Online

torstai 22. marraskuuta 2012 Valeäiti 25 Kommenttia

Kyllä päivän valitsin. On nimittäin kohtuullisen kypsää herätä kuudelta aamulla flunssaisen vauvan kanssa ja jatkaa siitä rouheasti koko päivä sisällä em. flunssan takia, ilman viihdykkeitä. Tai onhan Pikku Kakkonen omanlaisensa viihdyke, mutta silti. Sissinä vastustin silti jatkuvaa kännykän näpräystä, ja olin ehkä aika paljon enemmän läsnä.

Päivä oli pitkä, tylsä ja virikkeetön. Jotain siitä kuitenkin ehkä opin, tai ainakin pari yllättävääkin huomiota tein:


1. Olen muuttunut ADHD:ksi
Mieleni harhautuu todella usein, on äärettömän vaikeaa keskittyä edes seitsemän minuuttia kestävän piirretyn katsomiseen. Useimmiten harhautuminen kohdistuisi juuri siihen kännykkään. Ajattelen ottavani kännykän esiin ja "vetäiseväni" tuoreet jutut esiin hämmentävän usein. Puhutaan muutamien minuuttien intervalleista. Jos "keskityn" johonkin, käännän vain katseeni sinne ja kuuntelen, mutta en silti välttämättä kuule.

2. Olen palauteaddikti
Facebookin lumo on se yksi pieni punainen neliö, jonka sisällä on numero. Jes, joku on kommentoinut jotain tekemääni! Interaktiota, wuhuu! Oikeastaan ne muiden tekemiset ei edes kiinnosta niin paljon, vain omien asioiden saama palaute on oleellista. Sama ilmiö blogissa; odotan kieli pitkällä, onko teiltä tullut lisää kommentteja, tai onko tullut uusia lukijoita. Toki päivitän maanisesti myös Bloggerin kotisivua, johon kaikkien muidenkin blogipäivitykset tulee, mutta ennen kaikkea tietenkin omat saavutukset kiiinnostaa. Olen aina tiennyt, että olen varsin riippuvainen palautteesta, työssänikin haluaisin mitattavaa tulosta ja siihen päälle vielä palautetta (=kehuja) esimiehiltä jatkuvasti. Joten ylläri ylläri, että kotona oleminen välillä kypsyttää. Harvoin kukaan tulee kehumaan erikseen että hei toi sun tänpäiväinen hiekkalaatikkoprese oli tosi kova. Silti tämä palautteen kaipuu yllätti.

3. Olen yksinäinen
Wow, sieltä se tuli. Pamahti vähän vasten kasvoja. Kun viettää koko päivän ilman sitä näennäistä ihmiskontaktia netin kautta, huomaa miten vähän ihmis-, tai siis aikuis-, kontakteja sitä onkaan. Toimistossa työskennellessä näet samat naamat joka päivä, ja voit heittää muutaman lauseen läppää jos siltä tuntuu. Voit ehkä jopa käydä yhteislounaalla, jos työkaverit ei ole superärsyttäviä. Mutta minäpä hengailen kotona kahden vähäpuheisen (ja useimmiten vähäpukeisen) touhottajan kanssa, ja välillä ulkoilen jossain hiekkalaatikolla X. Näillä hiekkalaatikoilla käy niin sekalainen seurakunta vanhempia niin vaihtelevina aikoina, ettei kenenkään kanssa oikein pääse "minkäsikäinen teidän lapsenne on" ja "vitsi kun tää tuuli on niin kylmä" -keskusteluja pidemmälle. Ja se on aika raskasta pidemmän päälle, aloittaa jutustelu aina alusta saakka. Olisi ihan tosi kiva jos joskus voisi sanoa että "ai moi taas, kävittekö te sitten siellä vauvauinnissa ollenkaan vai tuliko se flunssa?". Nk. oikeille kavereille taas ei oikein viitsi soittaa, koska aina joku jälkikasvusta häiritsee puhelua sillä tavalla ärsyttävästi. Tiedättekö, "joo siis hei kerro lisää siitä teidän Barcelonan matkas- onko kakka? tuleeko nyt kakka? no sit äkkiä potalle! Joo kyllä täytyy! Oliko teillä siis aikaa käydä kaupoilla siellä?". Niin että ei tule sitten ihan hirveästi soiteltua.

Iltaisin taas me istumme täällä niiden näyttöjemme ääressä, koska olenhan koko päivän juuri lähetellyt koukkuja Internetin syövereihin, ja nyt korjaan satoa / valmistelen seuraavaa. Ärsyttävä noidankehä. Huomasin kokeilun aikana, että aika usein laitan asioita Facebookiin tai blogiin sen sijaan että puhuisin niistä Insinöörin kanssa. Siis jos päähän putkahtaa jokin puolihauska ajatus, mietin heti että laitanpa Facebookiin. Aika sairasta. Voisi vaikka vaan kertoa sen sille aviomiehelleen.

Seuraavana aamuna, kun paasto loppui, oli tietenkin heti näprättävä kännykästä se naamakirja ja se meili esille. Punaisen laatikon keskellä oli luku 7 ja meilejäkin yli 10. Mutta sitten tuli laskuhumala; ei näitä oikeastaan nyt kiinnosta edes katsoa. Pitkin päivää palailin kyllä välillä taas päivittelemään kaikkia narkoosilähteitäni, mutta jotenkin aika paljon vähemmällä mielenkiinnolla. Tämän tekstinkään kirjoittaminen ei ole oikeastaan napannut, nytkin teen sen vain etten unohda.

Mitä tästä siis oikeastaan opimme?
  • Sitä kännykkää voisi näprätä ihan todella paljon vähemmän
  • Facebookissa ja meilissä voi silti käydä pitkin päivää, ei se ole turmiollista
  • Mutta jos käyntitiheys alkaa mennä alle viiden minuutin, on aika soittaa kaverille, lähteä puistoon tai vaikka tanssia. Silloin on tylsää ja yksinäistä, eikä se kännykkä todellakaan siltä pelasta. 
  • Viikkoihin on suunniteltava enemmän sosiaalista kanssakäymistä. Hiekkalaatikoita ja avoimia perhekerhoja säännöllistettävä. 
  • Hiekkalaatikolla kännykkä saa pysyä taskussa (tähän tulee kohta luontainen säätilarajoite), pakota muut äidit juttelemaan. 
  • Voisi ehkä olla aika miettiä sitä töihinpaluuta.
Kaiken kaikkiaan ihan kiva paasto, voin suositella. Nyt maha turvottaa lohtuherkuista sen verran, että seuraavaksi taitaa olla aika tehdä sokeripaasto. Yh tätä pulladieettiä.

Kyllä päivän valitsin. On nimittäin kohtuullisen kypsää herätä kuudelta aamulla flunssaisen vauvan kanssa ja jatkaa siitä rouheasti koko päi...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

25 kommenttia :

  1. Kyllä, kyllä ja kyllä. Olen miettinyt johtuuko keskittymiskyvyn puute kännykkäaddiktiosta vai siitä, että aivot on kaksi ja puoli vuotta olleet pakotettuna sellaiseen multitasking & chaos management -olotilaan, ettei yhteen asiaan keskittyminen meinaa onnistua millään. Luin kyllä just tuoreesta Optiosta jonkin vuorovaikutusgurun näkemyksen asiaan ja se tukee kännykän ja fb:n tuhoisaa vaikutusta aivotoiminnalle. -Emäntä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nii-i, mikä johtuu mistäkin? onko huono keskittymiskyky sen tkia ettei enää ikinä voi keskittyä vain sen takia ettei ole juuri mitään johon joutuu oikeesti keskittyä? Oli miten oli, sitä ei enää ole :D

      Poista
  2. Pahinta on, että ehkä töihinpaluukaan ei enää pelasta. Me ollaan piloilla. Mulla on myös töissä auki ne kahdeksan välilehteä koko ajan, ja keskittyminen (tavallaan teen niinku duunia missä pitäisi myös vähän keskittyä) herpaantuu IHAN koko ajan sinne someen. Työposti jopa pingahtaa siihen näytölle, ja sen lukeminen nyt on kai edes jollain lailla suotavaa (mutta ei mitenkään pakollista juuri samalla sekunnilla kun se tulee) mutta ne face-blogger-gmailit sit taas ei... Joskus kun on TOSI kiire/hyvä flow, osaan jättää ne sivut avaamatta - ja tosi jännä, että niinä päivinä työt sitten edistyykin. En ole vielä kuitenkaan keksinyt yhteyttä näiden välillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En kyllä voi väittää että tilanne olisi ollut merkittävästi parempi ennen lapsiakaan :D

      Poista
  3. Just niin, tätähän se on, tosin omalla kohdallani läppärin kautta. Onneksi mut pelastaa mun palikkanokia, jolla ei pääse nettiin. Pitäisi kyllä hankkia uusi, mutta en uskalla, juurikin tästä syystä.

    Otin kyllä myös pienen piikin tekstistä itseeni, blogisi on nimittäin mun lemppari, on ollut jo viime keväästä, mutten ole tätä ennen saanut kommentoitua. Mitään. Ikinä. Eli kiitos ja anteeksi, yritän ryhdistäytyä. Tai sitten näyn jatkossakin vain kävijätilastoissa (onko sellaisia?). Kannustan kännykättömään hiekkalaatikkoiluun, mutta myös onlineen, sun tekstit ovat tämän kotiäidin päiväunikahvihetkien parasta piristettä muiden pakollisten - kahvin ja suklaan - ohella! -k

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi älä ota itseesi mitään piikkiä - kyllä mä näen noi hurjat kävijäluvut ja tiedän että täällä jaksaa käydä ihmisiä lukemassakin :) Kiva kuulla että olet ollut jo pitkään mukana, pysy ihmeessä jatkossakin ja kommentoi jos jaksat :)

      Poista
  4. Minä voin tunnustaa, että olen käyttänyt Facebookia ja blogeja (vain lukijana ja kommentoijana) yksinäisyyden karkottamiseen jo vuosia. Olen muuttanut ensin kotipaikkakunnalta toiseen kaupunkiin opiskelemaan ja sittemmin muutin töihin pienelle paikkakunnalle kauas kavereista ja perheestä (myös puolisosta). Perheen perustamisen myötä muutin jälleen. Olisin ilman Facebookia aivan ulkona monen kaverin elämän tapahtumista, ja takavuosien yksinäisinä arki-iltoina työskentelypaikkakunnalla se piti minut mukana kavereiden jutuissa. Tämän takia fb:stä pois jättäytyneiden "säästyneellä ajalla voi mennä tapaamaan sitä kaveria kahvilaan" -perustelut ärsyttää. Ei aina voi.

    Täti-ihmisen kommenttiin töistä: onneksi minun työssäni ei kerta kaikkiaan voi hyppiä somessa kesken työpäivän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on tärkeä pointti: kaikilla ei ole sitä luksusta että voisi valita somen ja "oikean kontaktin" välillä. Toki rohkaisen suakin välillä soittamaan netin sijaan, varmasti teetkin niin :)

      Poista
  5. Itse kävin vähän reissussa ja sen jälkeen meillä oli vieraita, ja olipa ihanaa, kun ei tullut koko ajan roikuttua koneella! Varsinkin facebookissa roikkuminen on oikeasti niin turhaa touhua, ihan hyvin pysyy kärryillä jos kerran tai kaksi sitä päivässä vilkaisee.

    Kun aloitin uuden duunin, päätin että en työpäivän aikana avaa facebookia ollenkaan. Aloin jossain vaiheessa lipsua päätöksestäni, mutta aion yrittää sitä uudestaan, kun palaan. Kärsin samalla tavalla totaalisesta keskittymiskyvyn puutteesta. Itseäkin häiritsee, kun ei pysty keskittymään mihinkään yli kahta minuuttia kerrallaan - ei töissä eikä kotona.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Reissussa ei muuten tule ikinä mieleenkään olla netissä! mitäs siellä tekiskään kun ei ole mitään sinne laittanutkaan ;)

      Poista
  6. Mulla myös palikkakännykkä pelastaa jatkuvalta vilkuilulta. Ja mun täytyy olla rehellinen ja paljastaa, että mua juurikin ärsyttää se kun juttelee jonkun kanssa ja ne "huomaamatta" vilkaisee just vaikka fb:n puhelimesta siinä keskustelun aikana. Oli se sit vaan hiekkalaatikkotuttu tai parempi tuttu niin ärsyttää. Ja on hemmetin yleistä nykyisin!
    Kotona sen sijaan minäkin vilkuilen sähköpostia ja fb vähän väliä :) Vois vähemmänkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No onhan toi aivan saatanan ärsyttävää. Vähän niinkuin joku laittaisi tasisin väliajoin telkkarin päälle ja teeskentlisi kuuntelevan juttuasi samalla kun nauraa Modern familylle. Ymmärrän, ja tiedostan, ja yritän itse välttää tota ihan tosi paljon.

      Poista
  7. Toi keskittymiskyvyn puute on huomattu täälläkin. Mä olen kyllä sitä mieltä että se johtuu siitä kun kotona koko ajan keskeytetään niin se johtaa siihen että en osaa enää keskittyä. Mä yleensä kun olen mualla pystyn olemaan ilman koneita ja facebookeja, mutta kotona nämä tuntuu olevan mun henkireikä....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kotona ei vaan juuri muuta tekemistä ole, jonka saisi tehdä ihan yksin :)

      Poista
  8. Tuli itsellekin sama ahaa -elämys eilen. Päivän pakotin itseni irti somesta ja muista viihdykkeistä, koska luulin olevani menossa illalla tylsälle luennolle. Ja siellä sitä viihdykettä kaipaa :) Noh, olinpa sitten sopinut asiakastapaamisen iltaan, joten luento jäi välistä. Ei se mitään. Kotonahan tuota somea ehtii päivittelemään. Paitsi, että unohdin kännykän töihin. Ja sen verran laiska (onneksi?) olen, etten jaksa konetta käynnistää kotona, kun kännykälläkin pääsee kätevästi nettiin. Eipä sitten tullut plärättyä illalla somea tahi muuta kännykän peliä, kun ei ollut sitä käytettävissä. Ja yöllä herätessä jatkoin unia suoraan, kun ei "tarvinnut" käydä somessa ihmettelemässä onko yöllä tapahtunut jotain. Hämmentävää. Sitä ehti yllättävän paljon tehdä, kun ei se some houkutellut. Tänään sitten ihan samanlainen koukutus päällä, kun ennenkin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaa, sä kehtaist myöntää ton yöllisen somettamisen :D jätin sen tästä pois kun se oli jo niin säälittävää mun mielestä. Kyllä, nukun kännykkä tuyynyn alla (vedotan siskon laskettuun päivään jokaon tänään) ja tsekkailen yöllä mitä uutta on tullut, jos ja kun joudun herää enkä heti saa uenn päästä kiinni. Vois olla helpompi nukahtaa jos ei olisi kännykkä kädessä...

      Poista
  9. Asiaa!

    Minusta tuntuu että meillä lapsetkin viihtyy rennommin arjessa kun näemme muita ihmisiä, ja minä erityisesti aikuisia. En usko että nuoria naisia on luotukaan kestämään aikaa neljän seinän sisällä, se on valtava kuormitus mielestäni. Ja miehille myös. Em. syystä palasin töihin rentoutumaan kun kuopus vajaa 7kk.

    -nuppu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä, nämä päivät (kuten tänään) kun näkee oikeasti tuttuja, on niiiiin ihania ja menee niiiin paljon nopaemmin. Eikä kännykälle yhtäkkiä olekaan juuri mitään tarvetta. Hämmentävää.

      Poista
  10. Täällä yks toinen stalkkaaja ilmottautuu! En muista milloin tänne blogiisi päädyin, ei siitä nyt niiiin kamalan pitkä aika ole, mutta voisihan sitä jo "suutaan aukaista". Tämä nyökyttely ja hymistely kun ei taida pelkästään välittyä sinne :)
    En nyt avaudu tähän sen enempää, kuin että hei elätsä mun elämää? Ainakin hyvin identtistä. Ja taidetaanpa asua samoilla kulmillakin vielä, jutuissa on vilahdellut tuttuja puistoja ja muita maamerkkejä. Mä oon yks niistä äitimafian ulkopuolisista kans, et ehkä me kaks voidaan jonain tuulisena päivänä puistossa vaikka törmätä..?

    -murphy

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jes, nää lähistalkkaajat on ihan parhaita! :) jos bongaat meidän joku päivä niin tule ihmeessä sanomaan moi! olisi varsin hauska tavata :)

      Poista
  11. Vastaukset
    1. Oli. Mä mietin, että olis varmaan pitäny ilmoittaa poliisille ja lähisairaaloille, mutta onneksi kellekään ei käynyt mitään.

      Poista
  12. Mä olen havainnut, että räplään kännykkää erityisesti palavereissa... INHOAN yli tunnin kestäviä palavereja ja huomaan, että sen tunnin jälkeen keskittymiseni herpaantuu aivan täysin ja näpellän sähköpostia ja fasea ihan koko ajan. Olen nyt siirtynyt siihen, että en ota kännykkää edes mukaan sisäisiin palavereihin, kun en siihen pysty kuitenkaan vastaamaan. Sellaisissa palavereissa, joissa on mukana myös talon ulkopuolista väkeä, yritän pitää kännykän laukussa (siinä useimmiten onnistumatta). Ihan järkkyä, mä olen miettinyt, että pitäiskä vaikka hankkia ristikkolehti ja väsätä niitä siellä kokousasiakirjojen takana, sitä tuskin kukaan huomaisi, kuvittelisi vaan, että teen hitosti muistiinpanoja! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ylipäänsä pitäisi useammin jättää se kännykkä vaan pois, ei sitä yleensä tarvita. Siinä olen sentään hyvä, etten vastaa aina puheluun jos en ole hyvässä paikassa. Kun voi soittaa takaisinkin.

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.