Äitiysuralla

torstai 30. elokuuta 2012 Valeäiti 15 Kommenttia

Olen hämmentynyt. Minusta on jotenkin tullut vahingossa se tyyppi, joka minusta ei ikinä pitänyt tulla. Tämä ajatus on pyörinyt päässä nyt muutaman päivän, sillä ihan hetki sitten huomasin olleeni tasan kaksi vuotta kotona. Kaksi vuotta.

Kun vuonna 2010 jäin töistä pois Ykköstä odottamaan (sitä muuten odotettiinkin sitten vielä seitsemän viikkoa. Perhana, vieläkin turhauttaa) toistin pomoilleni heidän varmasti useaan kertaan kuulemaansa valhetta: "mä tuun varmaan jo jonkun neljän kuukauden päästä takaisin, katotaan nyt jäänkö edes millekään hoitovapaalle".  Kuukaudet vieri, kotona oli joko kamalaa tai kamalan kivaa, ja yhtäkkiä oli taas kesä. Äitiysloma oli aikaa sitten loppunut, ja olin siirtynyt huomaamattani sille hoitovapaalle. Insinööri ei töninyt selkään, että menehän siitä, minun vuoro, eikä minun aivoissani kaikesta huolimatta pyörineet excelit ja powerpointit.

Toki kotona oli aika sairaan tylsää enimmäkseen, ja alkoi pikkuhiljaa huimata päässä kun ei harrastanut siellä mitään järkevää aivotoimintaa. Silti sisäinen palo toimistorotaksi oli jotenkin aika pienellä liekillä. Sitten muut mamat palasivat yksi kerrallaan sorviensa ääreen. Pomotkin alkoi vähän kyselemään, että mitäs jos tulisit taas jotain tulosta tekemään. Oli pakko miettiä asiaa, ja päättää jokin paluuaika. Koska en edelleenkään halunnut olla mitään kolmea vuotta kotona, päätin, että vuoden vaihde on oiva aika palata töihin. Ykkönen olisi silloin varmaankin kypsä hoitoon 1v2kk iässä ja minä varmaankin...kypsä.

Sitten tuli kaksi viivaa. Palaveri, jonka aikana piti vähän sopia töihinpaluusta, muuttuikin puolikiusalliseksi öö mulla alkaakin sitten taas äitiysloma helmikuussa -tunnustukseksi. Onneksi minulla sattuu olemaan maailman mukavimmat pomot (kiss kiss, saisko jotain bonareita?), jotka kuulemma osasivat melkein jo moista odottaa ja tyytyivät odottaa minua vielä lisää.

Nyt on se toinenkin ulkona, äitiysloma hyvässä vauhdissa ja kohta taas varmaan kevät. Ja alan pikkuhiljaa kuulla taas sitä kuiskutusta, ootko töihinpaluuta miettinyt? No olenhan minä, lähes päivittäin. Mutta tässäpä kohtaamme ongelman.

Minä viihdyn kotona.

Noin, nyt se on tunnustettu. Vaikka kuinka täällä marisen ja märisen ja kirjoitan kokonaista blogia sen pohjalta, ei kotona olekaan oikeasti niin kurjaa. Oikeasti tykkään kyllä siitä, että elämänrytmi on hidastunut. Sisäinen suorittajani on muuttunut varsin armolliseksi nautinto ensin - kaveriksi. Yhdelle päivälle riittää ihan hyvin että saatiin vaikkapa ruokaa tehtyä ja jäljet siivottua. Ennen olisin vaatinut hyvää ja tuloksellista työpäivää, sitten kunnon hikirääkkiurheilu, sitten jokin uusi hieno kokkaus ja ystäviin yhteydenpitoa ja lopulta vielä jotain laatuaikaa miehen kanssa. Koska en mihinkään noihin yltänyt, olin puolet ajasta itseeni tyytymätön. Ja en sitten millään haluaisi palata siihen, että yksi unohtunut sähköposti on jollain mittarilla muka kauhean kamalaa. Kun eihän se ole. Kaikki ne ihmiset menee niiden sähköpostien takana kotiinsa illalla, syö ruokaa, katsoo telkkaria ja kaivaa nenää sohvallaan kun puoliso ei näe. Ei niitäkään kiinnosta se unohtunut raportti siinä Kymppiuutisten ohessa (aamulla varmaan taas kiinnostaa, mutta se on eri juttu).

Mutta sitten, toisaalta. Kun joku kysyy minulta, mitä teen (oikeaksi) työkseni. Voi sitä kysyjää. Starttaan monologin, jonka aikana runoilen kuin Sarasvuo, heilutan käsiä kuin Kamu ja suuni vaahtoaa kuin se olisi juuri nähnyt muffinssin. Ja auta armias, jos joku pohtii jotain verkko/digi/nettimaailman uusia tuulia, tai kun keksin sen päivän kolmannen liikeidean. Aivot aloittaa järkyttävän rumban, jonka aikana muka keksin aivan superhyvänmaailmaaparantavan rahasampon. Olen jopa keksinyt mahdollisia asiakkaita, joille voisi tehdä projekteja. Siis myyntiä, apua.

Jokin on siis heräämässä, mutta en uskalla sen antaa oikein äänensä kuulua. Koska vaikka kohta tulee se kolme vuotta täyteen, en ole ihan vielä valmis tästä luopumaankaan. Tiedostan aivan liian selvästi, että saan sanoa kotiajalle hyvästit, kun ensimmäistä kertaa haen lukulasini kaapista pölyttymästä. Ei siitä sitten enää niin vain palata kotiin. Ja toisaalta osaan laskea, ja ymmärrän miten vähän omia lapsiaan näkee kun työelämä palaa arjen tahdittajaksi. Sitä paitsi missä ihmeen välissä te työssäkäyvät vanhemmat haahuilette? Milloin te muka näette puolisoitanne kahden kesken?

Huomenna menen vähän kahville toimistolle. Aion haistella sitä ilmaa, katsella niitä työpisteitä ja miastella sitä koko päivän seissyttä kahvia. Aion kysellä, mitä ne siellä oikein nykyään tekee ja osaisinko minäkin vielä. Aion miettiä, voisinkohan jo kohta? Jotta mietintä olisi vielä vaikeampaa, otan lapset mukaan. Jos ne käyttäytyy hyvin, näen silmissäni ahdistuneen kiireiset kollegat ja ilmattoman näköiset neukkarit, jos ne käyttäytyy huonosti, saatan huomata miten mielenkiintoinen uusi asiakkuus on tullutkaan.

Tai sitten menen vain entistä enemmän sekaisin ja ratkaisen asian sitten joskus jollain hihasta otetulla metodilla. Kuten tänne tulevien kommenttien perusteella.

Olen hämmentynyt. Minusta on jotenkin tullut vahingossa se tyyppi, joka minusta ei ikinä pitänyt tulla. Tämä ajatus on pyörinyt päässä nyt m...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

15 kommenttia :

  1. Teet tietenkin sitä, mikä on (rahavarojen rajoissa) hauskinta. Turha käyttää alati vähenevää aikaansa johonkin, mistä ei pidä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erinomaista. En voi väittää vastaan ollenkaan.

      Poista
  2. Tan kirjotuksen perusteella sanoisin etta menet toihin sitten kun et viihdy enaa kotona, kylla siella toissa kerkeaa olla viela parikyt vuotta. Itsellani meni aluksi vahan pain vastoin, kuvittelin etta viihtyisin mutta en sitten viihtynytkaan ja esikoisen jalkeen toihin paluu sai viimein taas hymyn naamalle ja pilkkeen silmaan. Nyt kuopuksen kanssa on ollut kivempaa, mutta silti on kivaa etta pari iltaa viikossa on taas toita, etta paasee pois vaippojen/puklun/rakanenan seasta hetkeksi. Nostan siis taysin hattua etta viihdyt kotona, mulla tietysti tahan turhautumiseen vaikuttaa paljon se etta mies on kotoa poissa 12h paivassa viikolla eli mulle jaa siis IHAN KAIKKI kotihommat, ja lahinna just siihen, ei niinkaan noiden lasten kanssa oloon se paa hajoaa :)

    Ala siis anna suorittajan kuiskailla liikaa korvaan jos mieli on viela hyva, kylla se aika sitten nayttaa koska on oikea hetki palata toihin!

    -Henkka

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kaipa näitä asioita on turha stressata kun ei se töihinpaluu ihan heti ole kuitenkaan tapahtumassa. Toisaalta ehkä se että mietin näitä jo nyt antaisi ymmärtää, että toi "et viihdy enää kotona" on myös lähestymässä..?

      Tsemppiä osa-aika yh:lle, on toi syvältä!

      Poista
  3. Olipa hauska lukea taas juttusi, koska j ä l l e e n kerran ajatuksemme pyörivät samassa asiassa. Itse kävin tänään haistelemassa työpaikan ilmapiiriä, kuuntelemassa kollegojen juttuja ja kurkkimassa neukkareiden nurkkia. Lähdin sietä ajatuksella -mä en halua palata tohon oravanpyörään. Kolme vuotta ja kaksi lasta ovat pysäyttäneet, on ollu kuitenkin aikaa ajatella tätä elämää mitä haluaa ja mitä ei halua. Mulla sama tilanne kuin aiemmin kirjoittaneella, miestä ei juuri kotona näy, mutta ajatus päinvastainen. Olen onnekas,kun saan seurata lasten kasvua ja kehitystä läheltä. Kliseistä, mutta sitä ei saa koskaan takaisin. Duuneja tulee, duuneja menee. Elämä on tässä ja nyt!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä sinä! Onko siis Kolmonen jo tulossa? ;)

      Poista
  4. Mulla häämöttää töihinpaluu muutaman viikon päässä. Pelottaa ja ahdistaa aika kovasti, mutta yksi asia mun mielestä jotenkin tasapainottaa tätä töissä vai kotona -tasapainoilua: lyhennetty työaika. Jos se on sulle sitten töihinpaluun koittaessa mahdollista, suosittelen lämpimästi. Pääset käyttämään aivoja, tapaamaan aikuisia ja ruokailemaan rauhassa (työhönpaluun edut, joita yritän tsempata itseni ajattelemaan, kun oikein kovasti ahistaa...), mutta ehdit toisaalta olla lasten kanssa arkisinkin vähän enemmän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se lounas, oon täysin unohtanu lounaat! Jes! Tsemppiä töihin, hyvin se menee.

      Poista
    2. Ja good point, tota lyhennettyä viikkoa mäkin olen miettinyt. Pelkään vaan että se johtaa samaan työmäärään lyhennetyssä ajassa.

      Poista
  5. Joo, tai sitten annat niiden rahasampoideoiden vielä muhia ja tulla sitten esiin. Joku oma yritys, idea, ajatus, jos sinulla kerran on ideoita ja mahdoliset asiakkaatkin jo valmiina. Tosin en ole varma onko yrittäjällä yhtään sen enempää aikaa olla kotona/lasten kanssa. Mutta joku osapäiväinen yrittäjys ja lisätulo ja aivotoiminta sitä kautta;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mä ooon tota yrittäjyyttäkin ihan tosi paljon miettinyt. Iso riski, iso stresi ja paaaaaljon duunia todennäköisesti pienellä rahalla. Mutta sitten toisaalta. Voisi olla mielekkäämpää hoitaa vaikka oman firman verkkosivuja kondikseen keskellä yötä, kuin samaan kellonaikaan hioa jonkun toisen osin tekemää presistä...pitää vielä keksiä se oikea rahasampo ennenkuin tätä enempää miettii :)

      Poista
  6. Minäkin tykkään ihan älyttömästi olla kotiäitinä (kehtaako sitä edes myöntää). Nykyinen rauhallinen elämäntahti tuntuu mahtavalta. Nyt pitää kuitenkin hetki ajatella rahapussia ja miehen toiveita. Tänään siis ilmoitin töihin tulevani takaisin seitsämäksi viikoksi, kunnes uusi äitiysloma alkaa. Poika ja mies saavat pitää taloa pystyssä kun minä käyn töissä pyörähtämässä. Seitsämän viikon pesti ei tunnu edes pahalta, kun tietää että saa sen jälkeen olla taas ainakin vuoden (luultavasti kolme) kotiäitinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heh, mielenkiintoinen sivupointti: kehtaako sitä edes myöntää. Tämähän on se ikuisesti vaiettu salaisuus, kukaan ei sano ääneen että äitiyslomalla yms on oikeasti ihan kivaa. Eihän sitä voi sanoa ääneen, koska silloin kaikki "etkö tajua miten perseestä tämä on, voitko jo tulla kotiin" menee ihan hukkaan! Oikeastihan kumpikin on totta. Tää on kivaa mutta myös ihan älyttömän rankkaakin, eri tavalla vain kuin palkkatyö.

      Seitsemän viikon pesti kuulostaa oikein hyvältä!

      Poista
  7. Mä olen jo alustavasti sopinut tekeväni lyhennettyä viikoa kun marras-joulu-tammikuussa palailen koneen ääreen. Kotiäitiys "iski" muhun oikeastaan vasta kun jäin uudestaan äitiyslomalle ja Maire oli tietysti kanssani kotona. Kun se kersa ehtii siihen vuoden-vähän yli ikään se on jo tosi kivaa seuraa, en ole enää vain se tyyppi joka antaa safkaa ja vaihtaa vaipan. Toisaalta kovin jo kaipaan siihen aikataulutettuun ja järjestelmälliseen arkeen jossa mulla on joku aikuismainenkin tarkoitus eikä päivä pyöri sen mukaan miten kukakin on nukkunut päikkärinsä. Siksi koitetaan nyt alkuun tällaista vaihtoehtoa. Hoitoahdistustahan meillä taas sitten ei ole, mun mutsi kun vaatii saada hoitaa kersat - 20metrin päässä mun duunista...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oo, kuulostaa oikein hyvältä setiltä! Käly sanoi mulle aikanaan ettei kannata vaihtaa hoitovuoroa juuri silloin kuin äitiysloma loppuu: homma alkaa olla kivaa vasta lähemäpänä vuotta ja silloin ei kannata päästää miestä kotiin nauttimaan. Niinhän se vähän on, joku muu voisi hoitaa hampaiden tulot ja kolmen kuukauden kanniskeltu ja itse voisi astua kehiin sitten kun tyyppi nauraa jo sun jutuille :)

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.