Lempilapsia, onko heitä?

lauantai 12. tammikuuta 2013 Valeäiti 32 Kommenttia

Kommenttiboksissa on nyt kahteen eri otteeseen noussut esille tärkeä, ja vaikea kysymys. Miten useamman lapsen vanhempana voi toimia niin, että kaikki lapset ovat yhtä lailla huomioituja, rakastettuja ja halittuja. Voiko lempilapsilta välttyä?

Nuppu toivoi kuulevansa jo aikaa sitten minun ajatuksiani tästä: 
"Miten sisaruksia kasvatetaan niin että kaikki saa hyvää ja haleja
ja miten onnistuu vanhemmuuden yksi yleisin "kultainen sääntö"
eli tasapuolisena äitinä ja isinä toimiminen?"

(Apua! En minä tiedä!)

Pian kahden lapsen äiti, Vinha, taas pelästyi lempilapsi-kuoppaa:

"Minulle tuli vähän "pelästys" tätä tekstiäsi, kun kirjoitit tuosta lempilapsi -asiasta (…)
Olen saanut hirveät paineet asiasta, koska en ole nähnyt kenenkään onnistuvan siinä, että esikoistytöstä pidetään yhtä paljon (kuin kuopuspojasta) (…)
Tiedätkö, että pystyt antamaan molemmille tasapuolisesti sitä, mitä he tarvitsevatkin?"

(no en todellakaan, mutta aina voi yrittää)

Tämä on aika älyttömän vaikea aihe. Mietin pitkään ennen tämän kirjoittamista, mitä voin asiasta kirjoittaa aiheuttamatta närää omalle perheelleni, mutta etenkin mitä mieltä minä tästä ihan oikeasti olen. Olenko minä osannut pitää vanhemmuuden tasavertaisena Ykkösen ja Kakkosen kesken? Onko minulla lempilapsi? Kakkosen viime kuukausikatsauksessa totesin tosiaan:

 "Niinä hetkinä, kun se ei huuda, Kakkonen pääseekin usein vahingossa lipsahtamaan mielessäni lempparilapseksi. Ainakin jos samaan aikaan vanhemmalla tuotannolla on menossa jokin spagetti-illallisen valmistus" 

Ainakin hetkittäin mielessäni käväisee siis ajatus lempilapsesta. En silti osaisi mitenkään sanoa, kumpi lapsista olisi minulle kokonaisuudessaan rakkaampi, tai lähempänä sydäntäni. Edes käytännön tasolla miettiminen (kumman kanssa mieluummin viettäisit päivän yksin) ei auta, tällä hetkellä lapset ovat niin eri vaiheissa. Haasteet ja ilot ovat aivan erilaisia, melkein kuin yrittäisi päättää kumpi on parempaa, pulla vai karkki. Jokaisessa lapsessa on omat tuskansa ja ihan omat, ainutlaatuiset siistit piirteet. (TJEU: Frendien jakso, jossa kolmosten isä yrittää miettiä, kenet lapsista voisi antaa pois)

Koska tähän kysymykseen tuntuu vaikuttavan todella paljon lasten ikä ja koko perheen elämäntilanne, aloitin miettimällä omaa lapsuuttani. Minä olen syntynyt (veljeni teorian mukaan vahingossa) kolmantena lapsena viisivuotiaalle isosiskolle ja kolmevuotiaalle isoveljelle. Varhaislapsuudestani en muista riittävästi spekuloidakseni, minkälaista kohtelua osakseni sain, eskari-ikäisenä muistan lähinnä kärsineeni isosisarusten aiheuttamasta jatkuvasta kidutuksesta ja kettuilusta lempeästä kiusoittelusta. Siinä ei vanhempien mahdollisesti aiheuttamat traumat tuntuneet missään. Mutta mitä vanhemmaksi tulin, sitä selkeämmin aloin saada osakseni vähän erilaista kohtelua. Isosiskolle lanseeratut, veljen kautta iteroidut säännöt muuntuivat helposti minun kohdallani jo lähes lepsuiluksi. Harva se päivä sain kuulla teini-ikäisen siskoni kiukuttelua siitä miten "mun te ette todellakaan ikinä antanu…". Sori vaan Heini, mutta itse nautin siitä kyllä suunnattomasti. Myöhemmin olin lapsista ainoa, joka meni vanhempienkin aikoinaan käymään kouluun ja kiinnostuin kovasti mm. kielistä ja matkailusta. Näillä kriteereillä olin ehkä lähimpänä vanhempieni harrastuksia, ja luulen olleeni ainakin joskus se lempilapsi. Ikuinen kuopus ja suojeltava pieni tyttönen nyt ainakin. Sittemmin veljeni ja isäni yhteiset urheilulliset harrastukset, siskon ja äidin jaettu kissahulluus ja kaikkien yleinen aikuistuminen ovat varmasti tasoittaneet kaikki mahdolliset lempilapsierot pois. Nykyään voidaankin sitten spekuloida, kuka meidän tuottamista lapsenlapsista on se suosikki.

Mitä meidän omiin tuoreisiin sisaruksiin tulee, kaikki on vielä minun mielestäni auki, eikä lapsia voi mitenkään vertailla, tai arvottaa. Ykkönen on puhuva ja muistava otus, jolla on jo omia vitsejä ja jekkuja. Kakkonen kommunikoi lähinnä itkulla ja hymyllä. Ykkösen aiheuttamat negatiiviset tunteet ovat hurjan suuria, mutta vielä suurempia ovat ne älyttömät hellyyden ja ylpeyden tunteet. Kun seuraa, miten tosi pienet kädet saavat ihan itse vedettyä housut ylös asti ja pienille kasvoille nousee suuri onnistumisen ilo, ei meinaa edes muistaa että siinä sylissä hötkyy samaan aikaan ömmömmmöööö-mies. Samoin kun Kakkonen konttaa innosta kiljuen luokseni, ja sen silmistä näkyy ettei sen maailmaan mahdu siinä hetkessä mitään muuta kuin polttavaa rakkautta äitiään kohtaan, voi legojen rakennuskolina tekijöineen hetkeksi sulkeutua korvista pois. Ei näitä onnen tunteita vaan voi vertailla.

Ikä lieneekin yksi suurimmista tekijöistä tässä asiassa. Lapsen hyvät ja huonot puolet (kohtuu banaalilta muuten kuulostaa, ikäänkuin olisi tekemässä plus/miinuslistaa omasta jälkikasvustaan) ovat täysin erilaisia vaikkapa puolivuotiaan ja kaksivuotiaan kesken. Luulen, että vanhempana ikäerot tasoittuu ja luonne-erot korostuu, ja silloin astutaan sille oikeasti vaikealle vyöhykkeelle. Mitä jos sinä olet urheilufanaattinen reipas ulkoilmaihminen, mutta lapsesi on filosofiaa ratkova, kuoreensa vetäytyvä "älykkö"? Tai jos sinä rakastat rauhallista kotonaoloa ja ristipistotöitä, mutta lapsesi vaatisi hikeä, karjumista ja roiskeita? Mitä jos yksi lapsistasi liittyy kulttiin? Tai käyttää huumeita? Mitä sitten tehdään kun lapsia on useampia, ja toinen on luonteeltaan ja arvoiltaan selkeästi enemmän kaltaisesi kuin toinen? Tätä on mahdoton etukäteen ennustaa (tai pelätä), tässäkin tärkeintä on varmasti tiedostaa riskin olemassa olo, ja pyrkiä toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Nyt siis käsi sydämelle, kuka on sinun lempilapsesi? Eikö tosiaan ole, oletko ihan varma? Tämän pohdiskelun jälkeen kantani on ehkä se, ettei tätä kysymystä tarvitse esittää itselleen. Sillä ei ole väliä. Vaikka jossain syvällä olisikin niin että toinen lapsi saa 51% ja toinen 49% sydämestäsi, yhteenlaskettu lopputulos lienee kuitenkin 120% per lapsi. Ja jos joinain päivinä ja hetkinä suosit vahingossa toista lasta toisen kustannuksella, voit maksaa korkoineen seuraavana takaisin. Ei siitä tarvitse syyllisyyttä tuntea, on luonnollista tulla eri aikoina eri tavalla toimeen eri ihmisten kanssa, vaikka ne omia lapsiasi olisivatkin. Lopulta tärkeintä on se, mitä lapset kokevat. Kysykin siis itseltäsi mieluummin, kumpi lapsistasi ajattelee olevansa lemppari. Ja nyt jos tuntuu siltä, että tuohon kysymykseen olisi mahdollista löytää jokin vastaus, panosta tietoisesti enemmän siihen toiseen lapseen. Ottakaa kahdenkeskistä aikaa, tehkää lapsen ultralempparijuttuja, keksikää joku yhteinen salaisuus ja juttu. Sitten menette taas kotiin, nappaatte sen toisenkin syliin ja vedätte hurjat tanssiskabat olkkarissa.

Minun lempilapseni on Kakkonen. Minun lempilapseni on Ykkönen. Tasaisen epätasaisesti, eri aikoina, tavoilla, muodoilla ja määrillä. Parasta tässä on se, että jos huomaan leperteleväni Kakkoselle liikaa, saan heti tekosyyn tehdä saman pakoon pyristelevälle Ykköselle. Vaikuttaisikin siltä, että jos tästä itselleen oikein ongelman ottaa, kaikki voittaa.

...Mutta oletko tullut ajatelleeksi, ettei lapsesi joskus vartuttuaan välttämättä pidä sinusta? Oh shit. 
 

Kommenttiboksissa on nyt kahteen eri otteeseen noussut esille tärkeä, ja vaikea kysymys. Miten useamman lapsen vanhempana voi toimia niin, e...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

32 kommenttia :

  1. Oi mikä aihe! Olemme ainoan siskoni kanssa pohtineet aihetta paljonkin, sillä meillä on yli 16 vuotta ikäeroa ja vanhempiemme suhtautuminen meitä kohtaan on ollut hyvinkin erilaista jo ihan aikakausierojenkin takia. Olemme molemmat yhtä mieltä siitä, että isosiskollani on ollut lapsena huomattavasti huonompi kohtelu kuin minulla, sillä iltatähtenä olen tasan varmasti saanut enemmän materiaalista hyvää jo perheemme kohentuneen rahatilanteenkin vuoksi ja olen myös varmasti saanut enemmän hölmöilyjäni "anteeksi" kuin systeri, koska systeri on jo kerran koheltanut ne samat asiat. Silti olemme kuitenkin todenneet, että kumpikaan ei koskaan ole ollut varsinaisesti lempilapsi, vaan olemme vanhempiemme lempilapsia tietyissä asioissa enemmän toisissa vähemmän. Systeri jaksaa raahautua mutsin kanssa kaupoissa ja kulttuuririennoissa, minä en. Minä puolestani jaksan keskustella mutsin kanssa hänen työstään ja olen se, joka siivoaa hänen kanssaan vaatehuoneen. Systeri könyää ukon kanssa metsässä kalassa ja marjassa jne. siinä missä minä puolestani istun ukon kanssa verstaassa, polttelen röökiä ja parannan maailmaa... Eli molemmilla on ne omat jutut, joissa ollaan ns. lempilapsia, mutta loppujen lopuksi kuitenkin puntit on aika lailla tasan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tollasessa sen juuri helpolla näkee, kun vanhempien kasvatusasenteet ja mahdollisuudetkin on muuttuneet. Ja kauhean vaikea ymmärtää, että mikä määrittää edes sen "lempilapsi" aseman? Onko se säännöt, materiat, tekemiset vai voiko joku ihan oikeasti tuntea olevansa vähemmän rakastettu? Omia lapsuusmuistoja miettimällä pääsee kyllä aika pitkälle ja voi miettiä omia ratkaisuja sen mukaan. Helppoa ei silti ole.

      Poista
  2. Ajatuksia herättävä kirjoitus. Toisen raskauden aikana oli mahdotonta kuvitella, että voisi rakastaa jotain yhtä paljon kuin esikoistaan. Kaikki yllättyvät toisen lapsen syntyessä rakkauden suunnatonta määrää, joka on vaan kasvanut, eikä sitä pidää jakaa. Vanhemman pahin pelko on suosia jotain lasta eniten ja ehkä lapselle vielä suurempi kauhunpaikka, jos kokee olevansa huonompi tai vähemmän rakastettu. Unohtamatta sitä osapuolta, joka huomaisi olevansa lemppari. Tuskin olisi mukavaa sekään rakkaan sisarruksen puolesta. Harva varmaan kuitenkaan saa suurempia traumoja asiasta. Miettikää miten vaikea tilanne olisi, jos esim. joku lapsista olisi vaikeasti vammainen ja vaatisi aivan älyttömästi huomiota ja työtä. Olisikohan vaikea rakastaa yhtä paljon kun muita? Kammottava ajatus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti! Toisaalta, jos joku lapsista on erityisen sairas, siihen lapsene saattaa muodostua supervahva hoivavietti ja menetämisen pelko = suurempi hellyys? Voin hyvin kuvitella että vammaisen lapsen perheessä terveillä lapsilla voi olla joskus hankala hyväksyä sitä huomiota jonka vammainen lapsi saa.

      Poista
    2. Tästä vammaisuudesta mulla on lähipiirissä kokemusta: lapset kyllä ymmärtää yllättävän hyvin sen, että se vammainen tarvitsee erityishuomiota, mutta toki niitä välillä asia ärsyttää, erityisesti, jos se ns. tavallinen lapsi itse kaipaisi syystä tai toisesta huomiota. Pääsääntöisesti ne muut lapset kokee myös erityisen suurta hellyyttä sitä vammaista kohtaan.

      Poista
    3. En tullut ajatelleeksi että niilä lapsillakin voi olla suurempi hellyys vammaista kohtaan, ihkua :)

      Poista
  3. Mullahan on kolme lasta, jotka kaikki ovat lempilapsia. Mulla on kaksi siskoa, eikä kukaan meistä koskaan kokenut, että joku olisi lellikki. Se, että teini-iässä vanhimmalle oli ankarampi kuri kuin nuorimmalle, johtuu minusta siitä, että esikoisen teiniys on vanhemmille uutta ja huolestuttavaa (tuleeko se raskaaksi, jos saa olla poikaystävän luona yötä 15-vuotiaana?), nuorimmaisen kohdalla on jo opittu, että onko jotain pelättävää. Lastenlapsista lellikein on aina näemmä se nuorin, joten tällä hetkellä mun tyttö!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mä oon kans vahvasti sitä mieltä että nää on kumpikin munm lempilapsia :) Sullahan on sit vielä se neljäs ja viides tulossa jännä nähdä onko nekin sit vielä lemppareita ;)

      Poista
  4. Meidän esikoinen on kyllä sellanen suvun lellikki, kun oli eka molemmilta puolilta ja sai ihan eri tason huomiota kuin sen veli tai serkut. Mutta tämä oli ONNEKSI vaan väliaikaista ja kaikki ovat musta ainakin nyt aika tasavertaisia isovanhempiensa keskuudessa. Ehkä joku materiaalin (vaatteiden) määrä on suurinta edelleen sille, mutta onneksi se ei osaa niistä niin välittää.

    Meille tuli kaksi vuotta vanhemman siskoni kanssa mielenkiintoinen havainto teininä kun avauduimme toisillemme ja huomasimme, että molemmat kokivat olleensa ikäänkuin huonompia lapsia. Kuuluu siis varmasti teini-iän epävarmuuteen. Nauramme asialle jälkikäteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä veikkaan että toi just on aika yleistä, että kumpikin / kaikki sisarukset kokee olleensa lemmikki tai sitten juurikin se vähemmälle osalle jäänyt. Että aika paljon on nimenomaan siitä lapsen omasta kokemuksesta kiinni, jolloin luonnekin vaikuttaa paljon.

      Poista
  5. Mulla on lempilapsi. Se vaan vaihtelee.

    Kun P syntyi se oli ihana pallero ja O kauhee uhmaaja. Helppo valinta. Nyt P kitisee eroahdistustaan ja whatnot, O taas on hauska ja valloittava puhekone (parhaimmillaan).
    Pääasiassa kuitenkin ne on molemmat yhtä ihania tai kauheita, tasapuolisesti kohdellaan, rakastetaan ja ilman toista meidän perhe ei ois perhe.
    Mutta kyllä tässä on päässyt tutustumaan niihin äitiyden pimeisiin puoliin - etenkin kun itse ainokaisena on saanut ilman mitään kilpailua olla se lempilapsi aina.

    VastaaPoista
  6. Ihanaihana kirjoitus! Miten hienosti ja kauniisti pohditkaan asian eri puolia. Tätä kirjoitusta tulen lukemaan usein! -miimu

    VastaaPoista
  7. Pistänpä omankin kommenttini (pitkästä aikaa)..
    Itselläni on vasta 1 lapsi, joten helppo valita lemppari :)

    Itse olin eka, tyttö. Veljeni saapui maailman vasta reilut 10 vuotta jälkeeni. Toisille isovanhemmille olin eka, kunnes serkkuni syntyi 10 vuotta jälkeeni. Sain siis nauttia kauan loistosta ja suitsutuksesta :D Näille isovanhemmille tunsin aina olevani lemppari. Johtui varmasti osin myös siitä, että kun serkkuni ja veljeni syntyivät, olivat isovanhemmat jo huomattavasti (ne kymmenisen vuotta) vanhempia kuin minun ollessani pieni. Olin itsenäinen ja kiltti, helppo ottaa reissuun mukaan. Pienten kanssa peuhaaminen oli varmaan rankempaa.. Nyt kaikkien aikuistuttua ja isoäidin jo poismentyä koen, että olemme kaikki samanarvoisia.

    Vanhempani ovat aina rakastaneet minua. Sen tiedän. Veljeni ollessa pieni hänen hellittelynsä sai välillä minut tuntemaan itseni ei-lemppariksi, vaikkei kuitenkaan veljeäni huonommaksi. Yhteisen elomme ensimmäiset n. 10 vuotta olimme (ja tunsimme itsemme) varmaankin samanarvoisia. Sitten veljellä alkoi olla pieniä hankaluuksia niin koulussa kuin harrastuksissa. Ei mitään kummempaa, mutta varmasti vanhempia rasittavia juttuja. Minä taas olin päässyt ylioppilaaksi (toisin kuin vanhempani -> ylpeydenaihe), kävin töissä ja maksoin laskuni ja oli muuttamassa pitkäaikaisen poikaystäväni kanssa yhteen. Vuosien kuluessa veljeni hankaluudet lisääntyivät, minä menin opiskelemaan ja työskentelin samalla.. vaikea arvata, kummasta alkoi muotoutua lemppari vanhemmilleni.

    Molemmat olemme varmasti vanhemmillemme rakkaita, mutta tässä tapauksessa kuopuksen repäisyt ovat saaneet minut näyttämään enkeliltä :D Eihän se minua periaatteessa haittaa, mutta veljeni on minulle rakas ja olen kokenut jo vuosien ajan, että minun "pitää" olla hänelle erityisen hyvä, koska olen saanut vanhemmiltamme enemmän hyvyyttä. Ei sillä, että se olisi minullee koskaan ollut vaikeaa, mutta tällaisen tunteen olen kuitenkin usein tunnistanut. Olen aina puollustamassa häntä.

    Kuten täällä on jo puhuttu, ikäero varmasti on yksi vaikuttava asia, toinen iän myötä ilmenevät persoonallisuuserot. Varmasti myös vanhempien arvot ja lasten käyttäytyminen näiden arvojen mukaan vaikuttavat siihen, miten vanhemmat lapsiaan kohtelevat. Toki aikakausi ja perheen tilanne muutenkin vaikuttavat asiaan. Meillä oli itseasiassa niinpäin, että veljeni syntyi pahimman laman keskelle ja perheemme taloudellinen tilanne oli tällöin heikompi kuin minun syntyessäni. MAteriaalisella tasolla olemme varmasti saaneet aivan yhtä paljon, mutta tiukka tilanne kukkarolla vaikuttaa varmasti myös vanhempien hermoihin -> suhtautumiseen lapsen toilailuihin..

    Tulipas kirjoitettua :D no kerrankos sitä lauantai-illan ratoksi. Mielenkiintoinen aihe, johon ei ole yleispäteviä mittareita. Toiset on lemppareita, toiset tuntee ittensä lemppareiks, jotkut ei varmaan edes tajua olevansa lemppareita. Lemppari tai ei, toivon, että kaikki saavat osansa vanhempiensa rakkaudesta <3

    -tintti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei tää oli tosi hyvä huomio, tunnistan ton saman! Joskus lapset toisaan pyrkii tasaamaan mahdollisia lempparieroja myös toisinpäin, ei ole välttämättä helppoa olla se lempparikaan.

      Poista
  8. Hei mulla on nyt ihan loistava kaneetti kuuleppa tuohon että tulee päivä kun lapsesi ei pidä sinusta. Meillä on esikoisen kanssa nimittäin nyt se vaihe aikasta päällä ja teinix jyllää. Mä olen puoli päivää yrittänyt opiskella Googlen pitkänmatkan matikalla teinin äidiksi ja hirveän monessa paikassa sanottiin että se lapsen inho vanhempaa kohtaan tarkoittaa vaan sitä teinin epävarmuutta itsestään. Ja sitä että kun teini-iän pohjimmainen idea on se että lapsi erottautuu vanhemmastaan ja kasvaa aikuiseksi niin siitä vanhemmasta ketä inhoaa on helpompi erota. Joka paikassa myös toitotettiin sitä että vanhemman rooli on vain kestää. Oh shit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä tuskastun nykyään yhä useammin tosta lähestyvästä teini-iästä. saan siitä jo nyt esimakua, silmiä pyöritellään, mitään ei muka kuullaa...aaaaargh. Ja niin, eihän toi mun lapsi edes pidä musta tälläkään hetkellä kun jätin sen perjantai-illaksi yksin.

      Poista
  9. Mä ihan rehellisesti en hahmota omalla kohdalla tällaista ongelmaa. Mulla on kaksi poikaa ja koen rakastavani heitä aivan yhtä paljon. En oikein usko tilanteen muuttuvan edes silloin, kun heidän ikäeronsa ei ole taitojen ja kehitysvaiheen osalta enää merkittävä. Vaikka toinen tekisi jotain supertyhmää juuri sillä hetkellä ja olisin häneen suuttunut, niin eihän se millään tavalla poista sitä aitoa ja syvää rakkauttani häneen. Se suuttumus vain tulee sen rakkauden päälle sillä hetkellä.

    Mielestäni on erittäin tärkeätä, että vanhemmat antavat lapselleen tilaa olla omanlaisensa ja hyväksyvät hänet juuri sellaisena kuin lapsi on. Jos lapsilla on kovin suuret luonne-erot, niin huomionarvoista on se, että toista voi joutua kasvattamaan ns. "kovemmalla kädellä" kuin toista. Se saattaa tietysti jossain vaiheessa tuntua tästä lapsesta siltä kuin toista olisi lellitty. Mutta jos se "lellitty" yksinkertaisesti esim. uskoo pelkästä katseesta ja sitä toista pitää istuttaa kerta toisensa jälkeen jäähypenkillä, niin siitä kohtelusta vain tulee erilaista. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö lapsia olisi kohdeltu tasapuolisesti. Sille herkemmälle se "katse" saattaa vastata samaa kuin se jäähypenkki sille toiselle. Mutta tässä varmaan piilee yksi syy sisarusten väliseen epätasa-arvon kokemukseen.

    Itse uskon, että on erityisen tärkeätä antaa kummallekin lapselle omaa kahdenkeskistä aikaa, jolloin kumpikin saa vuorollaan täyden huomion. Nyt kun toinen on vauva, niin homma ei ihan vielä toimi, mutta tähän on tarkoitus panostaa lasten kasvaessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän sen mikään ongelma tarvitse ollakaan, niin kuin mäkin tossa meidän osalta ainakin toistaiseksi totesin. Mutta kyllähän sekin voi tulevaisuudessa silti muuttua, ja se voisi olla aika kova paikka vanhemmallekin: tiedostaa, että toinen lapsi on jollain tasolla vähän tärkeämpi kuin toinen.

      Poista
  10. Kivasti kirjoitettu, Valeäiti! Nostit hyvin eri pointteja esille ja tämä selkeytti itseänikin ajattelemaan asiaa, josta seuraava pohdinta:

    Mun mummoni eka lapsenlapsi syntyi 70-luvun alussa, "Risto". Äitini on kertonut, että muistaa "Riston" syntymän olleen suuri ilonaihe mummolleni ja tämä oli "Ristosta" tosi onnellinen ja haltioissaan. Äitini sanoin "Riston" syntymä oli suurempi juttu kuin myöhempien lasten.

    Sitten syntyi kuusi lasta ennen minua.

    Kuitenkin jännä juttu, että vaikka olen puskaradion kautta kuullut tämän Riston olleen erityinen eka lapsenlapsi, niin ei ole yhtään katsetta/elettä/lahjaa/sanontaa mummoni suusta, joka olisi tuonut minulle tunteen, että en kelpaa tai että mummo ei iloitsisi myös minusta. Muistan TUNTENEENI että MINÄ olen se mummon erityisin lapsenlapsi! Hän sai sen tunteen minussa aikaan.

    Hän antoi vähistä rahoistaan mulle sata markkaa kerran käydessäni, muisti aina kortilla syntymäpäivänä, kehui pärjäämistäni ja ihmetteli erilaisia taitojani mm. musiikin saralla. Kertoi mulle omasta lapsuudestaan jne.

    En koskaan saa tietenkään tietää, kokiko hän silti suuremman sykähdyksen pitäessään "Ristoa" sylissään ensi kertaa vs. pitäessään minua sylissä ensi kertaa. Tai kun "Risto" kävi häntä hoitokodissa katsomassa vs. kun minä kävin häntä siellä katsomassa. Sillä ei ole minulle väliä eikä se kiinnosta, sain mummilta kaiken mitä ns. tarvitsin ja kaipasin.

    Voisin kuvitella että sama pätee myös omiin lapsiin. Kun lapsi saa vanhemmaltaan tunteen että on rakastettu, ja erityinen juuri itsenään, ei siinä tarvitse pohtia vanhemmankaan mitään järjestystä eikä lapsikaan sitä luultavasti pohdi.

    En edes KEKSI mitä vielä mummoni olisi voinut tehdä paremmin. :)

    -Nuppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana mummo :) Niinhän se on, tosi paljon voi teoilla ja sanoilla tehdä ja antaa sen tunteen että kaikki on ihan yhtä tärkeitä. lisäksi lapsen itsetunto ja tunne-elämän herkkyys vamrmaankin vaikuttaa siihen, kuinka heräksti kokee tulleensä "epäreilusti" kohdelluksi. Mutta toivottavasti me kaikki päästään samaan kuin sun mummo :)

      Poista
  11. "Luulen, että vanhempana ikäerot tasoittuu ja luonne-erot korostuu, ja silloin astutaan sille oikeasti vaikealle vyöhykkeelle. Mitä jos sinä olet urheilufanaattinen reipas ulkoilmaihminen, mutta lapsesi on filosofiaa ratkova, kuoreensa vetäytyvä "älykkö"?"

    tulin vielä tästä kirjoittamaan.

    Itse en hahmota, miten tämä vaikuttaisi siihen, että lapset tuntisivat toisensa eriarvoisiksi. Tunnetko itsesi vähemmän rakastetuksi isäsi taholta, kuin veljesi, koska veljesi tekee isäsi kanssa ns. miesten hommia?

    Jos olen itse reipas lenkkeilijä ja kuopukseni ei tykkää urheilla lainkaan, niin se itsessään ei kyllä vähennä rakkautta. Koska tuossa tilanteessahan rakkaus puskee läpi toista kautta. Esimerkiksi se laiska lapsi saattaa soitella minulle silti, että "oliko äiti-kulta hyvä lenkki"? ja minä saattaisin vastavuoroisesti ihastella, kuinka taidokkaita maalauksia hän maalaa, vaikkei käy lenkillä tai urheile niissä maisemissa, joita hän piirtää.

    Minusta noissa tilanteissa vanhemman on hahmotettava (siis tietoisesti, jos tunteet haraa vastaan) että lapsi on oma persoonansa ja se on hyväksyttävä.

    Minusta näissä jutuissa ei ole mitään "riskiä" tai vaaraa myöhemminkään. En minä varmaan tule ymmärtämään mitään esikoiseni armeija-ajasta, mutta olen silti innoissani ajatuksesta jo nyt. Ja taas tulen ymmärtämään jotain kuopukseni imetyskokemuksista, kun hänestä tulee äiti, ja olen niistä yhtä innoissani. Toista ihastelen etäämpää, toista ehkä samalla sohvalla, mutta tunne on yhtä suuri.

    Ajatteletko siis, että lapsi, jonka kanssa on eniten yhteistä, on lempilapsi? (jos siis niin käy että lasten kanssa on erisuuri määrä yhteistä tekemistä)

    Oikeastihan äidinrakkauden tasapuolisuus saadaan selville käsittääkseni ihan teknisesti: aivojen MRI-tutkimuksella :) Siinä oman lapsen kuvaa katsellessa pitäisi aktivoitua yksi tumake, joka vastaa hoivavietistä, sekä aivojen mielihyväalueet, jotka aktivoituvat myös mm. suklaata syödessä (heh). Jos eri lastensa kuvia katseleva äiti kuvataan tuossa tutkimuksessa, aivojen mielihyvän pinta-ala saattaa olla erisuuri eri lapsilla. Siinä paljastuisi ne eniten mielihyvää tuottavat lapset.

    -Nuppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mä tietenkään tarkoita sitä, että lasta rakastiasi vähemmän sen harrastusten takia, tai että se voisi kokea olevansa vähemmän rakastettu sen takia. Vaan tarkoitan sitä, että ihminen kokee helposti olevan läheisempi sellaisten kanssa, joilla on paljon yhteistä. Siis että samanlaiset mielenkiinnon kohteet tai harrasteet voi luoda haluamatta helpomman yhteisen keskusteluaiheen ja tekemisen. Ja jos taas ne kiinnostuksen kohteet on tosi kaukana toisistaan, voi olla vaikea jakaa sitä intohimoa lapsen kanssa ja joutuu olemaan vain "kaukaa ylpeä". En siis tarkoita etteikö niitä toisten harrastuksia voisi arvostaa ja olla niistä kiinnostunut, mutta ihan eri tasolla se on jos isä ja poika näpertää yhdessä perhoja ja fiilistelee kahluusaappaita ja huikkaa sitten välissä toiselle pojalle että hyvää tanssituntia.

      Niinhän se on ystävienkin kanssa, ne on helposti läheisimpiä, joiden harrasteet jaat. Lapsia varmasti rakastaa joka tapauksessa yhtä lailla, mutta voi olla että innostunut yhteinen harrastus ajaa helposti viettämään aikaa toisen kanssa. Vai? Osasinkohan yhtään selittää mitä tossa ajoin takaa..

      Toi tutkimus olikin mun mielesää tämän kirjoituksen alussa, kun luin siitä että kaikilla vanhemmilla on lempilapsi, halusi tai ei :)

      Poista
    2. Olisiko siis niin, että voit olla läheisempi vaikkapa tyttäresi kanssa, koska jaatte saman harrastuksen, mutta koet samaa rakkautta molempiin lapsiin? Joo, taidettiin ajatella tästä samalla tavalla.

      Mitä sitten se lempilapsi -sana tarkoittaisi? Onko se taas sana, joka kuvaa, kenestä lapsesta saa eniten mielihyvää? Näin ymmärsin ainakin tekstisi perusteella: poikanne on aurinkoisempi, joten saat hänestä enemmän mielihyvää kuin "vakavasta" tyttärestänne. Eli ohjaako se sitten väkisin siihen, että kun aivojen palkitsemisjärjestelmä saa sitä hyvää pojastanne, niin esim. jossain valintatilanteessa, kun vaikkapa lapset tappelevat lelusta, mieleesi on piirtynyt kuva, että poika on "palkitsevampi" (sait hyvän mielen useammin pojastanne) ja siten alitajuisesti alat ratkoa eripuria niin, että poika saa sen lelun siinä sisarusriidan keskellä? Näin tavallaan itse ymmärrän sen lempilapsi-sanan. Että se tapahtuu alitajuisesti ja sitä vastaan joutuu taistelemaan, vähän niin kuin suklaalakossa, kun mieli haluaa toista ja ajattelee järjellä toista. Että siinä tilanteessa joudut tietoisesti sitten antamaan lelun sille vakavalle siskolle, vaikka aivojesi palkitsemishistoria tekisi toisin valinnan. Ja teet sen siskoa suosivan ratkaisun rakkaudesta, joka ei olekaan pelkkää mielihyvää, vaan joskus myös pettymystä ja vaikeitakin valintoja?

      -Nuppu

      Poista
    3. Mielenkiintoista ja ihanan tieteellistä syväanalyysia :) Noin se varmaan on, että jonkin verran pitää itse tiedostaa tämä vinoutuma ja toimia sittne sitä vastaan. Siitä mä olen kyllä ihan varma, että jokaisella vanhemmalla on tietämättäänkin lempilapsi, sitä en tiedä onko se vain että on toisen kanssa läheisempi vai onko toiselle ihan oikeasti enemmän rakkauttakin annettavana?

      Poista
  12. Itsekin pohdiskelin tätä lempilapsi-asiaa omassa blogissani, juuri Vinhan kommentin jälkipyykkinä. Minusta tämä oli ihan hyvä aihe pohtia. Otin sen sellaisena itsetutkiskeluna. :-)

    Tästä aiheesta riittäisi pohdittavaa pitkäksi aikaa. Täytyy alkaa pistämään "lempilapsihetkiä" ihan merkille ja palata blogin puolella siihen myöhemmin.

    Ymmärrän hyvin pointtisi ja olen aikalailla samaa mieltä kanssasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei hyvä kirjoitus oli sulla! Hienoa itsetutkintaa :) täytyy todellakin mennä tässä asiassa itseensä ja oikein katsomalla katspa miten lasten kanssa toimii.

      Poista
  13. Minusta jokaisella vanhemmalla ei ole lempilasta. Ainakaan minulla ei ole, vaikka heitä kaksi onkin. Miksi olet ilmiön yleismaailmallisuudesta niin varma?

    Ja tuossa ylhäällä wandabe ja pilami kirjoittivat samalla tavalla, ettei heilläkään sellaista ole.

    Se ei poissulje sitä, etteikö teillä kakkonen olisi lempilapsesi. Koska niinhän kirjoitit siinä 10-kk postauksessa.

    Tätä oli pakko kommentoida, koska tuntui kuin "sanoja olisi laitettu suuhuni", vaikka ne eivät ole omia. :)

    -Amli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai oikein sanoja suuhun, no sitä en kyllä allekirjoita. Mistäänhän ei voi varma olla, mutta tästä asiast aina välillä näkee uutisia, viimeksi täällä http://www.mtv3.fi/koti/arki/artikkeli.shtml/2012/04/1535835/tasta-kaikki-vanhemmat-valehtelevat . En nyt tähän hätään lähde tota Time:n tutkimusta googlaamaan, näkemättäkäin tietää ettei se täysin vedenpitävä tieteellinen tutkimus ole, mutta jotain osviittaa se antanee.

      Mulla on vaan sellainen hunch että näin on. Että jossain syvällä joku aivolohko suosii yhtä lapsista eniten. Ihan samahan se on jos on kolme parasta kaverusta, niillä on aina jokaisella kuitenkin se yksi joka on eniten lemppari. En tiedä, mutta uskon kyllä että me vanhemmatkin tietämättämme ja varsinkin tahtomattamme löydetään syvempi yhteys yhden lapsen kanssa.

      Ja siinä Kakkosen 10kk postauksessa sanoin että hetkittäin. Siitä hetkittäisyydestähän tässä on tosi paljon kyse. Eräänä hetkenä se on toinen ja toisena toinen. sitä en tiedä, kumpi olisi oikeasti lempilapsi, toivottavasti ei tarvitse ikinä siitä selkoa saadaakaan vaan osaan toimia kummankin suuntaan riittävän tasapuolisesti.

      Poista
  14. Pakko oli vielä tulla tänne kun joku jäi kaivelemaan.

    Kun kirjoitit wandaben kommenttiin, että

    "mä oon kans _vahvasti sitä mieltä_ että nää on kumpikin munm lempilapsia "

    ja toisaalta, olet _ihan varma_, että kaikilla on yksi lempilapsi.

    Eihän noi voi toteutua yhtä aikaa?

    -Amli

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Wandaben kommenttiin vastasin aika vaikeasti tulkittavalla sävyllä (näin kirjoitetusti), tarkoitus oli sanoa että näin mäkin haluan, ajattelen ja toimin. Että siis itse olen sitä mieltä että ne kumpikin on lempilapsia, vaikka samalla pelkään kyllä että vielä jonain päivänä saan itseni kiinni toisen suosimisesta.

      Enhän minä mitään varmaa osaa ikinä mistään sanoa, paitsi että takinkääntäminen on mukava ja helppo laji, jota harrastan mielelläni :) Ja että ihan varmasti kirjoitan ja puhun aina provosoivan kärkkäästi :D

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.