Strategiapapereista räkätahroihin alle vartissa

perjantai 19. huhtikuuta 2013 Valeäiti 4 Kommenttia

Voi pojat, mikä viikko. Tämä on jotain niin outoa, etenkin sen takia ettei tässä ole mitään outoa. Tätähän mä olen aina tehnyt, näitä samoja termejä ja dokumentteja pyöritellyt, puhunut samojen ihmisten kanssa ja juonut samaa kahvia. Hitto, mun vanha muistikirjakin löytyi ihan sieltä mihin sen jätin.

Sitten tulee iltapäivä ja huomaan lähteväni kotiin. Yhtäkkiä mieleen palaa pari todella pientä vaaleaa päätä, eikä alle puolen kilometrin matka kotiin voisi tuntua pidemmältä. Nyt HETI sinne. Samalla askelta kuitenkin vähän hidastaa jokin, jokin pelko siitä kotona odottavasta lapsiperhe-elämästä. Tuntuu tosi vaikealta luopua siitä päivän aikana nautitusta vapaudesta; juuri siitä kliseisestä "saan syödä rauhassa ja käydä milloin haluan vessassa" -kuplasta. Tismalleen sama ilmiö siis kuin lasten ollessa hoidossa: tavallaan on kauhea ikävä, tavallaan ei millään haluaisi taas päästä irti siitä vapaasta elämästä.

Yhtäkkiä onkin jotenkin tosi vaikea asennoitua siihen, että ruokailusi aikana joku saattaa ihan oikeasti pissata housuunsa. Ja toinen vieruskaveri ehkä lyö sinua ämpärillä päähän. Samaan aikaan sitä helposti jättää kaiken lastenhoidollisen tehtävän sille, joka on sitä koko päivän jo tehnyt, ja ehkä jopa huomaa ajattelevansa että kuinkas pian nämä menee nukkumaan. Eihän tässä ole mitään järkeä; ikävöidä jotain niin hirveästi, eikä silti oikeastaan halua viettää sen kanssa aikaa.

Pitkän linjan kokemukseni keittiöpsykologina auttaa toki keksimään tähän syynkin; siellä toimistollahan olen se minä, jolla ei ole ikinä ollut lapsia. Sinne kun palaan, olen taas se elämäni kukkulalla paistatteleva, lapsista haaveileva pikkulikka. Miten sieltä voisikaan palata minuuteissa takaisin tähän jäähyjä jakelevaan aikuiseen? Vähän sama kuin että palaisi yhtäkkiä tunniksi opiskeluaikoihin sitseineen päivineen, ja sitten pitäisi taas mennä lasten kanssa lounaalle.

Uskon, että tilanne tasaantuu ja pian olen jo rakentanut sen uuden identiteetin työssäkäyvästä äidistä, jolla on lasten kuvat työpöydällä (terveisiä äitienpäiväosastolle). Sitä odotellessa tilanne on kuitenkin varsin positiivisesti ongelmallinen: töissä on kivaa, saan kaikenlaisia pieniä onnistumisen tunteita ja jotain älyksi tunnistettavaakin alkaa palautua päähän. Insinööri pärjää lasten kanssa loistavasti, kuten arvata saattoi, ja lapset ovat (vielä) olleet vain iloisia minut nähdessään. Ainoa ongelma taitaa olla ne viisitoista minuuttia, kun kävelen kotiin, heitän takin tuolille ja yritän taas asennoitua elämääni banaanit sukanpohjassa. Katsotaan siis tilannetta vaikka sitten uudestaan, kun perjantaipöhnä afterworkviineineen helpottaa enkä enää nuku hereillä. Uf.

Lopppun vielä pari kuvatodistetta, että meillä on oikeastaan ollut iltaisin tosi kivaa, ja mitä ilmeisemmin niillä on ollut myös päivisin kivaa (kuvat Insinöörin puhelimesta).







Voi pojat, mikä viikko. Tämä on jotain niin outoa, etenkin sen takia ettei tässä ole mitään outoa. Tätähän mä olen aina tehnyt, näitä samoja...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

4 kommenttia :

  1. :D tuo lattiakuva voisi olla aivan täysin meiltä, kun palasin viikolla koulutuksesta kotiini (ei jaksanut muuta). Rimpuilu lattialla, parasta (kun ei jaksa muuta) (no ja muutenkin).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo ihan parasta kun ei tarvi ite tehdä mitään! Paitsi suojata kasvoja siltä ämpärimieheltä.

      Poista
  2. Tuttuja tuntemuksia, kyllä se siitä kun hetken tasapainoilee :) ihanaa kevättä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh, kiitos lohdutuksesta, sitä odotellessa! Siis sekä tasaamista että kevättä :D

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.