin sen vaikka ihan oikeasti seisoisi päällään kuin supistelisi loppuhuipennusta odotellen.

Ehkä isoimmat nyanssierot syntyvät kuitenkin vanhan DINK-näkökulman ja nykyisen volvoelämän arkisissa tilanteissa ja niihin suhtautumisessa. Se, mikä on yhdelle iso juttu, on toiselle arkea. Se, mikä on toiselle ehdoton ei, on toiselle vasta lämmittelyä. Nyt kun on taas itse yhden jalan verran siellä lapsettoman elämän puolella, havahtuu huomaanaan välillä niitä DINK-ajatuksiakin. Ja muistaa, että maailmassa on muitakin näkökulmia, kuin se kotiäitifarssi; olisi hyvä muistaa aina jokaisen oman elämäntilanteen tuoma suodatin asioiden kohtaamiseen ja ilmaisuun.

Lupaan tässä ja nyt että teen parhaani parantaakseni pääni sisällä joskus tapahtuvaa vertailua ja pahoittelen mahdollisia aikaisempia mokiani. Sillä välillä revin asiasta myös vähän huumoria (?). Otetaanpa muutama empiiristen tutkimusten kautta (sekä koettu että havainnoitu muilta) saatu esimerkki näkemyseroista:

"Kotona on kauhea kaaos" 
DINK: päivän Hesari on vielä pöydällä, espressokone on pesemättä ja tennarit eteisessä lajittelematta värin mukaan.
Volvo: ruokapöydällä on potta, jossa pissaa (hyvä!), dvd-soittimesta sojottaa puolikas hammasharja, pyykkikoneessa on legoauto ja legolaatikossa kaikki talouden salaatinottimet. Eteinen on tuolla jossain haalarivuoren alla ja sohva lapsenmuotoisen möykyn muhentamana tilassa, joka muistuttaa enemmän kylpy- kuin olohuonetta. Kellään ei ole vaatteita ja on takuuvarmaa, että jossain on jo pissalammikko. Tai pahempaa.

vrt. "on täällä aika siistiä". 
DINK: noi sisustuslehdet voisi vielä suoristaa. 
Volvo: Ei yhtään vaippaa lattialla, pöydät ei ole kuorrutettu ruoalla.

"Kai tätä paitaa voi vielä kerran käyttää?" 
DINK: takapuolen kohdalla silkki on hieman rypyssä ja kauluksessa tuoksuu hajuvesi.
Volvo: räkä on jo kuivunut ja puuroklöntit meni sisäpuolelle. Kakkatahra ei haittaa kun ei edes tiedä sen olemassaolosta.

"Mulla ei ole mitään päällepantavaa". 
DINK: Siis sellaista, joka ei olisi jo nähty, johon en olisi jo kyllästynyt ja joka sopisi tämän hetkiseen fiilikseen. 
Volvo: Sellaista joka sopisi tissien, perseen, mahan tai kaikkien kohdalta. Ja olisi puhdas. Ja rypytön. 

"Rahat on ihan finaalissa"
DINK: Koska ostin kolmet kengät. 
Volvo: Koska sitä ei ikinä mistään tullutkaan.

"Mulla on flunssa"
DINK: Eilen oli kuumetta, tänään olen töissä. 
Volvo: Lapsen keuhkokuume selätetty, kolmas norouhri bongattu, odotan omaa vuoroani muita hoitaen. 

"Hirvee stressi, tosi paljon tekemistä tällä viikolla" 
DINK: Huomenna kolme dedistä ja taloyhtiön kokous, tiistaina iso myyntipalaveri ja loppuviikosta sata juoksevaa asiaa hoidettavaksi ennen viikonlopun menoja.
Volvo: Huomenna on neuvola. Kauhean aikaisinkin, jo kympiltä. 
Bonuksena katse tulevaisuuteen; 
Volvo2: Tarha, työ, tarha, koti, toista kunnes tuuperrut.

"Ihana sää tuolla ulkona!"
DINK: ja minä olen sisällä jumissa yhdeksän tuntia. Kotimatkalla hikoilen aamukylmävaatteissani kun muilla pukkaa viidennen brunatunnin hikeä. 
Volvo: tänään ollaan oltu vasta kaksi tuntia ulkona.

"Lapsiystävällinen koti" 
DINK: meillä on maitoa ja Muumeja löytyy YouTubesta. 
Volvo: Syöttötuoli, tai tarpeeksi jesaria lapsen kiinnittämiseen. Ei mitään yli 100€ arvoista alle kahden metrin korkeudella. Ei melu- ja sotkuherkyyttä, ei jyrkkiä rappusia, ei oman arvonsa tuntevia kotieläimiä. Ei vaaleita villamattoja. 

"Mennäänkö lauantaina lounaalle?"
DINK: Olisiko klo 16 hyvä? 
Volvo: Sopii, ajalle 11-12 miinus lähtökatastrofit. Nähdään drive-in:issä.

"Tehtäiskö tänään jotain hyvää ruokaa?"
DINK: Haudutettua olutpossua vai sushia?
Volvo: Ollaan villejä, tehdään jotain kanasta. 

"Vitsi kun väsyttää"
DINK: Nukuin eilen vain kuusi tuntia. 
Volvo: ...


Viime vuosina olen oppinut monen muun asian ohella ottamaan huomioon tärkeitä nyanssieroja. Kuten sen, miten pitkä voi puolitoista minuuttia...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

27 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Mökkipeikko baarissa

Valeäiti 5 Kommenttia

Nyt on vanheneminen käsillä. Anteeksi sille ihanalle ystävälle, joka tätä lukee, mutta eilen tuli ekaa kertaa ehkä ikinä se kuuluisa "onko pakko lähteä" -fiilis ennen kivoja bileitä. Koska emme ole sellaisia nykyaikaisia feidaajia*, menimme tietenkin kun oltiin luvattu (ja haluttiin tietenkin nähdä myös ihanaa ystävää ja sen kivaa uutta kotia), mutta täytyy myöntää että jalat oli aika tiukasti siellä mökin maaperällä, kun olisi jo pitänyt hypätä autoon. Neljä tuntia autossa, huonot yöunet ja krapulan vaara sekä lähes vuorokausi ilman lapsia tuntui melkein mahdottomalta vaatimukselta kun vaakakupin toisessa päässä oli mökkiremppaa (toistaiseksi kivaa), saunaa ja rauhallista iltaa lasten kanssa.

Hommaa ei helpottanut kyllä sekään, taaskaan, kun Ykkönen ilmoitti dramaattisesti, että se siis "jätetään tänne ihan yksin". No ei jätetty, mutta kyllä vähän morkkis tuli. Bileet oli tietty kyllä tosi kivat, ja olipahan hyvä että lähdettiin. Mutta sitten se vanheminen: matkalla baariin, joskus yhdeltä yöllä, ja ihan sopivassa mielentilassa, mietin vain miksi me siis mennään baariin? En oikeasti keksinyt miksi. (Tuleva käly huomautti myöhemmin fiksusti, että koska naapurit. Niin joo.) Perillä mietin hetken ihan tosissani, että mitä täällä kuuluisi tehdä, ja kun en keksinyt, menin vessaan. Siitä pääsikin sitten jonottelun kautta nopeasti kotiin, kun kuolema alkoi korjata.

Kaiken kaikkiaan paperilla täydellinen viikonloppu: Kavereita, aurinkoa, juhlia, mökkiä, rauhaa, bileitä, omaa aikaa ja suuria saavutuksia. Mutta tunnetasolla meni vähän dingdong; olisin oikeasti halunnut ehkä nähdä niitä lapsia vähän enemmän.

Siitä ajasta, mitä niiden ja uusien mökkinaapureiden kanssa vietin sain sentään räpsittyä muutamia kuvia hienolla uudella kännyllä. Tekstiä en sentään saanut sillä tehtyä koska *%#€#€ ja blogia ei pystynyt päivittää koska typerä WP. Noniin, siitä joskus myöhemmin, nyt maantietä, veden pintaa ja hevosia. Iloista viikkoa kaikille!










*Paitsi nyt tajusin, että feidattiin hyvän ystävän Ravintolapäivä ravintola. Anteeksi, ja menetys oli taatusti meidän. 
P.s. Mutsien Kymppiin viikko, IIK!

Nyt on vanheneminen käsillä. Anteeksi sille ihanalle ystävälle, joka tätä lukee, mutta eilen tuli ekaa kertaa ehkä ikinä se kuuluisa "o...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

5 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Koko rahalla

perjantai 17. toukokuuta 2013 Valeäiti 0 Kommenttia

Olen istunut ultramielenkiintoisessa palaverissa, saanut stressikertoimen ihan omiin lukemiin. Olen juossut kotiin katsomaan, onko rappusista alas pudonnut, vaunut päälleen saanut lapsi lääkärikunnossa vai ei, saanut matkalla ihania uutisia, jotka melkein pyyhkivät stressit ja paniikit mennessään. Olen halannut ja tutkinut, pakannut ja nalkuttanut. Olen nähnyt pyöräilevän pikkuneidin ja auttanut sitä nostamaan pyörän takaluukkuun. Olen vihdoin lähtenyt kohti viikonlopun viettoa ja opetellut siinä mennessä bloggaamaan Lumialla.

Tämä ei ole niitä postauksia, joissa muka kauhistellaan ja oikeasti retostellaan omilla ruuhkilla. Tämä on sellainen teksti, jossa ihmetellään, miten oma tunteiden skaala voikaan olla niin laaja, ja miten lyhyessä ajassa sen voikaan kokea.

Yhden tunnin sisällä innosta stressiin, huolesta onneen, turhautumisesta nauruun, iloon ja ylpeyteen, lopussa ja lopulta suureen kaiken peittävään rakkauteen.

Kiitos murrosikä. Nyt ehkä vähän ymmärrän, mihin minua valmistelit.



Olen istunut ultramielenkiintoisessa palaverissa, saanut stressikertoimen ihan omiin lukemiin. Olen juossut kotiin katsomaan, onko rappusis...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

0 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

(melkein) Totuus kuvina

keskiviikko 15. toukokuuta 2013 Valeäiti 22 Kommenttia

Nappasin Jennijeen mahtavan idean ihan heti itselleni kun sen näin: päivä kuvina! kuva kerran tunnissa! Mahtavaa! No en nyt sitten tiedä. Idea sinänsä oli ihan superhyvä, ja kuvia oli hauska ottaa päivän aikana. Ne jopa auttoi vähän miettimään, mitä kaikkea sitä tänään tekisikään, ja tuli arvostettua vähän enemmän omaa arkea taas. Kun aika kivalta se näyttää.

Mutta, pieni ongelma. Työpäivän tunnit on kuvina aika helvetin tylsiä- kone siellä, kone täällä. Ja laiskojakin ne näemmä on. (Kyllä vähän puolustelisin, että kuvat oli vähän huonoja kuvaamaan oikeasti tosi mielenkiintoista työpäivää, jossa pääsi sparrailemaan vaikka mitä isoja ajatuksia ja luomaan uutta maailmaa).

Joten olen vähän huijannut, jotkut kuvat on suunnilleen tunnin välein, toiset ei todellakaan. Tässä siis 17 vääristeltyä kuvatotuutta minun päivästäni tänään, enjoy!                                                             






















Nappasin Jennijeen mahtavan idean ihan heti itselleni kun sen näin: päivä kuvina! kuva kerran tunnissa! Mahtavaa! No en nyt sitten tiedä. I...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

22 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.

Matka sydämeen reikä kerrallaan

tiistai 14. toukokuuta 2013 Valeäiti 10 Kommenttia

I h a n sairaan rumat. En varmana ikinä, ikinä laita jalkaani. En vaan tajua, miksi mukavuus saa ihmisen laittamaan jotain tuollaista jalkaansa? Eihän en voi edes olla mukavat, ällöttävät muovisämpylät, joissa jalka jää lillumaan omassa hiessään. Hyi hyi hyi.

Ja sitten tuli Mummi. Se sama Mummi, joka on vähän "persoonallinen" ehkä muutenkin (pus pus ja ai niin, hyvää äitienpäivää!), on kissahulluutensa lisäksi kehittänyt hulluuden reikäkenkiä kohtaan. Joten, halusin tai en, ensimmäisen lapseni ehkä kolmas sana (ensimmäinen oli "äiti" ja toinen "kitta" ja siitäkin on Mummia syyttäminen) oli "roksit" ja yksi suosituimmista lauseista "haluu roksit jalkaan". Niinpä minä piilottelin koko viime talven niitä Mummin ostamia Crocseja, ettei se lapsi yrittäisi vetää niitä kesken tammipakkastenkin jalkaan.



Kuten jo ehkä arvaatkin, alkoi takkini heilua viimeistään viime kesänä oman mökin oston yhteydessä. Ajatuksiin hiipi "olisihan ne aika kätevät", ja tunnustelin salaa niiden nyppyläistä pohjaa koossa 22. Pitäisiköhän kokeilla? Jossain vaiheessa havahduin huomaamaan, että perheessämme on jo viisi paria reikäkenkiä. Lapsilla useat, ja meillä aikuisillakin omamme mökillä. Ärsytti myöntää, mutta onhan ne hyvät; kevyet ja helpot, aika kivan värisetkin vielä. Hitto vie, minähän suorastaan fanitan niitä ja odotan innolla kesää, kun mökillä käytän vain niitä lapset voi laittaa itse helpot kengät jalkaan, eikä kastumista tarvitse pelätä.


Arvaat varmaan myös, mitä mietin kun tajusin, ettei Kakkosella ole saappaita? Niinpä, kevyet ja helpot Crocsithan olisi oiva ratkaisu. Yhteydenotto itse krokotiilipesään ja mars kauppaan kenkiä valkkaamaan. Erittäin, erittäin tiukan ja hermojaraastavan kiukuttelukohtauksen hankalan valintatilanteen jälkeen poistuimme vihdoin kaupasta ne uudet saappaat kassissa kevyesti heiluen, ja maailman hienoimmat purkkarit edellä kikattaen juosten. Laput saatiin sentään leikata pois, mutta muuten kengät jäi sovituksesta suoraan jalkaan.






Ja uskokaa kun sanon, se valintatilanne ei ollut helppo. Ei kaksivuotiaalle, joka sai itse laitettua mitkä vain kengät jalkaan, ei äidille, joka haaveili kevyemmistä saappaista tai vaikkapa sateen kestävistä ballerinoista ja ai vitsi noi tennaritkin on i h a n a t, eikä todellakaan sille pienelle taaperolle, jolta kiellettiin jibbitzien syöminen, vaikka ne killui juuri hänelle tarkoitetulla korkeudella. 









Kotona ihastelin uusia kenkiä (ne värit! se keveys!) heti kun lapset oli pistetty nukkunaan ja Crocs-hulluus sai ottaa vallan. On ne hienot. Pienen miehen saappaat on vielä monen monta kokoa liian isot, mutta pysyivät kuitenkin hienosti jalassa ja eiköhän se viimeistään syksyllä niillä jo osaa kävelläkin. Ihan pienen miinuksen tähän onnipilveeni toi havainto siitä, että meillä onkin jo aika monta paria kenkiä. Siis lapsille. Osa on vielä liian isoja, eikä vähiten siitä syystä, että Ykkönen on friikki. Sen jalka ei kasva. Tai sitten se rakastaa vanhoja kenkiään niin paljon, että vetää mielellään koon 22 kengät jalkaan vaikka varvas tulisi läpi. Oli miten oli, meiltä löytyy "käyttökenkinä" kaikkea koosta 19 kokoon 24. 


Suosikkipareja kokoelmassa on ne esanssikengät (Cientat), Converset, ihanat pääkallo-Tomsit ja pinkit Vansit. Siis minun. Lasten suosikeissa on reikiä ja kumia, arvanette mitä tarkoitan. 



Jos reikäkengät ovat valloittaneet teidänkin perheessänne sydämiä, seuraa ilouutinen: Crocs-verkkokaupasta saatte nyt Koodilla valeaiti10 10% alennuksen verkkokaupasta. Alennuksen saa myös jo alennetuista tuotteista. Noita supermakeita "purkkareita" löytyi ainakin tyttöjen väreissä tällä hetkellä aika vähän (koossa 22-23 ja sitten 27-28 ylöspäin), joten kannattaa käydä nopeasti katsomassa jos uutudet kiinnostaa. 

Koot ovat vähän hankalat ensikertalaiselle, mutta sanoisin että valitse ennemmin liian iso kuin vähän nafti. Koon 22-23 saappaan sisämitta oli 14cm, ja tällä hetkellä kokoa 19 käyttävän Kakkosen jalka oli 12,5cm, joten aika iso se kenkä saa kuitenkin olla.

Suosittelen tsekkaaman myös aikuisten mallit, koska jos luulit valikoiman olevan pelkkää reikää ja kumia, tulet yllättymään. Itse taidan heittää sittenkin ostoskoriin vielä ne tennarit... 

(Lasten uudet kengät saatu yhteistyön merkeissä Crocsilta)

I h a n sairaan rumat. En varmana ikinä, ikinä laita jalkaani. En vaan tajua, miksi mukavuus saa ihmisen laittamaan jotain tuollaista jalkaa...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

10 kommenttia :

Kerro vaan, ihan rohkeasti.