Valittamisesta valittamisesta

perjantai 30. maaliskuuta 2012 Valeäiti 13 Kommenttia

Vuoden Mutsi -kirja on saanut aikaan paljon keskustelua (hyvähyvä!), mm. siitä onko oikein valittaa äitinä olemisesta. Saman kommentin olen kautta rantain saanut liittyen hieman tähänkin blogiin, lapsettomuuden kanssa painivat eivät halua lukea tälläista nutinaa. Ymmärrän sen, sallittakoon se heille. Haluan kuitenkin vähän kirjoittaa tästäkin vaikeasta aiheesta. Tai oikeastaan siitä, onko oikein valittaa.

Valittaminen on Suomessa vähän hassu tabu. Periaatteessa olemme melankolisen slaavilaista kansaa, jonka geeneissä valittaminen kulkee jo small talkin tasolla. Kuitenkin Suomalaisen kuuluisi olla sitkeä sissi, joka ei valita vaan kärsii hiljaa, samalla nöyrästi töitään tehden. Etenkin tietyistä aiheista valittaminen saa jossain määrin aikaan "ei saisi valittaa kun muilla on asiat huonommin" reaktion. Tälläisia ovat ainakin raskausvaivat (tulit sentään raskaaksi), vauva-arki (ei sentään ole koliikkia), ylipäänsä melkein mikä vain vanhemmuuteen liittyvä ja se ikuinen ruoka, vesi ja ylellinen elintasomme (Afrikassa lapset näkee nälkää).

Jossain määrin olen samaa mieltä valittamisesta valittavien (hah, siinäpä teille. Kyllä tekin valitatte) kanssa. Osa ongelmista todella on nk. ensimmäisen maailman ongelmia, luokkaa: vitsi kun mä en pääse Flow-festareille tänä vuonna kun me rakennetaan meidän omaa kesämökkiä juuri silloin. Itseäni ei kyllä häiritse jos tästä joku nurisee, mutta ymmärrän miten joku joka ei valittamisesta niin pidä, voi siitä ärsyyntyä. Tähän väliin mainittakoon että valittaminenhan on itselleni varsin lähellä sydäntä, teen sitä ihan vain pysyäkseni lämpimänä.

Mutta kun puhutaan aiheista, jotka aiheuttavat ihmiselle jossain määrin kärsimystä, pitäisi mielestäni olla olemassa jokamiehen oikeus valittaa, kuuntelijoiden kärsimystasosta riippumatta. Kurjuus on kuitenkin aina subjektiivinen käsite, niin kuin vaikkapa kipukin. Joten jollekin toiselle muutama huonosti nukuttu yö voi todella olla rankka, ja siitä saa mielestäni ystävilleen sanoa. Vaikka toinen olisi valvonut jo monta kuukautta vaikkapa sen koliikkivauvan kanssa, se ei vähennä sitä kolme yötä valvoneen koettua kurjuutta. Samoin se iso L, lapsettomuus, on ihan hirveän kamala asia, mutta ei kuitenkaan automaattisesti oikeuta jokaisen lapsikeskustelun ässäkorttiin, jossa keskustelukumppanin voi aina teilata omalla kurjuudella. Samaan hengenvetoon sanon sen, että tervettä järkeä tulee käyttää. Jos tietää toisen käyvän läpi rankkaa lapsettomuutta, ei varmaan tarvitse valittaa kovaan ääneen siitä, miten kamalaa on kun itse tuli kertalaakista raskaaksi.


Loppuvuodesta 2009 kävin gyniksellä tsekkaamassa ohimennen miksei kuukautiset olleet alkaneet vielä 6kk pillereiden lopettamisesta. Lähdin lääkäriltä silmät itkussa, sellainen seksikäs kuppi kädessä, taskussa hedelmällisyysklinikan käyntsäri ja korvissa lääkärin sanat "ei sulla mitään ovulaatiota luonnostaan ole". Kaikkihan päätyi enemmän kuin onnellisesti, eikä odottaakaan tarvinnut enää kauaa. Kahden vaivaisen lääkekuurin ansiosta olin jo pian raskaana ja ulos tupsahti Ykkönen. Siinä välissä ehti silmissä kuitenkin vilistä kaikki piikeistä adoptiojonoihin, joten onnellisesti alun ja lopun saanut raskaus oli todellinen ilon paikka. Ja tällä hyvin lyhyellä kokemuksella voin vähän edes yrittää ymmärtää miten kamalaa on kohdata lapsettomuutta. Ykkönen oli siis todella hartaasti toivottu ja kiitollisena vastaan otettu lapsi. Silti en kokenut äitiyden huumaa heti, enkä pystynyt kunnolla hyväksymään itkuista vauvaa. Kesti monta kuukautta ennen kuin sain todellisen kiintymyksen syntymään. Joten valitin. Valitin itkuista, kanniskelusta ja jatkuvasta epävarmuudesta ("miksi se itkee, miten usein sen pitäisi syödä, entäs se liikkuminen??") Takaisin sain ymmärtäviä hymyjä, muiden äitien samoja kokemuksia ja roppakaupalla kahvia ja pullaa. Ja se muuten helpotti.

Näistä ja monista muista valituskausista olen ehkä sen oppinut, että valittaminen ei ole sama kuin epäkiitollisuus. Ja se siinä valittamisessa taitaa niitä muita ärsyttää. Rivien välissä kulkee "olisit kiitollinen, kun...sinä sentään tulit raskaaksi". Niin olenkin. Mutta silti moni asia raskaudessakaan ei ollut kivaa tai kivutonta. Olen itseasiassa sitä mieltä, että valittaminen on välittämistä. Jos jostain asiasta jaksaa valittaa, se on riittävän tärkeää sinulle. Sitten kun ei enää kiinnosta, ei myöskään valiteta.

Mutta ennen kaikkea valittaminen on elintärkeä tapa purkaa sisällä vellovia negatiivisia tunteita. Kun pahan asian sanoo ääneen, siihen saa etäisyyttä. Asiaa voi kuunnella toiselta kantilta ja ehkä saat siltä valituspuulta jopa jonkin helpottavan viisauden. Valittamisen jälkeen on astetta keveämpi olla: taakka on nyt hetkeksi jaettu jonkun toisenkin kannettavaksi. Siksipä ei pidä myöskään valittaa liikaa, eikä aina samalle ihmiselle; kukaan ei jaksa kantaa toisten(kin) taakkaa loputtomiin.

Henkilökohtaisesti minua pelottaa ihmiset, jotka eivät koskaan valita. Jokaisella on jotakin pientä kurjuutta elämässään, etenkin vaikeina aikoina, kuten lasten ensimmäisinä vuosina (joo, se ON rankkaa, vaikka myös antoisaa). Jos he eivät koskaan siitä kenellekään kerro, minkälainen möykky siellä sisällä oikein kasvaa? Ja miltä tuntuu niistä, jotka näille supersankareille omasta elämästään valittavat saamatta vertaistukea takaisin? Aika epäonnistuneilta, sanoisin.

Siispä: jos välität, valita. Mutta älä liikaa, äläkä aina samalle ihmiselle. Ja muista vähän miettiä kenen seurassa olet muutenkin, niitä puukkoja ei ole tarpeen kiertää jo valmiiksi verestävissä haavoissa. Ja muista joskus myös fiilistellä hyviä asioita; pahat asiat ehkä pienenee, mutta hyvät asiat tuplaantuu kun ne jakaa. Ja jos kaikki puheesi on valitusta, sinusta kasvaa katkera akka tai ukko joka ei enää näe mitään hyvääkään.

Ole hyvä, sana on sinun! Valita takaisin tästäkin turhasta netin täyttävästä kirjoituksesta, jonka pakotin sinut lukemaan!

Vuoden Mutsi -kirja on saanut aikaan paljon keskustelua (hyvähyvä!), mm. siitä onko oikein valittaa äitinä olemisesta. Saman kommentin olen...

Facebook-kommentit

Muut kommentit

13 kommenttia :

  1. Ma oon tullut siihen tulokseen etta valituksen puute omalla kohdalla oli lahinna pelkoa "tunnustaa" etta taa ei ookkaan kivaa. Eika edes taa ei ookkaan kivaa koko ajan vaan taa ei oo kivaa suurimman osan ajasta. Eli vastaus kun ihmiset kysyi etta miten menee oli "ihan hyvin..", vaikka samaan aikaan ihmettelin etta mita ihmetta se onnellinen hormonipolly oikeen on ja mika mussa on vikana kun en vaan saa sita onnen tunnetta paalle. Hyvin perisuomalaista suorittamispainetta siis jo siina vaiheessa :) Hommaa tietysti pahensi se etta olin taalla niin kaukana kaikista muista perisuomalaisista joille olis voinu olla enemman rehellinen kun anopille ja muille puolitutuille aitikerhon jasenille (en edes ala kommentoimaan tahan takalaisesta aitikerhosta...), mutta yhdyn siis taysin sun toteamukseen etta niista jotka ei valita kannattaa olla huolissaan! Yhdessa valittaminen helpottaa NIIN paljon aidin (ja isankin varmasti) elamaa. Se auttaa tajuamaan etta et ole yksin epavarmuuden/univelan/v***tuksen kanssa. Ja kylla paras valituskaveri on toinen pienen lapsen aiti, parastakaan tarkoittava ihana ystava joka ei oo ollu samassa tilanteessa ei voi taysin ymmartaa ja kuunnella taysin ilman tuomitsevia ajatuksia (esim. se "sulla on sentaan lapsi"). Itse en ainakaan ymmartanyt ennen kun ykkonen tuli ja oon miettiny montaakin tilannetta missa rakas ystava on kertonut olevansa tosi vasynyt vauvan kanssa enka ole alkuunkaan kasittanyt MITEN vasyneita ne varmaan oli. Nyt kasitan! Myohainen anteeksipyynto kyseisille ystaville, en ollut tuolloin laheskaan tarpeeksi sympaattinen!

    Mutta joo, lapsesta valittaminen on kylla aikamoinen tabu vielakin, ja varsinkin siita vauva-ajasta ensimmaisen lapsen kanssa kun kaiken pitais olla niin auvoista. Jotenkin sita odottaa valitusta uhmaiasta, teini-iasta yms. mika tunnustetaan yhteiskunnankin puolesta vaikeksi, mutta vauva-ajasta kuulee usein vaan jotain tyyliin: "ne kasvaa niin nopeesti, tartu joka hetkeen!!". Joo tosi helppoa kun joka hetki saattaa olla kidutusta rupisten nannien, univelan ja pukluisten vaatteiden keskella :)!

    Mutta, jotenkin sita vaan on silti toinen tulossa kalenterin mukaan noin kolmen viikon paasta (apua!!!), eli jos ei muuta niin nyt saa tilaisuuden uusintaan, ja talla kertaa aion kylla valittaakin jos (kun!) silta tuntuu :)

    -Henkka

    P.S. Ihanaa kun tanne voi kommentoimisen tekosyylla purkaa omiakin tunteitaan :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipas naulan kantaan sanottu, kaikki ylläoleva! Just toi "ihan hyvin" on niin hassua kun koliikkiperheetkin sanoo niin. Miksei voi sanoa suoraan että onhan tää tosi rankkaa, mutta kyllä tässä selviää. Helpottaisi tuleviakin äitejä kun eivät odota sitä ihanaa "nauti nyt, ne kasvaa niin nopeasti" elämäänsä. Btw, inhoan tota "nauti!" -käskyä, se on just jotenkin niin suomalaista. Että nyt sun velvollisuus on nauttia kun tälläinen onni sinua kohtasi. Miten nautitaan tietoisesti, kysyn vaan??

      Oon muuten huomannut että 2 lapsen vanhemmat vastaa herkemmin rehellisesti, ovat oppineet vissiin ettei tarvi väittää kaiken olevan "ihan hyvin".

      Ja ihanaa että tästä avautumisesta on muillekin hyötyä, voidaan nauttia (har har) yhdessä tästä vertaistuesta :)

      Poista
    2. Tsemppiä loppurutistukseen, kohta se on ohi! :) lainaan kälyä joka muistutti omalla 5 viikon etumatkalle: lapsen syntymän jälkeen siinä kahden viikon kohdalla alkaa olla taas oma itsensä. Nyt kolme viikkoa synnytyksestä ollaan jo varsin hyvässä vireessä, kunhan vähän saisi nukkuakin.

      Poista
  2. Olipas hyvä kirjoitus! Ei mulla muuta! :)

    VastaaPoista
  3. Samaa mieltä, hyvä kirjoitus! Muakin pelottavat sellaiset ihmiset, jotka eivät valita koskaan. Mut mähän olenkin kyl sellanen, joka valittaa ja paljon. :D Se on mun tapa setviä ikäviä asioita. Ja se ei tarkoita, et en osaisi myös iloita asoista (tätähän ei toiset tajua). Toisilla ihmisillä tuntuu vaan olevan sellainen mielipide, et mistään ei sais valittaa. Ja toi "Muista nauttia, vauvat kasvavat niin nopeesti!" sai ja saa edelleen mun niskakarvat nousemaan. Miksei vauvan/lapsen kanssa elämiseen saisi suhtautua realistisesti; välillä on tosi rankkaa (=siis aikalailla useasti :D), mut onhan se antoisaakin aikaa. Tiedän paljonkin ihmisiä, jotka eivät valita koskaan. Ne on usein myös sellaisia, joilla on kaikki aina NIIN hyvin ja missään asiassa ei ole mitään ongelmia-ikinä. En usko sellaisia. Ihan varmasti valehtelevat, ainakin osittain. Tai sitten välttelevät totuuden kertomista. Elämä ei ole aina kivaa, niin se vaan menee... :P

    P.S. Aaah, tietokoneettomuus on tällä kertaa ohi. Toinen koneista saatiin toimimaan (tosin ehkä vain väliaikaisesti,mut silti!). :) Mut tiedän, mitä teen tänään; luen sun blogisi päivityksiä. 8)
    P.P.S. Tuli muuten vielä mieleen, mut en jaksa alkaa tätä sovittaa tonne ylempään tekstiin, et tuntuu siltä, et ne joiden äitiydestä on tarpeeksi kauan aikaa, kokevat kollektiivisen muistinmenetyksen. Tosin kai tuo muistinmenetys koskee jo muakin, koska en näköjään tässä koko ajan voimistuvassa vauvakuumeessa muista, millaista se alku oli. Eikä nykyäänkään aina juhlaa ole, välillä on niin väsynyt, että pää meinaa räjähtää ihan justiinsa. Sori jos mun kommentti on vähän sekava, en ehdi enää lukemaan sitä läpi, koska laps huutaa ja on pakko mennä...!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rispektiä tästä! Aidosti omistautunut lukija kun lapsi saa jäädä huutaa :D

      Allekirjoitan kaiken sanomasi, mukaan lukien ton muistinmenetyksen. Just nyt lähinnä odotan pääseväni siihen pisteeseen että unohdan nämä viikot :D

      Poista
  4. Olen ihan samaa mieltä, ihmise jotka eivät koskaan valita ovat epäilyttäviä. Siis miten niin on kaikki hyvin? Kellään ei ole kaikki hyvin aina. Eihän sitä tarvitse jokaiselle kertoa, mutta jos tiedän että esim suhde on suurimmassa kriisissä ever, ja silti vain hihitellään että hyvin menee, niin kohta sitä saatetaan hihitellä peiton alla sairaslomalla kun pää ei jaksa. Hyvä kirjoitus valittamisesta, valitus kunniaan (tietty joissaikin rajoissa sentään). Valittamisella saa nimenomaan etäisyyttä eikä itse muhi niissä ongelmissa koko aikaa. Se on välistä ihan hengenpelastuskeino.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihihi "kohta hihitellään peiton alla" :D tänä väsyneenä aamuna tää sai mut nauramaan, kiitos siitä!

      Poista
  5. Hyvä kirjoitus Valeäiti! Ei mitään valittamista ;D

    Valittaminen on aikamoinen taiteenlaji, jossa on välillä vaikea löytää tasapainoa. Näin jälkikäteen ajateltuna minä valitin koko raskausajan (siis ystävilleni. Tuttaville vastaus oli "ihan hyvin, vähän on selkä kipeä").

    Yhdelle ystävälle (pienen lapsen äidille) tuli valitettua ehkä liikaa, koska hän ei sitten enää jaksanut kuunnella valitustani. (Ja huom! Minä kerroin kyllä myös ne hyvät asiat, mutta hänelle oma raskaus oli henkisesti niin rankka, että hän ei kestänyt kuulla minun raskaudestani lainkaan. Hän ei kuitenkaan silloin kertonut sitä.) Selvitimme asian kyllä jälkikäteen, mutta olen nykyään aika varovainen puheissani hänen kanssaan.

    Ja itse asiassa monien muidenkin kanssa. Minulle jäi pieni valituskammo, ja nykyään odotan, että toinen valittaa ensin ja minä valitan vasta sitten :)

    Ja minulle vauva-aika oli paljon helpompaa kuin raskausaika (vaikka lapsi itki paljon, nukkui huonosti ja oli allerginen todella monelle ruoka-aineelle). Joten senkään takia vauva-aikana ei tullut valitettua niin paljoa.

    Miedän mammaporukassa on myös pari mammaa, joiden mielestä kaikki äitiyteen liittyvät asiat, eli myös siitä valittaminen, on vähän niin kuin kilpailua. Eli jos valitat jostain, niin joku on aina korottamassa ja nokittamassa... Mikä siis on ok, jos se on todellista ja itselle tapahtunutta, mutta jos juttuun pitää vetää serkun kaimat vain voittaaksen "valituskilpailun", niin onhan se vähän hassua.

    Eli olkaa iloisia, jos olette löytäneet ihmisiä, joiden seurassa saatte vapaasti valittaa :) Minullakin on onneksi myös sellaisia ystäviä :D

    VastaaPoista
  6. Toi kilpailuasetelma on kyllä syvältä. Lapinlahdenkadun Elina kirjoitti siitä taannoin hyvin: http://tapahtuikerran.blogspot.com/2011/11/game-over.html

    Ja tosiaan, valittaa voi myös liikaa tai väärille ihmisille :) ikävä toi teidän tapaus, toivottavasti välit on nykyään ok!

    VastaaPoista
  7. Löysin blogisi vasta äskettäin. Tämä postaus on kuin suoraan mun suusta. Olen lisäksi sitä mieltä, että jos valitettaessa jotain ehkä suht pientä vaivaa toinen kommentoi, että sillä ja sillä on niin raskasta ja lisäksi syöpä (ja pää irti), että ei sulla vielä mitään, siinä kielletään toiselta omat tuntemukset ja mielipiteet. Ja se on väärin. Saa olla harmissaan, vaikka ei kärsi yhtä paljon kuin muu maailma yhteensä. Raja tietysti siinäkin, että kuinka pitkäksi aikaa johonkin harminaiheeseen jää rypemään. Mutta on oikeus olla harmissaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amen, olen aivan samaa mieltä. Kiitos kivasta kommentista ja tervetuloa mukaan :)

      Poista

Kerro vaan, ihan rohkeasti.