Hysteerimysteeri

maanantai 5. marraskuuta 2012 Valeäiti 21 Kommenttia

Ajelin tänään kylästä kotiin kaksi nukkuvaa tyyppiä takapenkillä. Oli pimeää ja märkää, ja iltapäivän ruuhka pahimmillaan. Aivan otollinen nokkakolarin paikka siis. Autoilijat olivatkin taas kerran varsin yllättyneen oloisia sekä vallitsevasta säätilasta, että autojen suuresta lukumäärästä (yli 10), ja eräskin sankari melkein ajoi kylkeeni. Samaan aikaan kirjoittamaani tekstiviestiin tuli kirjoitusvirhe, mutta muuta kamalaa ei sattunut.

Sen puolitoista sekuntia, jonka ajan ehdin miettiä osuuko vai ei, ehdin kuitenkin taas kohdata sen. Pelon. Mitä jos toi osuu meihin, mitä lapsille käy?

Siitä asti, kun sain kuulla varsin empaattiselta gynekologilta, että "ei sulla varmaan luonnostaan mitään ovulaatiota ole", elämääni astui Pelko. Se alkoi pelkona siitä, etten voi tulla raskaaksi. Sitten se muuttui luonnollisesti peloksi keskenmenosta. Sitten rakennevauriosta, ennenaikaisesta syntymästä, raskausmyrkytyksestä, synnytyksestä ja sen komplikaatioista... Taisin iloita ja nauttia koko raskaudesta ensimmäistä kertaa vasta kun Ykkönen monotti minua kesken palaverin. Silloin se muuttui todelliseksi. Mutta vasta kun se imukupilla Legon muotoiseksi molskahtanut pää saapui maailman ja antoi äänimerkin, huokaisin helpotuksesta: saimme terveen lapsen.

Mutta ähäkutti, Pelko löysi tiensä takaisin. Mitä jos se ei opi syömään rinnasta, mitä jos mä tiputan sen, mitä jos se muuttuukin taas keltaiseksi, mitä jos se sairastuu tosi pienenä, mitä jos se vihaa meitä, mitä jos?? Ehkä pahin oli ajomatka takaisin kotiin, sopivasti siinä 72h masennuksen korvilla. Itkin koko paluumatkan, koska olin vakuuttunut että rekkakuski vieressämme saa hetkenä minä hyvänsä elämänsä ensimmäisen epilepsiakohtauksen ja auto syöksyy kaikella voimalla suoraan upouuden vauvamme päälle. Vauvan, jota minä en ole vielä edes ehtinyt nälkiinnyttää, tiputtaa tai traumoittaa.

Kun pahin hormonisumu hälveni, ja aloin taas löytää osan itsestäni, ymmärsin. En voi pelätä loppuelämääni. Lapset tulevat sairastumaan, jäämään päästään kerrossängyn tikkaisiin kiinni, murtamaan luitaan, joutumaan sairaalaan, vetämään kännit ostarin takana, särkemään sydämensä ja saamaan potkut. Ehkä ei kaikkea niistä, mutta aina jotain käy. Ja suurinta osaa ei vaan voi estää, eikä niitä kannata jäädä pelkäämään. Se on melko halvaannuttavaa nimittäin, se alituinen Pelko. Se estää monet kivat jutut metsäretkistä ensimmäiseen polkupyörään. Pahimmillaan se pelkäävä äiti on muiden mielestä hysteerinen, kun se varjelee vauvaansa muiden huonoilta otteilta ja vääränlaiselta ruualta.

Mutta emmehän me tyhmyyttämme pelkää, vaikka osa peloista epärealistisia onkin (esim se vihaaminen ei ole ihan vielä relevanttia, se astunee kuvioihin vasta teinivuosina). Me pelkäämme, koska luonto sanoo niin. Sitä pientä säälittävää rääpälettä nyt vain on suojeltava autoilta, muilta ihmisiltä ja myrskytuulelta. Raukka on juuri puskettu alasti maailmaan, josta se ei ymmärrä yhtään mitään vielä piiiiitkään aikaan, kai jonkun on pakko pitää sen puolia! Ei se meidän kummallinen käytös siis taidakaan olla pelkästään hysteerisen* (uuden) äidin pelkoa. Ehkäpä se onkin vastasyntynyttä äidinvaistoa. Toisilla se on ehkä alun alkaenkin vahvemmin pinnalla kuin toisilla, mutta kaikki me opimme jossain määrin elämään sen kanssa.

Sillä aikaa kun me opettelemme ajamaan huonoissa olosuhteissa, leikkaamaan vastasyntyneen minikynsiä ja antamaan lapsemme kävellä yksin kouluun, esitän julkisen vetoomuksen teille muille: älkää arvostelko vanhempien pelon määrää lapsiensa suhteen. Älkää ainakaan nimitelkö ketään hysteeriseksi.

Meidän elämämme ja onnemme kun rakentuu niiden pienten olentojen varaan. Kyllä sen menettämistä saa vähän pelätä.

 *Tiesittekö, että hysteria on tarkoittanut mm. "tunteellisesti ylireagoivaa naista". Kuka sen muka määrittää, mikä tunne on liikaa ja mikä sopivaa? Ärsyttävä sana siis, älkää käyttäkö sitä.

Ajelin tänään kylästä kotiin kaksi nukkuvaa tyyppiä takapenkillä. Oli pimeää ja märkää, ja iltapäivän ruuhka pahimmillaan. Aivan otollinen n...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

21 kommenttia :

  1. Voi, sniif. Tää oli hellyttävän liikuttava. Kyynel tuli. Taidan hiipiä ihan hiljaa, ja ilman hysteriaa, tarkistamaan että rekka ei ole ajanut meidän pinnasänkyyn. Tai että se ei ole tukehtunut uniriepuun ;-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Aina kannattaa kurkata, ettei lintu ole lentänyt sisään, pelästynyt kääntyvää vauvaa ja siten nokkaissut silmä vahingossa silmää pois.

      Poista
  2. Ja hysteriaa on hoidettu mm.kohdunpoistolla, ja siksipä ko.toimenpidettä kutsutaan edelleenkin hysterectomiaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tossa Wikipedian artikkelissa ja jossian muuallakin oli sanottu että sana hysteria tulee kreikan sanasta hysteron, joka tarkoittaa kohtua. Toivotaan siis että hysterectomy tulee siitä :) Tosin muistelisin joskus kuulleeni, että hysterian luultiin myös johtuvan sen itsensä puutteeksi, ja hoidoksi naisia, noh, öh, hoideltiin.

      Poista
  3. Kattookihan nää kanssamatkustajat mua kieroon kun kyynelehdin tääl ruuhkabussissa? Todenmukainen, kaunis kirjoitus. Nimim. Eilisiltainen kuopuksen hirttäytymisyritys painaa mieltä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Sanot vaan että sori, mulla on pieniä lapsia niin ne joko ymmärtää tai tajuaa olla kysymättä.

      Poista
  4. Tosi ihana kirjoitus! Nyyh. Äiti pelkää aina - jos ei jotain akuuttia ja just nyt päällänsäolevaa tilannetta, niin sitten jotain "tulevaisuudessa tapahtuvaa" (koska "aivan varmastihan" ne tapahtuu :)). Mahtaa se pelko jälkeläisen hyvinvoinnista olla just noin niin kuin sanoit - evoluutiolle ja henkiinjäämiselle välttämätön asia. Eikä se ole (juuri) kenenkään kohdalla hysteriaa vaan niin subjektiivinen kokemus, ettei sitä voi verrata edes kenenkään toisen äidin pelkoon, elämäntilanteeseen ja pelon määrään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se vaan on, harmi sinänsä. Olisi kiva olla vähän pelottomampi.

      Poista
  5. Huh, osui ja uppos. Kaiken sun mainitsemasi lisäksi huolehdin pikkutyypin onnellisuudesta. Siis että voi kun se saisi elää onnellisen elämän. Kliseistä mutta totta.

    Ja nyt soi Ultra Bran Minä suojelen sinua kaikelta-kertsi päässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh no, nyt mullakin soi se ja tippaa iskee linssiin! Ja hei mä oon kans kyselly kummankin lapsen kohdalla Insinööriltä "onkohan se onnellinen?" :D

      Poista
  6. Mä tivasin just muutama viikko sitten neuvolapsykologislta, että oonko mä mennyt ihan vinksaltani kun pelkään koko ajan, että jotain tapahtuu. En kuulema oo. Oon äiti.

    Aivan samaa mieltä oon tuosta muiden hysteeriseksi nimittelystä. Ja kun vielä se on niin suhteellista. Jokaisella on omat kauhun hetkensä olleet lapsen kanssa ja muutnkin ja kaikki ne muokkaa sitä, mihin reagoi ja kuinka hysteerisesti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) Oot todella äiti. Äidit on vähän vinksahtaneita.

      Poista
  7. tää on niin totta. Mä pelkäsin esikon esim. siitä, mitä jos yhtäkkiä saan jotain kohtausta ja kuolen ja mies on matkalla, niin se raukka ei saa apua mistään, kun ei osaa vielä liikkua. Ja muuta sellaista "järkevää". Nytkin rupesi kyynel valumaan kun luin sun postausta, samalla tavalla itse ajan ja pelkään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haahaa, mäkin oon saanu noita "mitä jos tää veitsi yhtäkkiä meneekin tästä sormeen ja se sormi katkee ja tulee kauheesti verta ja ja ja.." -kohtauksia. Kaverille jopa kävi noin, joten nyt tiedän että siitäkin selviää. Yök.

      Poista
  8. Kirjoitit tekstiviestiä ajaessasi? Living on the edge? Tää ihan vilpittömän hämmästyneenä, ei vittuillakseni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No huomasihan joku sen sentään :) se oli hyymöriä. Mutta kyllä mä joskus kirjoitankin, liikennevaloissa tosin lähinnä.

      Poista
    2. Oukei, mun hyymöritutka ei vaan aina toimi, johtuen ehkä siitä, että tää ON kummallinen maailma :).

      Poista
  9. Kävi sit niin, että ma iltana luin tämän ja ti aamuna Itellan auto ajoi sohjossa väärällä kaistalla suoraan siskoni auton nokkaan... Kaikki onneksi suht ok, yksi rautainen sääriluu ja pitkä kuntoutuminen edessä. Ajelkaahan kaikki varovasti, koskaan ei tiedä kuka tulee vastaan rytinällä....

    VastaaPoista
  10. Voi EI, kamalaa! Kauheasti tsemppiä siskollesi, Superkurjaa :/

    VastaaPoista
  11. Huh, täällä on sitä pelkokerrointa ihan riittävästi ilman lapsiakin (kärsin nääs paniikkihäiriöstä), joten ehkä lykkään taas lapsenharkintaa jonkin verran eteenpäin. En muista kenen sitaatti tämä on, mutta mutsi sanoo aina, että kun lapsi pullahtaa maailmaan, äidin elämä on pelkästään pelkoa, huolehtimista ja syyllisyyttä hamaan hautaan saakka ja varmaan se pitää paikkansa. Kun omaa lastaan rakastaa ja haluaa suojella sitä kaikelta, mutta kun järki sanoo, ettei saa suojella liikaa, ettei siitä tule ihan pumpulissa kasvanut, niin ole siinä sitten... Ihme, ettei tässä maailmassa ole enempää pimahtaneita äitejä, olosuhteet ovat yleensä suotuisat...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja kaiken lisäksi lapset ei kuulemma nykyään opi esim. arvioimaan onko puun oksa liian korkealla kiiveättäväksi, kun vanhemmat kertoo koko ajan "älä mene sinne, se on liian korkea, tuu pois sieltä"...itse pitäisi pudota ja oppia :D Että siitä sitten!

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.