Täydelliset lapseni

keskiviikko 28. marraskuuta 2012 Valeäiti 12 Kommenttia

Nyt on tehtävä tunnustus, pitkästä aikaa. Olen nimittäin vihdoin hyväksynyt sen tosiasian, että elämä on todella helppoa tällä hetkellä. Pahoittelen, seuraava tulee aiheuttamaan kateutta ja katkeruutta, tai sitten osaatte olla vain onnellisia mun puolesta.

Ensinnäkin, kuten olen jo vähän uskaltanut kertoa, Kakkonen on alkanut nukkumaan. Se nukkuu parhaimmillaan läpi yön heräämättä, huonoinakin öinä herää vain kerran. Toki se edelleen huutaa kuin riivattu, kun sitä yrittää nukuttaa, mutta jos laittaa korvatulpat korvaan, siitäkin selviää ilman vertavuotavia korvia. Sehän jo tiedettiin, että hereillä ollessaan Kakkonen on The Täydellinen Vauva: iloinen, hyvin syövä, seurallinen ja kaikin puolin ihana (tämä oli sitten täydellisen objektiivinen huomio täydellisestä lapsestani). Olen usein täällä sanonut, että jos se vain nukkuisi, se olisi aivan supervauva. No nyt se nukkuu, joten en valita. Se tekee hampaansakin huomaamatta, niin että eräs päivä vain huomasin sormessani olevan viiden hampaan jäljet. 

Tuoreempi huomio on se, että Ykkönen on myös oikeastaan aika täydellinen. Tai niin täydellinen kuin kaksivuotias vaan olla voi. Sillä viimeaikaisen tarkkailun jälkeen on pakko myöntää, että Ykkönen on tosi rauhallinen ja epätuhma uhmaikäinen (ja tähän lisään sitten jokaisen lauseen kohdalle disclaimerin "vielä". Tiedän kyllä, että tämä voi muuttua vaikka huomenna). Toki silläkin on hetkensä, mutta ne on jotenkin tosi maltillisia. Se ei ole esimerkiksi vielä kertaakaan vetänyt sellaisia hulluja itkupotkusylkiraivareita, joita olen monenkin kaksi-ja-vähän-päälle-vuotiaan nähnyt leikkipuistossa tekevän. Ja uskokaa tai älkää, en ole ikinä joutunut tappelemaan sen kanssa ulkovaatteiden pukemisesta. Pahimmillaankin se vaan heittäytyy ihan veltoksi, eikä auta ollenkaan. Mutta vastaan se ei ikinä taistele, eikä todellakaan yritä esimerkiksi riisua vaatteitaan pois. Päinvastoin, kesällä se oli ihan myrtsinä kun en aina antanut pitää hanskoja kädessä. Ja tottakai mekin pyörittelemme täällä silmiä välillä loputtomalta tuntuvalle "en haluu" -mantralle, mutta sekään harvoin eskaloituu ihan oikeaksi kriisiksi. Ykkönen ei lyö, töni, potki tai pure (ihmisiä) oikeastaan ollenkaan. Se ei heittele tavaroita (kovaa) eikä ruokaa (pitkälle), eikä karkaa (nopeasti) autotielle. 

Se on oikeasti niin kiltti, että mulla on välillä tosi huono omatunto sille jäkättämisestä. Mutta täytyyhän kilttiäkin komentaa, jos se on tuhma, vaikka se sen tuhma aika pientä olisikin, eikö? Jos se vaan menee löysäksi eikä seiso kun puen haalaria, vs. lyö ja potki ja huuda mulle, olisi ehkä syytä olla kiitollinen eikä laittaa jäähylle. Mutta kun minä, elämän isoin auktoriteetti (hah), olen sanonut, että jos äitiä ei totella varoitustenkaan jälkeen, joutuu jäähylle. Niin sitten sinne on jouduttava. Ja jos mulla on selkä kipeä, myös se passiivinen vastaan laittaminen ketuttaa. Joten siellähän se eilen taas istui, olohuoneen tuolilla ihan liikkumatta, hiljaa nyyhkyttäen. Minä purin vessassa hammasta ja katsoin kellosta kaksi minuuttia toisen alkaessa jo minuutin kohdalla toiveikkaasti huutelemaan "äiti helpottaa!". Onneksi jäähyn jälkeen saa aina sen anteeksipyynnön ja ihanan halin, ja kaikilla on taas hyvä mieli. Mutta silti, joka kerta mietin, että se voisi myös istua jäähyllä sen takai että puri veljeään, tai löi minua, tai heitti lautasen rikki. Sen sijaan se istuu siellä sen takia että se oli eteisessä paikallaan, hiljaa. 

Lucky me, oikeasti.





 


Nyt on tehtävä tunnustus, pitkästä aikaa. Olen nimittäin vihdoin hyväksynyt sen tosiasian, että elämä on todella helppoa tällä hetkellä. Pa...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

12 kommenttia :

  1. Ja sun lapset on niin kauniitaki! Ihana teksti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai niin sekin vielä! Ja muutenkin lahjakkaita!

      Poista
  2. En voi olla kateellinen enkä katkera, koska minunkin lapset ovat täydellisiä. Vaikka nuorempi vähän pureekin, ja kumpikin vois nukkua paremmin, mutta silti. Ne on niin täydellisiä, ettei niiltä puutu edes vikoja. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haha, mahtava line! vähän niinkuin: "kerran luulin erehtyneeni, mutta olin väärässä".

      Poista
  3. Kiitos tästä. Välillä tuntuu näitä blogeja lukiessa että on tehnyt suuuuren virheen päättäessään hankkia vielä masussa asustelevia lapsia, kun kaikki on niin hankalaa, mutta tämä toi valoa kurjuuteen.

    VastaaPoista
  4. Eiköhän se ole aika normaalia, että omat lapset on täydellisiä. Minun ainakin ovat! Ne asiat, joissa ne on hyviä, ovat todella poikkeuksellisia. Kuten puheenlahjat. Lapseni ovat siis äärimmäisen lahjakkaita. Ja ne asiat, joissa ne ei ole niin hyviä, on merkityksettömiä. Kuten se, että kirjoitan täällä taas pikkutunneilla heräilyjen välissä. Mutta on ne niin nättejä! Lucky us! Montako näitä oikein pitää hankkia, kun priimaa pukkaa tulemaan? Siinäpä sulle seuraava kirjoitushaaste? -emäntä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Ketä se nyt kiinnostaa että lapselleni on edelleen vaippa housuissa ja Tutti suussa, onhan se kaikin muin tavoin täysi kymppi.

      Poista
  5. Oi hitsi, meillä oli kans aika huikee kaksivuotias ja vaikka en koskaan (tietenkään, pois se minusta) tuomitse muita äitejä niin kyllä mä vähän omahyväisesti kuuntelin kiukuttelevia kakaroita kaupassa ja salaa ajattelin et: "Ei meillä vaan tommosta oo." No, oon saanut kyllä nenilleni ton melkein neljävuotiaan kanssa "pariin" otteeseen. Ei se raivareita saa mutta voi jumankauta sitä marmatuksen ja ruikutuksen ja prinsessailun määrää :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siksipä tämä disclaimer; olen kohtuuvarma että saan kohta nenilleni kun uhma vasta alkaakin tai sitten viimeistään ton kakkosen kanssa. Taitaa olla aika voimakas persoona hän nimittäin.

      Poista
  6. Ihanaa ihanaa! Toki välillä tulee uhmaa ja mitä milloinkin, ja sitten kun täydellisyys taas hetkeksi koittaa, siitä osaa nauttia. :)

    Mun molemmat lapset ovat olleet myös aivan uskomattoman mahtavia puettavia. Nyt tämä tuoreempi tapaus on kuitenkin alkanut venkoilla ja mongertaa, ja voi että se on rasittavaa! Onneksi siihen ei liity suurta huutodraamaa, ainoastaan sellaista "pujota mato koukkuun" -peliä n kertaa päivässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D "mato koukkuun" on meilläkin kestohitti viikosta toiseen.

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.