Mä inhoon lapsia

torstai 19. huhtikuuta 2012 Valeäiti 8 Kommenttia

"Meidän äiti inhoo kissoja"
(naapurin tyttö, 6v)

"Sä voit sanoo teidän äidille että mä inhoon lapsia"
(kolmen lapsen, mm. minun, äiti)

Äitini puolustukseksi sanottakoon että ko. tyttö oli melko ärsyttävä ja lisäksi pyytämättä meidän pihalla valittamassa meidän (ihanista) kissoista. Ja meidän mutsi on myös vähän ihmisvihaaja outo.

Tässäpä kuitenkin taas päivän tabu: pitääkö lapsista tykätä? (vastaus on luonnollisesti ei). Musta on outoa, kun joskus ihmisiltä kysytään "pidätkö lapsista?". Sehän on about sama kuin kysyisi "pidätkö aikuisista?" ja vastauksenkin uskoisin olevan kumpaankin sama: "en kaikista."

Toiset tuntuvat ihan oikeasti pitävän "lapsista", yksilöön katsomatta. Heille vauvat ovat niin ihanan söpöjä ja voi kun se raukka itkee, taaperot ihastuttavan hassuja ja uhmaikäiset vain "koettelevat rajojaan". Ne jaksaa katsella eskarilaisten dorkia leikkejä ja huomionhakuisuutta, tai jopa osallistuvat ja yllyttävät!

Minä kuulun siihen osaan ihmisiä, joka ei kauheasti välitä lapsista. Olen tasaveroisen ennakkoluuloinen sekä aikuisia että lapsia kohtaan: jos olet kiva, tykkään susta. Jos olet ärsyttävä, välttelen. Nykyään on tosin tarkennettava, etten kauheasti välitä muista lapsista tai ainakaan vieraista lapsista. Omat on ihan kivoja.

A.E.L. näin lapset suunnilleen näin: vastasyntyneet itkee kauheasti ja on vaikeita kantaa, ja lisäksi ne haisee pahalta. 1-2v osaa olla aika hauskoja, silloin kun ovat iloisia. Pääasiallisesti niiden kitinä on rasittavaa. 2+ on uhmaikä, ´nuff said. 3-5v on ärsyttävän huomionhakuisia. Eskari-ikä tarkoittaa rasittavan pikkuvanhoja lapsia. Tilanne ei juurikaan ole muuttunut omia lapsia saatuani. Edelleen muut lapset ovat enemmän tai vähemmän rasittavia. En mä niistä omistanikaan tykkää silloin kun ne on noissa edelläkuvatuissa tiloissa. Rakastan kyllä, mutta en tykkää.

Erityisen haastavaksi tämä muodostuu joka iltapäivä leikkipuistossa. Lähin iso puisto on silloin aina täynnä noita noin 4-6 vuotiaita räkänokkia, jotka selittävät itsestään pää polleina ja varaavat omille leikeilleen kaikki hiekkalaatikot ja telineet. Innosta puhkuva pikku taaperoni sysätään pois tieltä, sille tiuskitaan tai ainakin suojataan kaikki mahdollinen leluista hiekkaan sen lähestyessä ja huudetaan "älä!". Sisälläni herää raju naarastiikeri joka kerta: anna mun lapsen olla, mikä kuningas sä täällä muka olet? Enkä todellakaan jaksa leikkiä toisten lasten leikkejä, hyvä kun jaksan Ykkösen juttuja seurata ja kommentoida. Joten puhelias "mä teen tähän linnaa" lapsi saa valitettavasti osakseen teeskenneltyä kiinnostusta, ja se tönivä vekara saa ensin multa tiukan katseen ja lopulta pienen läksytyksen jos ja kun kauempana kavereidensa kanssa läyskyttävä pk-hoitaja ei asiaan puutu.*

Enkä muuten todellakaan oleta muidenkaan vastaavasti pitävän minun mussukkoideni kitinöitä ja temppuiluja ihanina "ikävaiheina", ymmärrän että ne kyrsii muita ihmisiä. Kyllä ne vähän muakin kyrsii. Ja ehkä ne munkin mussukat on muiden mielestä ihan lähtökohtaisesti ärsyttäviä, sekin on ihan ok. Varsin moni pitää minuakin ärsyttävänä, ja sekin on sallittua (ja ymmärrettävää). Nyt siis tiedät vielä senkin, että en ole ainoastaan ärsyttävä, vaan lisäksi inhoan lapsia. Valitan.

*Poikkeuksiakin onneksi on, jotkut lapset on oikeasti niin söpöjä ja hyvin käyttäytyviä että saavat minutkin puolelleen noin vaan. Kuten se yksi ihana tyttö siellä samassa puistossa, joka muisti mut vielä raskauden jälkeenkin "onko toi nyt se sun vauva?". Raskaudenhan hän varmisti aikoinaan kysymällä onko mulla vatsassa vauva. Kun vahvistin epäilyt, hän totesi viisaasti: "eka mä aattelin että siellä olis pallo".

"Meidän äiti inhoo kissoja" (naapurin tyttö, 6v) "Sä voit sanoo teidän äidille että mä inhoon lapsia" (kolmen lap...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

8 kommenttia :

  1. Aamen!

    Mun on välillä vaikea suhtautua niihin tuntemattomiin ihmisiin, jotka ovat vaikkapa leperrelleet vauvalleni tai sittemmin ihastelleet taaperon taitoja. Siis jos näillä ihmisillä on itselläänkin lapsia siinä tilanteessa mukana - pitääkö mun leperrellä takaisin, jollekin ventovieraalle ihmistaimelle? En osaa. Yleensä sitten hymyilen, kiitän kohteliaisuudesta ja sanon jotain tympeää kuten "no onpas teilläkin hieno...paita". Enkä siis oleta että muita kiinnostaisi MUN lapseni, ja pyydän anteeksi jos se menee vaikka ravintolassa juttelemaan vieraisiin pöytiin.

    En ole ikinä ollut millään lailla "lapsirakas", enkä varmaan osaa kovin luontevasti puhuakaan vieraille lapsille. Ennen äidiksi tuloa vähän jopa jännitin, miten osaan keskustella lapseni kanssa. Heh, ihme kyllä omalle vauvalle lässyttäminen tuli sitten ihan luonnostaan. Mutta että jollekin muulle? Eeeei. Oma lapsi kiinnostaa, samoin läheisimpien kavereiden ja sisarusten lapset. "Lapset" ilmiönä jonkin verran, mutta yksittäiset tapaukset juurikin vain ollessaan miellyttäviä. Jostain syystä on mielenkiintoisempaa puhua lapsista kuin lapsille...

    Aina välillä vähän pelonsekaisin tuntein seuraan kaikkitietäviä päiväkotilapsia puistossa, tai katson vaikka Pikku kakkosen Melkein mestari -sarjaa, jossa joku pollea 6-vuotias kertoo olevansa ihan superhyvä koripalloilija. Mietitään sitten miehen kanssa, että ei kai meidän pojasta tuu tollaista :D No okei, tänään siinä sarjassa oli 8-vuotias poika, joka harrasti kivien keräilyä ja ratsasti ponilla. Sellaisen mäkin haluan tuottaa!

    PS. Sulla on tosi hauska blogi, jee!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amen tähänkin, sanoit paljon sellaisia juttuja joita en saanut tonne enää itse tungettua :) juuri toi ventovieraiden lasten kehuminen ja lepertely on musta tosi vaikeeta.

      Mäkin muuten pelkäsin miten osaan omalle lapselleni puhua :D Sitten eilen huomasin käveleväni keskellä kaupunkia kännykkään ärsyttävästi höpötellen ja lörpötellen kuin mikäkin idiootti - toisella puolella taapero joka ei todellakaan vastaa näihin älyvapaisiin jutteluihin. Kyllä muuten vähän hävetti jälkikäteen.

      Poista
  2. Musta tuli sun äidin fani.

    Tämän postauksen innoittamana mietin eilen koko puolen tunnin työmatkan ajan, voinko rehellisesti sanoa pitäväni jostakusta läheisenkään lapsesta (niin ettei tämä tunnu suurinta osaa ajasta vain ja ainoastaan rasittavalta). Meni se puoli tuntia, kunnes keksin yhden. Eikä se lapsi todellakaan ole yksikään kummilapsistani tai sukulaislapsista.

    Etukäteen jännitti aika tavalla, kuinka jaksan omaa lastani, mutta on se näköjään eri asia. Pystyn yllättävän stoalaisesti kuuntelemaan oman lapsen kitinää ja huutoa, vaikka eihän sekään ilo ole. Ja kun lapsi kuitenkin on niin valloittava kujeillessaan ja salaa äidin mielessä huvittava totisuudessaan tai suuttuessaankin. Onneksi ei siis tarvitse pitää lapsista voidakseen pitää lapsestaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun äiti on saanut paljon mustan huumorin omaavia faneja vuosien saatossa ;)

      Hienoa että keksit yhden lapsen, josta tykkäät! Nyt kun tiedät sen, voit vältellä muita ja hengailla sen yhden kivan kanssa.

      Poista
  3. Siis onneksi se yksi lapsi on juuri se, jonka kanssa me hengaillaan eniten :)

    VastaaPoista
  4. No en mäkään kyllä tykkää kaikista lapsista, eikä kaikki vauvat ole söpöjä ja nättejä. Sekin on joku ihme tabu - eihän kaikki aikuisetkaan ole kauniita, miksi lapset sitten olisivat? Ei sillä, että sillä mitään merkitystä olisi, mutta kyllä mulla on ollut haasteita kavereiden vauvoja ekaa kertaa nähdessäni, että mitäs tästä nyt pitäisi sit sanoa, kun en mä oikein viitsisi valehdellakaan, että "tosi söpö oot". ;)

    Mut mä kyllä myös tiedän monia (keski-ikäisiä naisihmisiä), joiden mielestä vauvat kategorisesti ovat ihania. Kaikki vauvat.

    Mä muuten jotenkin enemmän tykkäsin muista lapsista ja pidin niitä enemmän söpöinä, kunnes sain oman. Sen jälkeen olen todennut, että se oma on se paras ja söpöin ja muut vaan jää jälkeen. Tsorppa. :D Mulle kävi vähän samalla tavalla koiran kanssa. Ennen kuin hankin oman, pidin koirista enemmän yleensä. Sittemmin ne muut ei ole enää olleet niin kivoja.

    VastaaPoista
  5. Tässäpä hyvä vinkki: rumasta vauvasta voi aina sanoa "onpa se pieni!". Vähän isommasta, mutta edelleen rumasta, voi sanoa: "onpa sillä söpöt vaatteet!".

    Toimii aina, ja nyt tiedät oliko omat lapset rumia vai ei :)

    VastaaPoista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.