Nälkä- ja väsyihmiset päiväretkellä

tiistai 30. lokakuuta 2012 Valeäiti 14 Kommenttia

Olen oppinut jakamaan ihmiset kolmeen kategoriaan. On niitä jotka eivät kestä nälkää. Niistä tulee järkyttäviä kiukkupusseja verensokerin laskiessa. Sitten on niitä, jotka eivät kestä väsymystä. Niistä tulee veepäitä hunosti nukutun yön jälkeen, ja kaikki saavat siitä kuulla. Sitten on niitä, jotka eivät kestä kumpaakaan. Ne on demoneja.

Ensimmäisen luokan ihmisten kanssaelämiseen löytyy helppo ratkaisu, sen kun pitää snacksit valmiina (eräänkin Frankfurtin lomamatkan ajan pidin visusti huolta että, taskustani löytyi hyvä varasto suklaakeksejä ja matkan varrelta riittävästi ruokakojuja ;)). Väsyraivottaret on vähän ruokakiukkuilijoita vaikeampia hoitaa ad hoc, mutta kyllä nekin aina sokerista vähän piristyy. Ne viimeiset demonit, jotka ei kestä kumpaakaan, on vaan liian vaikeita ihmisiä, ei sellaisten kanssa kannata hengata.

Itse olen aivan selkeästi sietämätön väsymystä sietämätön. Musta tulee univelkaisena ihan kamala, mutta senhän te jo tiesitte. Lyhyen tarkastelujakson jälkeen sanoisin, että Ykkönen putoaa sinne snacks-luokkaan, kun taas pikkuveljensä on samaa sarjaa mun kanssa: ruokailuja voi vaikka jäädä välistä, mutta unen kanssa tapellaan. Tänään meidän päivä alkoi niin, että ne kaksi unikiukkuista oli väsyneitä, ja että se yksi ruokakiukkuinen oli nälkäinen. Hyvä kombo.

Jo ystäväni kyläillessä meillä aamulla Ykkönen haki huomiota kaikilla väärillä tavoilla. Se oli ilkeä pikkuveljelleen ja piirsi tahallaan pöytään. Uloslähtiessä se halusi ensin kävellä ja sitten mennä "vaunurattaisiin" ja kumpikin lopputulos johti välittömään ulinaan. Puistossa oli vartin verran seesteistä, sitten sielläkin hiekka hakeutui pikkuhousuihin kun muut lainasi / ei lainannut leluja. Keinuun piti päästä mutta siellä olikin elo ihan perseestä.

Puistosta se halusi kävellä kotiin, mikä tietenkin tarkoitti autojen alle sinkoilua, ja johti siten välittömästi vaunuihin palauttamiseen. Sieltä se slumbaili itsensä spagettina alakautta pois. Tässä kohtaa taisin sanoa päivän ensimmäisen "äiti alkaa ihan just hermostua suhun". Lause, joka kuuluu kategoriaan en sitten sano omalle lapselleni niin. Kun vihdoin päästiin kauppaan parin vastaavan episodin jälkeen, se painoi sormella reikiä vesimeloneihin, banaaneihin, avokadoihin ja kaikkeen muuhunkin jota en ehtinyt torpata (hei vaan muut täällä asioivat). Lopulta en tiennyt häpeäisinkö enemmän huonosti käyttäytyvää lastani, vai sen vielä huonommin käyttäytyvää raivomutsia. Lauseet oli jo muuttuneet tässä vaiheessa vaikeasti ymmärrettäviin "sä oot nyt tosi ärsyttävä, nyt käyttäydyt kiltisti" -kiukkulausekkeisiin ja "me lähdetään kotiin jos et osaa olla" ym. tyhjiin uhkauksiin. Olin aika valmis myymään sen. Teki mieli sanoa kassalinjalla lässyttävälle sedälle että saat sen halvalle jos se on sun mielestä noin ihana. En sitten ehdottanut kuitenkaan, lööppien pelossa. Kakkonen oli tietenkin herännyt tämän kaiken aikana ja oli sekä väsynyt että varsin nälkäinen.

Kotiin palasi siis taas kerran karavaani, jossa yksi väsyihminen huusi täyttä kurkkua, yksi nälkäihminen keksi sata eri ulistavaa asiaa samalla kun asetti itsensä jatkuvasti tahallaan vaaratilanteisiin ja yksi väsymutsi hikoili niiden kahden keskellä edelleen toppavaatteissaan. Vahvasti harkitsin poistuvani olohuoneeseen omaa napaa kaivamaan, ja jättäväni ne sinne hetkeksi omin avuin kauppakasseineen kaikkineen.

Noin seitsemän uhmavamman rajojen hakemisen ja viiden minuutin täyshuudon jälkeen ne istui vihdoinkin kumpikin pöydän ääressä tyytyväisinä syömässä ja muistin taas hengittää. Ja muistin jotain muutakin: Aivan niin, sillähän oli nälkä. Kun lautaset oli tyhjinä, jostain palautui taas se normaali lapsi joka pyysi kauniisti "saisinko maitoa".

No saisithan sinä, vaikka kuun taivaalta. 

Olen oppinut jakamaan ihmiset kolmeen kategoriaan. On niitä jotka eivät kestä nälkää. Niistä tulee järkyttäviä kiukkupusseja verensokerin la...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

14 kommenttia :

  1. No tämmöistähän tämä just niin välillä on. Aivan mahtava loppukaneetti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei noille pirulaisille kauaa jaksa olla vihainen kun ovat niin helkkarin söpöjä.

      Poista
  2. Mieheni kuuluu tuohon demoni-kategoriaan. Oikeastaan hän demoni in denial, ei itse suostu myöntämään, että kohta menee pahasti pieleen, jos jättää lounaan väliin ja on vähän huonosti nukuttukin. Ei edes suklaakeksit auta, jos tilanne pääsee eskaloitumaan. Vaikka se on aika söpö, niin pitäs olla ehkä vielä vähäsen söpömpi, että pääsisi paremmin yli räjähdystilanteista. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oioi, demoni aviopuolisona voi olla aika hevi! Eikai muuten ole olemassa ihmisiä, joille kumpikaan näistä ei ole ongelma?? Enkeleitä, onko heitä?

      Poista
  3. Oi, miten mahtavasti kiteytettynä tämä äitiyden ihana ristiriita. Kyynel tuli silmään kun viimeisen lauseen luin. Näin juuri!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :) kiitos, mulle tuli tästä hymy huulille! :)

      Poista
  4. Nälkäkiukkuilun grand master30. lokakuuta 2012 klo 23.48

    Onneksi ainakin yhdellä reissulla Frankfurtissa sattui just olemaan joulumarkkinat. Bratwursti kantaa pitkälle, ainakin seuraavalle kojulle. Kiitos ja anteeksi :D

    VastaaPoista
  5. Just tossa hiljattain ostin kaupasta sekä kukkakaalin, että verigreipin, kun pikkukaveri päätti haukata niistä palasen. En kehdannut sinne tiskiinkään niitä jättää. Harmitti vaan se, että oli valinnut vähän huonot yksilöt sieltä tiskistä... ;)

    VastaaPoista
  6. Tuo niin tuttua. Meillä 3,5 v on nälkäihminen, junnu 4kk on väsyihminen ja minä... noh... enemmän nälkäihminen, ja mies taas niitä väsyihmisiä, ja vieläpä aamu/aamupäiväväsyihminen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. TAjusin just, että Insinööri on ihan oma lajityyppinsä. Se kestää nälkää ja väsymystä, mutta jano tekee siitä myrtsi myrtsisen.

      Poista
  7. Mä olen juurikin demoni, sillä en kestä väsymystä ja nälkää yhtä aikaa. Molempia kestän erikseen kohtuullisesti, mutta jos molemmat iskee yhtä aikaa, niin musta tulee IHAN KAMALA! Perjantaina revin tukkaa päästä ravintolan pihalla, koska oltiin myöhässä aikataulusta, en ollut saanut ruokaa koko päivänä ja olin nukkunut koko viikon alle viiden tunnin yöunilla, jotka nekin olivat erittäin katkonaisia... Oloni siedättyi vasta, kun sain riittävästi ruokaa ja lasiini hieman (reilusti) valkoviiniä... :) Siinä vaiheessa sitten jo pyytelin anteeksi ja olin kuin naantalin aurinko... :) Eli tutuille tiedoksi: jos mä olen äkäinen, tarjotkaa mulle eka ruokaa, jos se ei auta, niin viinaa, jonka jälkeen mä nukahdan ja ihminenhän on aina kiva, kun se nukkuu ja sukeltaa!

    VastaaPoista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.