Viimeiset pari kilometriä

maanantai 5. maaliskuuta 2012 Valeäiti 17 Kommenttia

Teitä on varoitettu.
Nyt aletaan olla lopunajan tunnelmissa. Se tarkoittaa, että ainakin vielä tänään jaksan olla jossain määrin innoissani "kohta se tulee, milloinkohan synnytys alkaa" -fiiliksissä. Siksi vielä tänään jaksan kirjoittaa tästä aiheesta. Mutta annas olla kun se laskettu aika tulee ja menee (kuninkaallisten tapaan en kerro milloin, alla mainituista syistä). Silloin loppuu huumori. Antakaas kun selitän.

Raskaus on aika kivaa, ainakin kun se sujuu hyvin. Jos on kaltaiseni onnekas tapaus, maha pysyy kohtuullisena ja sympaattisena, tyypin potkut on aivan ainutlaatuinen tunne ja elämä on muutenkin aika mukavaa muumimammana. Vaivojen lista on toki pidempi kuin Hurstin jono maanantaina, mutta ihan kestettävissä. Tämä pätee ensimmäiseen 40 viikkoon, eli laskettuun aikaan asti. Sen jälkeen alkaa fyysinen ja henkinen helvetti, johon on osallisina hormonit, fysiikka, henkinen kantti, pelkotilat eikä vähiten ympäristö.

Hormonit olette jo todistaneet näiden marinoiden rivien välistä: aamusta iltaan välillä ottaa päähän aika huolella ilman järkevää syytä. Joten otetaan ensin käsittelyyn fyysinen puoli. Viimeiset pari viikkoa ennen synnytystä ovat (todennäköisesti) verrattavissa maratonin viimeisiin kahteen kilometriin; Vaikka matka on jo ollut pitkä ja tuskainen, se ei ole mitään verrattuna siihen viimeiseen, näennäisesti lyhyeen, puristukseen ennen synnytystä (huom: tässä yhteydessä synnyttäminen on siis palkinto, eikä oma puristuksensa). Erinäiset paikat valmistautuu synnyttämään, johtaen kaikenlaisiin mukaviin vihlasuihin, kramppeihin ja suoranaisiin "tsiiiiiiisus mikä veitsi siellä nyt menee" äkkikipuihin. Lisäksi mahan joustokyky alkaa olla lopussa, kun nahan sisäpuolella pörrää  3-5kg pelkkää lihasta. Sitten alkaa "harjoitussupistukset". Sama asia siis kuin oikeat supistukset, mutta ilman synnytykseen johtavaa sweet releasea. Pienilantioisilla naisilla tuskaan lisätään nk. melonikävely, kun "pieni" pää laskeutuu lähtökuoppiinsa. Toki on myös kiva tunne jos vauva on vielä ylhäällä ja puskee berberiään kylkiluiden alle. Ja meillä meijereillä tähän lopuanajan juhlaan on tilattu myös maitosuihkulähde. Oma osastonsa on sitten vielä ne Tena-puolen suihkulähteet, limpuiksi turvonneet kädet, jalat sekä naama ja yleisesti vaan niin ruma ja läski olo että peilit hajoaa kotona. Ja niille miehille alan ammattilaisille, jotka vähättelee näiden aikojen olotiloja termeillä "epämukava", "tukala" tai "kiusallinen", todettakoon Frendeistä opittu klassikko: No uterus, no opinion. Siis jos et ole näiden nahkojen sisällä, ole hiljaa.

Tämä kaikki johtaa henkiseen helvettiin otsikolla "milloin tämä loppuu?". Jopa R.O.N.:n järki sanoo ja tietää että laskettu aika on nimenomaan laskettu aika, keinotekoisesti luotu mittari siitä, missä vaiheessa raskautta menet. Tiedät, että se ei kerro sitä milloin lapsi syntyy, ei välttämättä lähimainkaan. Itseasiassa kaikki synnytysajankohdat kaksi viikkoa ennen ja jälkeen lasketun päivän ovat vielä normaaleja, joten ajankohdan nimi pitäisi olla enemmin "arvattu kuukausi". Jopa lääketieteelle on edelleen mysteeri, mikä synnytyksen lopulta käynnistää. Mutta. Jos odotat lottovoittoa, ja sulle kerrotaan todennäköisin ajankohta, luuletko että osaisit olla miettimättä sitä päivämäärää? Tai itse asiassa osuvampaa on ajatella pienen mittakaavan auto-onnettomuutta: tiedät joutuvasi sellaiseen, mutta et ollenkaan tarkkaan milloin ja missä, etkä tiedä kuinka pahasti sinulle siinä käy. Tai meneekö ajoneuvo lunastukseen.

Synnytys on nimittäin myös pelottavaa, vaikka sitä tässä nyt nimenomaan odotellaankin. Normaalikin synnytys on sekä äidille että lapselle rankka kokemus, johon sisältyy paljon kipuja, riskejä ja viikkokausia kestäviä toipumisia. Puhumattakaan keisarinleikkauksesta jos siihen joutuu. Ja ei, en puhu nyt (vain) niistä mestojen repeämisistä. Ne kyllä paranee. Ehkä ennen kaikkea nyt toisella kerralla tieto lisää tuskaa ja mielessä käy aika paljon juttuja kivuista suoranaisiin kauhuskenaarioihin. Ja sitten on vielä se aika synnytyksen jälkeenkin, josta pitäisi selvitä. Siis se vauva.

Nyt kun soppaan on siis heitetty suhteellisen sietämätön fyysinen olo, epätietoisuus tulevasta, pelkotilat ja yleinen kärvistely, voit miettiä vielä toisen kerran onko jokin seuraavista kommenteista hauska, ainutkertainen, helpottava vai potentiaalisesti äkillisiä tappoja aiheuttava:
  • Joko sä poksahdit?
  • Hei milloin sä luulet että se syntyy?
  • Moi, eikö vieläkään uutisia? Aha, ei mua sun elämä muuten niin kiinnosta, palataan taas huomenna kun mä kyselen.
  • Voisitko tähdätä xx.xx päivään, kun mulla on silloin synttärit / silloin on maanantai / kuut on oikeassa asennossa / mä olisin paikalla (..ja? ikäänkuin olisit muutenkaan pääsemässä sinne mun kanssa synnyttämään tai edes sairaalaan katsomaan)
  • Kyllä se sieltä kohta tulee
  • Ei sinne vielä yksikään vauva ole jäänyt
  • No hei oot jo 9kk jaksanu venaa, onpa paha
  • ("auts kun supistaa") Apua, älä tähän synnytä!
  • Heh, kylläpä sä kävelet hassusti
  • Ohhoh, sähän alat jo näyttää siltä että räjähdys on lähellä
Omasta puolestani olen pahoillani, etten ole parempi ihminen. Ne oikeat äidit jaksavat nauraa vitseille, hymyillä kauniisti, vastailla ylläoleviin ja ajattelevat itsekseen "hyväähän ne vain tarkoittaa". Eikä tarkoita, sanon minä! Ne on uteliaita, skandaalinhakuisia ja vauvankaihoisia auto-onnettomuuden katselijoita, joiden mielenkiinto sua kohtaan loppuu kun vauva rääkäisee.

About tälläisissa tunnelmissa kuljin viimeksi, 15 päivää lasketun ajan jälkeen. Joten anteeksi jo etukäteen. Jos haluat pitää minut järjissäni ja velä keskusteluun kykeneväisenä, voit lähiviikkoina kokeilla aivan uudenlaista lähestymistapaa, jossa vältellään yllä listattuja sudenkuoppia ja kysytään yksiselitteisesti: "miten voit?". Se on aina ok kysymys, lupaan olla kiltisti sen kuultuani.

P.s. Jos tämä tuntui liiottelulta, voit tarkistaa Keltanokan päiväkirjamerkinnöistä miltä lasketun ajan ylittäminen tuntuu.
P.p.s. Tiedän että tämä odottelu ei ole mitään verrattuna raskauden alkamisen odottamiseen, pahimmillaan lapsettomuuteen, ja saankin olla kiitollinen että olen edelleen onnellisesti raskaana ja lapsi terveenä. Mutta sallikaa silti hetkeksi tämä omaan napaan tuijottelu.

Teitä on varoitettu. Nyt aletaan olla lopunajan tunnelmissa. Se tarkoittaa, että ainakin vielä tänään jaksan olla jossain määrin innoissa...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

17 kommenttia :

  1. Todellakin ymmärrän sua niin! Oma synnytys meni kaksi viikkoa yli lasketun ajan, aika oli annettu jo käynnistykseen jota pelkäsin ihan hirveästi. Onneksi tyyppi tajusi aloittaa omatoimisen saapumisen muutamaa tuntia ennen käynnistystä. Mutta nuo kaksi viikkoa, tai ehkä neljäkin eli kaksi ennen ja kaksi jälkeen la:n, oli kyllä elämäni karmeimmat. Tuo paha olo, kolottaminen, ruma olemus peilistä, pelko, hullut ajatukset siitä että lapsi vaan ei halua syntyä meidän perheeseen...Ihan turha kenenkään sanoa että kyllä se sieltä tulee. Enkä minäkään ollut kertonut laskettua aikaa juuri kenellekään. En ymmärrä edes mitä se ketään liikuttaa kun kai aika harvoin vauvat pullahtaa maailmaan just tuona nimenomaisena päivänä. Tsemppiä sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. KIITOS, todistit etten siis ole vain raivohullu liioittelija :D Ykkönen syntyi myöskin 8h ennen jo suunniteltua käynnistystä, joka muakin pelotti kyllä. Nytkin toivon vain ettei siihen tarvitse mennä. Toki sekin jo helpottaa kun saa yliaikaiskontrolliajan, ja hommalle alkaa näkyä maaliviiva.

      Viimeksi iski raskasumyrkytys 41+5, joten senkin puolesta olisi kiva jos herra Kakkonen suostuisi jo aiemmin ilmaantumaan...plus että sehän painaa sitten noin 7kg jos sinne asti itseään paisuttelee :D

      p.s. yleisin lasten syntymäpäivä on ilmeisesti 40+2. Kannattaisikohan sen olla uusia l.a. eli laskettu arvaus?

      Poista
  2. Minusta tuli raskauden viimeisinä viikkoina angry pregnant woman. Joten tiedän hyvin, mistä puhut. Kiukutti ihan älyttömästi kaikki ne "eikö se vieläkään ole syntynyt" -kyselyt. Joita muun muassa anoppi heitteli. (Niin paljon ketutti, että olisi tehnyt mieli vastata, että "joo se syntyi jo pari päivää sitten, unohdettiin vaan kertoa!" )

    Vauhtihirmu syntyi sitten lopulta viikolla 42+1. Meillä oli yliaikaisuuskontrolli viikolle 42+0, ja silloin mun kroppa oli kuulemma samassa tilassa kuin viikolla 37+0 (oli sama tutkiva gyne). Synnytys käynnistettiin sitten aamupäivällä 42+0, ja vähän ennen puolta yötä 42+1 Vauhtihirmu sitten syntyi.

    Ainakaan mun tapauksessa tuo käynnistäminen ei sujunut kovin hyvin, enkä toivo sitä kenelläkään toiselle. Mun kroppa oli siinä vaiheessa niin valmistautumaton synnytykseen, että se oli aikamoista puuhaa. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin, ja nyt toivotaan kovasti jo toista pikkuista. Ja kuulemma kroppa on sitten toisella kerralla valmiimpi synnytykseen kuin ensimmäisellä kerralla (vaikka pitäisikin käynnistää.

    Mutta, Valeäiti, apua mitä kirjoitat! Minä olin kovasti toivonut, että ne ensimmäisen raskauden pelot ja kauhuskenaariot eivät ilmenisi toisessa raskaudessa. Olin oikeasti toivonut, että en olisi mahdollisen toisen raskauden aikana niin peloissani ja huolissani, mitä olin ensimmäisen raskauden aikana. Mutta kirjoituksestasi päätellen, toisen kerran odottaminen on yhtä pelottavaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Auts, sitä mä oonkin just miettinyt ettei se käynnistys ole kyllä toivottua hommaa :/ Heh, pahoittelen että joudun tuottamaan pettymyksen! Tieto tosiaan lisää tuskaa, ekaan synnytykseen pystyin menemään paljon luottavaisemmin mielin (ja hyvin se mielestäni menikin), nyt kun tietää mitä kaikkea on edessä, ei ole ihan yhtä innotsa puhkuen sinne laitokselle juoksemassa...raskausaika sinänsä muuten meni varmaan huolettomammin, siinä muun elämän sivussa.

      Poista
  3. Kun tätä postausta lukee, niin ainoa ajatus on että thank god omat muksut on tehty :) Sulla on kaikki oikeus tuijottaa omaan napaasi tässä vaiheessa. Paitsi että vahvasti epäilen ettet näe sitä ;) Meillä esikoinen tuli 2 viikkoa myöhässä ja kuopus viikolla 37, synnytystä oli pari päivää käynnistelty koska lapsivedet olivat menneet. Typsy syntyi lopulta (h******n kivuliaassa) 2,5 tunnissa. Unohdit muuten tuosta kolarista vielä sen, että vaikka kolari olisi ohi, ja kukaan ei olisi kuollut, niin ei kivut silti äkkirysäykseen lopu. Eivät ainakaan jos on aiemmin kolaroinut. Nimittäin sitten sattuu kolarin jälkeenkin, ihan kuin olisi edelleen kolarissa... Mulla jälkisupistukset kesti viikon. Pikku vinkki: ennen kuin imetät (jos siis imetät), ota kourallinen särkylääkkeitä sitä ennen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, näen vielä navan! Mutta sen alapuolella onkin sitten jo aikamoinen musta aukko ;) en oo ikinä tajunnu että voisi käydä noinkin: eka myöhässä ja toinen etuajassa. Oletin ja oletan että koska ensimmäinen meni kunnolla yli, niin toinen menee myös. Tosin on kai sen mahdollista "normaaliin" aikaankin syntyä, mutta kovasti yritän tsempata itseni tällä kertaa oikeasti uskomaan siihen että menee viikolle 42.

      Ja tässähän se auto-onnettomuusmetaforan kauneus onkin; pahimmat traumat ja kivut tulee pahimmillaan vasta toipuessa :D Pitäis ehkä tehdä vielä "viisi asiaa jota et synnytyksestä tiennyt, etkä halunnut" -postaus, jossa selvittäisi mm. jälkisupistusten ja imetyksen ihanuudet.

      Onko muuten totta se urbaanilegenda että jälkisupistukset on tokan kanssa pahemmat? Ekassa ne meni aika huomaamatta, onneksi..

      Poista
    2. Luin tarkemmilla silmillä tota sun tekstiä ja sitähän sä siinä vissiin juuri sanoitkin. Niitä jälkeisiä siis odotellessa...ah tätä ihanuutta.

      Poista
    3. Juu, ekan kanssa ei ollut mitään jälkisupistuksia, mutta tokan kanssa totisesti oli, vaikka väliä oli 8 vuotta. Onneksi tiesin että niitä voi tulla, muuten oisin voinut tuntea itseni tosi petetyksi kun supistukset eivät loppuneetkaan synnytykseen :) Mutta oikeasti jos on pahat jälkisupistukset niin nappeja vaan huiviin, turha kärvistellä.

      Poista
    4. Uuffff :/ eli ensin 4-6 viikkoa toivoa nostattavia, mutta turhia supistuksia, sitten parikymmentä tuntia oikeaa koitosta ja sitten vielä viikko (!) samaa kakkaa. En malta odottaa.

      Poista
    5. Ekasta mullakaan ei ollut jälkisupistuksia (en ainakaan huomannut mitään). Tokasta oli kyllä, mutta mä en tarvinnut särkylääkkeitä eikä ne olleet kauhean pahoja. Tai ehkä se ei vaan tuntunut enää miltään, kun puskee ensin maailmaan 4,2-kiloisen pyöreäpäisen pojan ilman kivunlievitystä. ;-)

      Poista
    6. Ja tarkennukseksi vielä: kivunlievitys siis jäi ottamatta siksi, kun ei ehtinyt, eikä siksi että haluaisin leijua kanssaäideille paremmuudellani ja urheudellani! ;)

      Poista
    7. No hyvä että tarkensit, olisi muuten jo tullut virtuaalisesti pataan ;) Kiva kuulla että jälkisupistuksetkin voi olla inhimillisiä.

      Poista
  4. Täällä kanssa yksi sun olotilan ymmärtäjä. On nimittäin hyvin muistissa vielä viime syksyltä tuskainen olo niin fyysisesti kuin henkisestikin. Jotenkin olin vielä niin naiivi, että kuvittelin lapsen syntyvän lasketun ajan lähettyvillä.. :P Kuljetin sairaalakassiakin joka paikkaan, kun neuvolassakin kerran sanottiin, että: "Sitä ei voi tietää, koska vauva päättää syntyä."

    Niin, eihän sitä voi, mutta loppujen lopuksi raskaus meni kymmenen päivää (vain, kun täällä on monella mennyt vielä kauemminkin, kuten sullakin) yliaikaiseksi. Pelkäsin koko ajan vielä sitä käynnistykseen joutumistakin. Melkein kolme viikkoa oli kaikenmoista oiretta siitä, että lapsi alkaisi syntyä, mut ei, kun ei... Eniten ärsytti (tai en mä tiedä edes ärsyttikö ne eniten, siinä tilassa taisi ärsyttää ihan kaikki :D) juuri ne kommentit, et: "Eikö se vieläkään ole syntynyt? tai "Joko?". Ja sitten jaeltiin kaikenmoisia neuvoja kolmestä ässästä sun muusta, joista kun ei ole mitään tieteellistä todistetta, et ne auttais. AAAARGH!!!! P.S. Olin kuitenkin niin epätoivoinen, et kyl niitä ässiäkin kokeiltiin. Puukoniskuja toiseen kankkuun jakelevasta iskias-kivusta sun muista kivoista oireista huolimatta. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. joo ne saaaaaaakelin ässät unohtui totaalisesti!!! Niistä voisi kirjoitta ihan oman avautumisensa. Oikeesti, jos lääkärit ei tiedä mikä sen synnytyksen käynnistää, niin eiköhän se suomalainen sananlasku ole kuitenkin oikeassa.

      Sitäpaitsi toisen kohdalla se yksi ässä voisi vaihtua. Sanoisin että sauna, siivous ja sisar on osuvampi: Siihen alkuperäiseen ässään tässä jaksa enää vääntyä ja tota sisarta kannellessa, nostellessa ja hoivatessa lienee hyvät mahikset käynnistämiseen myös.

      Poista
  5. Täällä kanssa yksi sun olotilan ymmärtäjä. On nimittäin hyvin muistissa vielä viime syksyltä tuskainen olo niin fyysisesti kuin henkisestikin. Jotenkin olin vielä niin naiivi, että kuvittelin lapsen syntyvän lasketun ajan lähettyvillä.. :P Kuljetin sairaalakassiakin joka paikkaan, kun neuvolassakin kerran sanottiin, että: "Sitä ei voi tietää, koska vauva päättää syntyä."

    Niin, eihän sitä voi, mutta loppujen lopuksi raskaus meni kymmenen päivää (vain, kun täällä on monella mennyt vielä kauemminkin, kuten sullakin) yliaikaiseksi. Pelkäsin koko ajan vielä sitä käynnistykseen joutumistakin. Melkein kolme viikkoa oli kaikenmoista oiretta siitä, että lapsi alkaisi syntyä, mut ei, kun ei... Eniten ärsytti (tai en mä tiedä edes ärsyttikö ne eniten, siinä tilassa taisi ärsyttää ihan kaikki :D) juuri ne kommentit, et: "Eikö se vieläkään ole syntynyt? tai "Joko?". Ja sitten jaeltiin kaikenmoisia neuvoja kolmestä ässästä sun muusta, joista kun ei ole mitään tieteellistä todistetta, et ne auttais. AAAARGH!!!! P.S. Olin kuitenkin niin epätoivoinen, et kyl niitä ässiäkin kokeiltiin. Puukoniskuja toiseen kankkuun jakelevasta iskias-kivusta sun muista kivoista oireista huolimatta. :D

    VastaaPoista
  6. Mäkin pelkäsin tokaa synnytystä melkein enemmän kuin ekaa. En oikein tiedä miksi, koska ekalla kerralla kaikki meni mainiosti. Osittain mä ehkä jännäsin sen takia, että kun ekaan synnytykseen meni 6 h ekoista suppareista vauvan syntymään ja neuvolalääkäri pelotteli, että toka voi syntyä jopa puolet nopeammin, niin aloin miettiä asuntovaunun parkkeeraamista Jorvin eteen. (Meni 3 h 45 min; jos kolmas joskus tulee niin asuntovaunuhanke etenee.)

    Meidän vesselit on syntyneet 39+6 ja 40+4, eli en oo kauheesti joutunut kärvistelemään ton asian kanssa -- ehkä siksi mä en ollut niin kiukkuinen. ;) Mä oikeesti veikkaan, että kyse on enemmänkin siitä, että mun jättiläismaha oli helppo tapa aloittaa keskustelut ja siitä sai aina jutunjuurta.

    Tsemppiä ja jaksamista! Toivottavasti Kakkonen päästää sut jännityksestä vähän aiemmin kuin viikolla 42+1 :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mikähän siinä on, kun ei mullakaan mitään ihmeellisiä traumoja ekasta ole ja se oli musta tavallaan "hieno kokemus" mutta silti jotenkin nyt vähän hirvittää. Mun ei onneks tarvi tota syöksysynnytystä niin pelätä, ekassa meni 20h joten 10h on ihan riittävä varoaika jos puolittuu :)

      Tosin, kaveri kertoi juuri taas yhden riemastuttavan oikaisun tähän luulooni: hän synnytti sekä ykköstä että kakkostaan vaivaiset 24h. Että ei se aikakaan kai sitten aina lyhene...

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.